sunnuntai 27. joulukuuta 2009

Väliviikon virikkeet

Väliviikko, tuo joulun ja vuodenvaihteen väliin jäävä arkinen viikko, on vähän sellainen mitätön, pakollinen, ajantapon jakso.

Tällä erää siihen mahtuu tapahtumaa ihan kyllin. Tänään jo aloittelimme seuraavaa pakkaamista, kun keskiviikko aamuna pitäisi saada tavarat siirrettyä tulevaan uuteen kotiimme. Pari päivää tässä menee hissukkeen töiden lomassa pakaten.

Mokomalle muuttopäivälle 30.12 sattuu vielä Tampereelle iltapäivästä Suomen Helluntaikirkon hallituksen kokous. Aamusta pitäis saada tavarat roudattua ja sit keula kohti kuuluisaa Tamperetta. Vuorossa onkin ensiksi kokous vielä vanhalla hallituksella, joka jää vuodenvaihteessa historiaan ja sit päälle syyskokouksessa valitun uuden hallituksen järjestäytyminen. Olen varapuheenjohtajana kutsunut kokoukset koolle, kun puheenjohtaja Korhosen Klaus jättäytyi omasta pyynnöstään syyskokouksessa pois tulevasta hallituksesta ja hän esitti, että toimisin tuossa viimeisessä kokouksessa hänen sijaansa puheenjohtajana. Asialistalla on taas mittaa ja tuo järjestätyminen vielä päälle, niin voipi tulla päivälle pituutta.

Sarkastisesti voisi ajatella, että säästyypä mies muutolta. Noh, ei se onneksi ole vaikeaa, eli päivän parin päästä on taas huushollissa järjestys kohdallaan. Anitan yksi ilmiömainen kyky on saada tavarat ojennukseen suoraan kontista, joten sen puoleen joudan liikenteeseenkin järjestelemään valtakunnan asioita.

Ei nämä pitkät pyhät ole kyllä muutenkaan meikäläiselle tehty. Joko käyn korkeilla ylikierroksilla, tai sitten koneistoni tarvitsee muuten vain virikettä. Ihan mukava kun arki ja työt alkavat, ainakin tallaisen väliaikaisen majoittautumisen jälkeen.

lauantai 26. joulukuuta 2009

Tapanin tilastoa

Joulunpyhät ovat menneet mukavan rauhallisesti. Jarkko lähti illalla jo ajelemaan kohti Helsinkin ja Annika suuntasi kohti omaa kotiaan Vaasaan. Jarkolla työt odottavat heti maanantaina, kun taas Annikalla on opinnoiltaan hieman pidempi joululoma.

Olen nautiskellen lueskellut Jarkolta saamaani toimittaja Pekka Holopaisen mäkimestari Janne Ahosesta kirjoittamaa Kuningaskotka kirjaa. Mielyttävä lukuelämyksenä ja kurkistuksena taasen kerran erään mestarin totiseen arkeen ja voitonhetkien todellisuuteen.

Katselin aamulla taas omaksi ilokseni kuinka blogikäyttäytyminen on edennyt. Näin ensimmäiseksi vuodeksi tapahtumia on todella mahtavat määrät, joka edelleen tuntuu jopa ihan uskomattomalta. Olen seuraillut lukemia 20.3 alkaen ja vuodenvaihteeseen mennessä näyttäisi yksittäisiä vierailijoita olevan pientä vaille 9000 henkeä. Vierailuja sivulla on tapahtunut yli 26.000 joiden aikana sivuja on selattu aika tarkalleen 50.000 kertaa.

Vierailuja on suoritettu kaikkiaan 57 eri maasta. Suomen jälkeen seuraa Ruotsi, Canada, Itävalta, Englanti, Jordan. Eksoottisimpia lienee Kuwait, Pakistan, Sudan jen. Suomesta sivuilla on käyty kaikkiaan 117 paikkakunnalta. Lähes puolet käynneistä on tapahtunut täältä kotikaupungista Jyväskylästä, sitten seuraa Helsinkin, Vaasa, Oulu jne.

Keskimääräinen päivittäinen kävijämäärä on pysytellyt yli 90. Jouluaatto näytti jääneen vain 40 kävijään, mutta sille lienee ihan järjellinen selitys.

Tämä taas tallaista tilastonikkarointia. Aina odotettavissa olevat terveydelliset tai muuta käänteet näkyvät selvästi käynitipiikkeinä. Päiväkirja elelee edelleen omaa elämäänsä ja tulen tänne tallentelemaan tilanteitani sen mukaan kuin tarvetta ja sytykettä riittää, olipa kokemusteni lukija-arvo pienempi tai suurenpi. Itselleni tämä on ollut tähän saakka tosi loistava kokemus, vaikkakin osa vaikeinta vaihetta elämässäni.

perjantai 25. joulukuuta 2009

Pyyteetön rakkaus

Hyvää joulua!

Joulun vietto on ehtinyt jo vierähtää joulupäivälle. Osaltamme vietämme joulua nyt hiukan evakkotunnelmissa - väliaikaisasunnossa. Asunto on hyvä kerrostalohuoneisto, mutta uusi muutto odottaa jo heti ensi viikolla.
Taisi olla elämäni ensimmäinen jouluaatto ilman saunaa. Ei vain tullut vaivauduttua talon yhteissaunaan, joka toki on kuulema hyvä ja ihan puulämmitteinen. Mutta jäi kuin jäikin nyt kokeilematta.

Jarkko ja Annika ovat meillä täällä "vanhusten" ilona. Ajelin eilen heidän kanssaan Korpilahdella laskemassa kynttilat niin, isäni, kuin isäpuoleni ja äitini vanhempien haudalle. Ilalla kävimme vielä Anitan kanssa viemässä tähän Jyväskylän vanhan hautausmaan muistolehtoon kynttilan hänen isänsä muistolle. Omaisten muistaminen kynttilöin on yksi vaikuttavimmista hetkistä ja näkynä sadoin jos ei tuhansin kynttilöin loistava hautausmaa on todella pysäyttävä.

Huomenna ilmeisesti myös Laura ja Miika pistäytyvät ja saattaa Bablo-koirammekin taasen matkata vuorostaan toiseen kotiinsa Lahteen.

Olen valmistautumassa joulupäivän jumalanpalvelukseemme, joka on tällä kertaa kokeiluluonteisesti vasta yhdentoista aikoihin. Saarnaani valmistellessa mieleni on erityisesti pysäyttänyt tässä joulunajan sanomassa se, kuinka ehdottoman pyyteetön olikaan se rakkaus, jonka ihmiskunta Jeesuksessa sai osakseen.

Jumala on rakkaus. Hän lähetti Poikansa. Jeesuksen syntymässä tulee esiin lähettäjän Isän liikkeelle paneva, lähettäjän rakkaus ihmisiä kohtaan. Hän lähetti sen ainoa Poikansa. Hänellä ei ollut muuta uhria antaa syntiä tekevän ihmiskunnan puolesta, kuin Hänen kirkkautensa perillinen Jeesus. Sen rinnalla ilmenee Jeesuken pyyteetön uhrirakkaus, kun Hän ihmisen osaan syntyessään ei suostunut rikkomaan lähettäjänsä tahtoa, vaan alisti oman itsensä puolestamme uhrikuolemaan.

Hän tuli tuomaan meille hengellisesti köyhille, syntitottumustemme orjuuttamille, vangituille ja hengellisesti sokeudessa harhaileville ja vielä sielunvihollisen sortamille ihmisille valon ja kertaikaikkisen vapauden ihan uuteen elämään.

Aika riemullinen sanoma todeksi elettävänä, eikö vaan.

keskiviikko 23. joulukuuta 2009

Jouluisilla autokaupoilla

Autokuume on se kuumeista kuumeisin. Toki voin ihan rehellisesti sanoa, että en oo kaikkein herkimpiä sillekään kuumeelle, mutta sitten kun se on tullakseen, niin melkeinpä siinä sitten autokin vaihtuu.

Nelisen vuotta ehdin ajella saksantuonti bemarillani, jolle tulikin jo kymmenen vuotta ikään, kunnes laitoin joitakin aikoja sitten uudemman tilaukseen. Eilen sopivan pienessä lumimyräkässä iltapäivän-illan aikana heitin keikan sitten Seinäjoelle ja hain muutaman vuoden ikäisen dieselin nyt alleni. Merkki tietenkin edelleen tuo tosi hyväksi ja luotettavaksi havaittu BMW.

Tämä oli muuten jo kolmas ajokki jonka ostin Bayerncar-nimisestä firmasta. Sen verran taasen tulin tinkineeksi ja kiusanneeksi jo kaveritasolle päässyttä Nelimarkan Jonia, että lupasin ihan suosiosta kehua miestä ja ennen kaikkea heidän yrityksensä luotettavuutta ja vielä tietty autoja siinä sivussa. Ihan lupasin samaan hintaan laittaa linkin tuohon sivulleni. Minulle merkitsee auto-, niin kuin muussakin kaupankäynnissä melkeinpä eniten se, että tiedän luottaa miehen sanaan. Nimittäin tämänkin ajokin tilasin ja maksoin näkemättä koko autoa. Eilen sitten taisin olla perillä Seinäjoella puolisen tuntia, eli sen verran, että saimme paperit vaihdettua. Eiköhän tällä vaivannäöllä taas neljä-viisi vuotta mennä eteenpäin.

Minulle loppujen lopuksi auto on vain nelipyöräinen peli jolla pääsen paikasta a paikkaan b. Hieman huolellisemminkin niitä voisi pitää. Pestyäkään ei tule kuin katsastukseen tai jos sattuu ABC-pesulinjalla olemaan ihan tyhjää, niin saatan silloin halliin tyrkätä. Kaikenlaisilla ritsoilla sitä on tullut eläessään ajeltua, mutta onhan se tietty itsensä ja muiden tiellä liikkujien turva, jos edes kohtuu kuntoinen ajokki on käytössä.

Sain viikolla kuulla, että eräs vaasalainen tuttavani oli kuollut vatsan seudun syöpään melkoisen lyhyen sairastelun jälkeen. Tapasin Markun vielä juhannusjuhlillamme Keuruulla ja myin muistaakseni kirjanikin. Silloin hänellä ei ollut vielä mitään tietoa vaivastaan, kunnes syyskuussa sai tutkimustulokset ja tieto olikin aika lohduton. Kerran tulin hänelle soittaneeksi syksyn aikana, mutta kyllä se vain aikalailla pysäyttää kun joutuu toteamaan, että kolmessa kuukaudessa ihan terveenoloinen kuuskymppinen mies tempaistaan pois. Päivämme eivät todellakaan ole parhaimmalla tahdollakaan ennustettavissa. Itse ehdin prosessoida omaa tautiani jo monta kuukautta ja toinen äkkiarvaamatta sairastuu ja menehtyy samantien. Onneksi Markku oli myös luopumisen tuskat taisteltuaan levollinen lähtemään uskossaan Jeesukseen. Se on edelleenkin kaikkein merkittävin asia, muutoin olisi tosi synkkä ja lohduton olo muistella hänen peräänsä.

Se on sitten illalla kinkunpaiston vuoro, kotikaljaa laitoinkin juuri äsken toisen satsin tulemaan, joten tullee se joulu sieltä.

keskiviikko 16. joulukuuta 2009

Talvista jouluviikkoa odotellen

Nyt on ensimmäiset vuorokaudet takana tässä väliaikaisessa "evakkokämpässä". Vuoden viimeisinä päivinä tulisi taasen suorittaa sama muuttorulianssi, jonka perjantaina toteutimme. Muutossa oli uudehkon muuttofirman nuori kaveri apureineen ja sitten muutama avuolias seurakuntalainen kaveri nostelemassa. Samalla kyydillä hoitelimme talon uuden isäntäperheen tavarat sisään, kuin sitten omamme tänne.

Tietynlainen järjestelmällisyys on huushollissamme luontaista, kun samaisena iltana oli tunnelma, että täällähän on asuttu jo pitkäänkin. Eli tavarat vain samantien paikalleen ja taloksi. Toki jotain työntelimme vain varastoon ja autotalliin odottelemaan ajan kulumista.

Elisakin sain ihan ajantasaisesti nettilijat pelittämään, kuten toivoin. Toki kun niitä itse availin ja langatonta reititintä asentelin, en ollut enää ollenkaan vakuuttunut kenenkä naapurin suojaamattomalla yhteydellä netissä surfailin, mutta kyllä tämä ihan omalta linjalta vaikuttaa.

Ihan mukavanlaiset pakkaset ovat paukutelleet viime päivinä. Soittelinkin jo kerran uudelle talonomistajalle, että on osannut varautua mahdollisiin jäätymisyllätyksiin, kun sauna on piharakennuksessa ja talossa ns. rossipohja jonka eristeiden sisällä menee pikkupätkä käyttövesiputkia. Alapohjan aukinaiset tuuletusräppänät kun mahdollistavat pakkasherran lähentelyt, jos kovinkin kipakaksi ja pitäaikaiseksi äityy. Noh, eihän tuo sentään ole kovin kireäksi kuitenkaan kirinyt.

Joulunalusaika on tiettyjen rutiinien toistoa näin seurakuntakuvioissakin. Tervehdysten saattaminen vanhuksille on yksi osa sitä. Taitaa olla osallani ensimmäinen vuosi, kun en ole mukana jakamassa ensimmäistäkään joulutähteä. Meillä on syksystä saakka ollut aktviinen seurakuntaharjoittelija, joka on harjoittelussaan suuntautunut vanhusdiakoniaan ja hän tarjoutui minunkin osaltani toteuttamaan noita arvokkaita tervehdyskäyntejä.

Olenkin saanut keskittyä kirjoitteluun. Sunnuntaina sorvailin lehtiimme parikin eri pääkirjoitusta. Se on antoisaa, mutta aika haastavaa tallaiselle enemmän amatöörikirjoittajalle. Olen harrastanut kirjoittamista työssäni aina. Toimin joitakin vuosia mm. RV.lehden aluetoimittajanakin, mutta silti vain pidän itseäni enemmän harrastelijana, kun en ole toimittajakoulutusta koskaan missään muodoin saanut.

Huomenna on tarkoitus käydä tapailemassa joitakin yhteistyökumppaneita joulutervehdysten muodossa ja eiköhän se siitä pikkuhiljaa ala joulumieli sisäistymään.

torstai 10. joulukuuta 2009

Laitimmainen kerta!

Meitä jukuripäisiä tenavia kieltäessään isäukolla oli aikoinaan tapana jyrähtää peräkamarista: "Se on sitten laitimmainen kerta!" Noh, ankaruudessaankin isä oli kuitenkin aika pitkä pinnaista sorttia, joten muistan kuinka opimme äänenpainosta arvioimaan milloin todella oli kyseessä se laitimmainen, eli viimeinen kerta, jolloin piti vetää peitto lopullisesti korville ja olla ainakin nukkuvinaan.

Sytyttelin juuri olohuoneemme pystyuunia, näillä näkymin laitimmaisen kerran. Illalla loikoilin lekoisilla saunanlauteillani todennäköisesti laitimmaisen kerran. Tähän erään, tässä talossa, näitä laitimmaisia kertoja on nyt poimittu päivittäin.

Vaikka muuttomatka on tällä kertaa lyhyin mahdollinen, toki hieman tulee matkaa kun kolmisen viikkoa olemme kaupungilla evakossa, niin silti "telttansa" sijoiltaa siirtäminen on aika haasteellinen juttu. Tunnepuoli ei ihmeemmin tallaisiin reagoi, mutta ainakin tässä on saanut tehdä ihan väsyksiin ja tympeentymiseen asti taas kerran järjestelyjä, pakkaamista ja siivoamista.

Olemme kiitollisia myyjille joilta, saimme viikko sitten ostettua rivitalohuoneiston, he kun odottelivat tätä meidän talokauppaamme levollisesti likimain vuoden ajan. Välillä jo annoin heille potkua laittaa huoneistoansa markkinoille eteenpäin, mutta näin niiden asioiden vain pitänee mennä. Lenkillä tapaillessamme he vain rahoittelivat, että eipä tässä mitään kiirettä. Uskoisin, että ratkaisut ovat kutakuinkin ohjattuja.

En ole syöpäänikään unohtanut. Pakkaamisen ja talon loppusilausten keskellä olen kummastellen seuraillut, kuinka hyvin kroppa kestääkään jälleen tätä reuhkimista. Samalla olen kuitenkin miettinyt, että nyt jos saisinkin tiedon, että sairauteni olisi levinnyt, niin pudotus olisi taas yhtä raju kuin viime talvena. Eli näin nopeasti sitä ollaan uudelleen kiitoradan päässä - myös henkisesti. Ihan kuin ei koko synkkää helmi-maaliskuuta olisi olemassakaan, kun se kuitenkin oli mitä todellisin kuoleman kohtaaminen. Pelottaa, kuinka monta kertaa ihmisen pitääkään kuolla, ennen kuin sen hyväksyy osana elämäänsä.

Huomenna olisi sitten se ensimmäinen muutto, niistä kahdesta, edessä. Tavataan seuraavan kerran Tellervonkadulta, jos netti pelittää niin kuin Elisa lupailee.

sunnuntai 29. marraskuuta 2009

Asuntokauppoja muuttoineen

Nyt on siviilipuolella nytkähdellyt vähän isommat rattaat eteenpäin.

Nuorimmaisenkin tyttäremme avioiduttua vajaa pari vuotta sitten, olemme asustelleet nykyistä taloamme Anitan kanssa kaksin. Jo joitakin aikoja sitten laitoimme talomme välittäjälle myyntiin. Alku oli melko hiljaista, mutta kesän ja syksyn aikana on käyty muutamia "läheltä piti" neuvotteluja, kunnes jo päätimme panna asialle pisteen. Mutta tarmokas välittäjä-Mikko löysikin vielä asuntoa etsivän kollegansa ja niinpä torstaina laittelimme nimiä paperille.

Ehdimmekin asua tässä liki seitsemän vuotta, joka on toiseksi pisin saavutus paikassaan yhteisen elämämme aikana. Vuosien aikana tuli käytettyä hurja määrä työtunteja seitsemänkymmentä vuotta vanhan talon täydelliseen peruskorjaukseen. Olen erityisesti ylpeillyt kunnostetusta kaupungin keskeisimmästä pihasaunasta. Edessä olisi nyt kahdestoista muutto, tai oikeastaan vielä kolmastoistakin ennen vuoden vaihtumista, koska saatamme joutua viettämään joulun evakossa, kunnes pääsemme seuraavaan päämääräämme.

Samalla kadulla pysytään, muuttomatkaa ei kerry kuin parisataa metriä, jos ja kun kaikki menee niin kuin olemme suunnitelleet - ja miksi ei menisi. On ilmeisesti aika totutella asumista ensikertaa omassa rivitalohuoneistossa. Olen tavattoman kiitollinen mahdollisuudesta asustella jatkossakin näin rauhallisella, mutta keskeisellä paikalla, jota idyllinen Mäki-Mati tarjoaa.

Viimeinen viikko onkin sitten mennyt tavaroita levitellessä. Ilmeisesti ne pitäis saada laatikoihin ja pusseihin sullottua, mutta tässä vaiheessa kaikki on pahimmillaan levällään pitkin tonttia. Eilen vein seurakunnan joulumyyjäiskirppikselle varmaan satoja kirjoja. Osa oli avaamattomissa pahvilaatikoissa lojunut piharakennuksen vintillä parin edellisen muuton jäljiltä. Varastotilat kun vähenee, niin luovuttava on. Tulevalla viikolla jakelu sit jatkuu kaatopaikalle ja ties minne, mutta toivottavasti valtaosa kuitenkin matkaa mukana.

Ihan tämä mukavalta tuntuu, vaikka kyllähän joulu taitaa olla taas kerran joulu - ihan omilla kiireillä paistettu.

sunnuntai 22. marraskuuta 2009

Tulevaisuusfoorumi

Koneen säätieto näyttää vielä tähän aikaan yöstä muutamaa plusastetta. Talvi oli tulollaan, mutta lämpöaallon oikku teki vähäisistä lumista taasen vettä.

Anita on yövuorossa, mutta eipä tarvitse tällä kertaa ollakaan yksin, kun Laura tuli ilahduttamaan vanhuksia pariksi yöksi.

Viikko sitten olin tiiviisti Gls. seminaarissa ja nyt tasan viikkoa myöhemmin meni pari päivää yhtä tiiviisti Suomen Helluntaikirkon tulevaisuusfoorumissa. Sekin järjestettiin tällä kertaa täällä Jyväskylässä. Varsinainen foorumi oli hotelli Laajavuoressa ja foorumin yhteydessä pidetty syyskokous ja päätöspaneeli sitten seurakunnan tiloissa. Olen ollut viime vuosina aika läheltä seuraamassa, tai itse järjestelemässä kyseistä tapahtumaa, mutta tänä vuona pääsin edelliseen nähden paljon helpommalla. Olimme sopineet, että kirkon sisälle nimetty Nuorisofoorumi, sekä Opillis- eettinen työryhmä kantavat järjestely- ja sisältövastuut. Lähinnä osalleni jäi sitten tämän paikallisen seurakunnan puolelta tuleva isännyys.

Nyt kolmannen kerran järjestetyn foorumin tarkoitus on kurkotella mahdollisimman ajankohtaisilla teemoilla tulevaisuuteen. Tällä kertaa aiheet liikkuivat "Seurakunta muuttuvassa arvoympäristössä" otsakkeen alla. Luennoilla ja ryhmätöissä pohdiskeltiin todellakin voimakkaasti muuttuvaa arvoympäristöä ja sen tuomia paineita niin yksilöihmisten, perheen kuin myös seurakunnan elämässä. Seurakunnan vastuunkantajat ovat ja tulevat olemaan tosi kimuranttien eettistenkin kysymysten edessä yhä lujemmilla. Keravalaien pastori Esa Hyvönen piti ansiokkaan luennon: ”Johtamisen ihanteet ja arki”, joka mielestäni linjasi hienosti Raamatun koetellut periaatteet. Täytyy ihailla nuoremman polven kypsiä teologeja. Siinäkin mielessä herätysliikkeellämme näyttäsi olevan pääomaa tulevaisuuteen.

Sain olla taas kerran kukittamassa väistyviä vastuunkantajia. Korhosen Klaus on toiminut viisi viimeistä vuotta Helluntaikirkon hallituksen puheenjohtajana. Hän vetäytyi tuosta vastuusta syyskokouksessa ja varapuheenjohtajan ominaisuudessa sain sihteerimme Sirpa Matikaisen kanssa ojentaa hänelle ruusut kiitossanojen kera. Edellisen vastaavan kaltaisen "eläköitymiskukituksen" sain suorittaa kun seurakuntaneuvos Valtter Luodo jätti reilu vuosi sitten pitkän palveluspestinsä silloisen Ristin Voitto yhdistyksen hallituksessa.

Mieleni on askaroinnut jo muutaman päivän kaiken foorumi ym. humun keskellä ensi tiistain Pyhän Hengen illassa. Jotenkin vain meikäläisen sielu elähtyy Jumalan Hengen läsnäolon vaikutuksessa - kenenkäs ei. Olen saanut Alegria kuoron mukaan iltaan, kun kuorolle siunaantui uusi johtaja aina Australista asti paluumuutajana Jyväskyllän kotiutunut Marianne Tuovinen ja hän otti kuoron omakseen. Nyt olen laitattanut illasta ennakkomainostakin aiempaa reilummin ja syytä on uskoa, että "tupa" täytyy. Rukoilen, että ihan aidot Pyhän Hengen aallot värisyttäisi tätäkin seutukuntaa. Mielenkiintoista...

tiistai 17. marraskuuta 2009

Global Leadership Summit

Onpahan taas vierähtänyt viikko huiskeessa. Oikein harmittaa kun tulee sellainen tuntu, että käyn täällä vain valittelemassa työkiireitäni, mutta pituutta on nyt viiteen päivään kertynytkin työn merkeissä päivittäin 10-12 tunnin verran. Vielä olisi toinen mokoma lennettävä ja sit saattais olla näköpiirissä sisäänhengityksen paikka.

Viikonlopulla (pe ja la) sain isännöidä Global Leadership Summit 2009 tapahtumaa seurakunnassamme. Noin 160-170 eri puolilta Suomea johtajuudesta kiinnostunutta ihmistä oli koolla seurakuntamme tiloissa järjestettävässä seminaarissa. Koulutus tapahtui mahtavasti hoidetulla AV-tekniikalla ja luentojen jälkeisillä ryhmätyösessioilla. Kyseinen maailmanlaajuinen johtajuuskoulutus on South Barringtonilaisen Willow Creek Community Church seurakunnan pastorin Bill Hybelsin visio jota hän on toteuttanut jo vuodesta 1995. Tällä hetkellä se saavuttaa kymmeniätuhansia johtajia yli 100 maassa. Suomessa konferenssi on aiemmin ollut kolmena vuona Helsingissä, mutta jalkautui nyt myös Vaasaan ja tänne Jyväskylään.

Sain osakseni välillä melkoista kritiikkiäkin suostuessani aluellisen ohjausryhmän puheenjohtajaksi ja edesauttamaan tapahtuman saamista Jyväskylään. Sain sähköpostia ja tekstiviestejä jossa edistin atkikristillistä maailmanjärjestystä. Olihan konferenssin puhujalistalla kritisoijien mielestä kyseenalaisia nimiä kuten David Gergen, Tony Blair ja U2 keulahahmo Bono. Noh, tuohon kritiikiin en ole nähnyt edes tarpeelliseksi vastata, sillä minäkin löydän sanomista ihan kaikesta jos käyn irroittelemaan asioita niihin kuuluvista yhteyksistään.

Jokaisella alustajalla oli johtamisen kehittämiseksi tosi paljon sanottavaa. Aivan huikea viikonlopppu. Innostuin itsekin ihan mielettömästi, toivotin heti porukat ensi vuodelle tervetulleeksi ja eiliseen mennessä paikkoja olikin varattu jo 80. Joten liekö yksi viikoloppu näin keskelle Suomea riittäneekään vuoden päästä. Koko jutusta saa lisä infoa os.http://www.willowcreek.fi/

Lauantaina minun piti sit saada myös se infulenssa piikki, mutta miten kävikään. Kun seminaarin lounastauolla ryntäilin Tapionkadun terveyskeskukseen, niin ystävällinen, mutta topakka hoitaja käännytti ovelta takaisin. Riskiryhmän raja kuulema kun meillä syöpäläisillä kulkee sytostaatti- ja hormooni/sädehoidon välissä. No, perusteltua kait, mutta jospa infulenssa olisi iskenyt heti pitkän sädehoidon päälle tai sen aikana, niin liekö se ihan vaaratonta ollut. Enköhän minä kuitenkin selviä siinä kuin muutkin, joten en edes vastaanhangoitellu vaan käännyin helpottuneena kadulle, säästyipä tunti jonotuksesta.

Sunnuntaina sainkin sitten toivotella Taulunmäen kirkkoon väen Tenorisimmon konserttiin. Kansaa olikin yli viisisataa tullut kuulemaan upeaa tenoriduettoa Reijo Ikosta ja Lasse Riutamaata, sekä urkutaiteilija Matti Pesosta. Konsertti oli yhteistapahtuma Radio-Dein kanssa.

tiistai 10. marraskuuta 2009

Eipä tunnu missään!

Nyt muutama vuorokausi vierähtänyt tuon helpottavan ja parempaa lupailevan kontrollitiedon kanssa. Ihan reidestä pitäisi nipistellä, kun mikään ei tunnu missään. Eli yllättävää tämä on, kuinka vähän ihminen pystyykään ottamaan muutoksista irti. Jos ajattelen viime viikon keskiviikkoa ja perjantaita, niin ei niissä ole muuta eroa, kuin keskiviikko oli tulosten kuulemisen aatto ja perjantai niiden huomen.

Mutta ilmeistähän se on, että niin kuin sairastumisen tiedon käsittelemisessä meni sokkivaiheineen viikkoja, niin samoin tallaisten valoisempien askelmien astumisessa menee oma aikansa. Mitä pidemmälle tässä edetään, niin odotettavissa on niitä ihan aitoja elämästä iloitsemisen hetkiä, vaikka toki vastoinkäymisiin varautuminenkin tuntuu melkoisen herkältä.

Olen lueskellut verkkolehtien sivuja sikainfulenssarokotuksia seuraillen, se kun pitäisi ilmeisesti kanssa käydä riskiryhmään kuuluvana hakemassa. Ensi lauantai näyttäisi olevan minun asuinalueeni riskiryhmäläisten piikityspäivä. Kun olen katsellut noita kuvia ulkona toppatakeissaan värjöttävistä ihmisistä, niin kummasti vain piirtyy kuva jostakin kaukaisuudesta, kuin oltaisiin palattu ajassa vuosille ennen syntymääni, aikaan jolloin kansa kuuliaisesti seisoi pulavuosien jonoissa.

Eipä näitä peustarpeita ole ylijärjellisetkäät huimat kehityksen ajat mihinkään muuttaneet. Siinäpä vain kiltisti haet sikapiikkiä mokoman infulenssan pelossa tohtorista posteljooniin, puutarhuriin ja pastoriin. Kummasti muutama millilitra rohtoa yhdistää ja tasapäistää Suomen kansaa. Hieman huvittavaakin, vaikka vakavasta pandemiastahan tässä kyse.

Liki on tauti tullut, kun toimistosihteerimme on tainnut perheineen meistä joutua ensimmäisenä sairaslistalle, niinpä olenkin tämän päivän työskennellyt kotoa käsin, kun toimistolla pakko lykätä tehtäviä sihteerin paluuseen.

torstai 5. marraskuuta 2009

Helpottavia tuloksia

Vaikea on vain kuvailla kontrollituloksia odottavan tuntemuksia, vaikka kuinka syvällä perusteellisuudella pyrin niitä mielessäni menneen vuorokauden aikana erittelemään.

Aika kuluu mielialan vaihteluista huolimatta ja sitä vain asettuu omaan kohtaloonsa. En minä ainakaan osannut tai edes halunut liiallista optimismia pitää yllä. Se lienee jonkinlainen alistuneisuuteen sisälle astuminen. Tuli mitä tuli, niin se saapi tulla, koska se tulee joka tapauksessa olipa vastaanottajan olo mikä tahansa.

Näillä mietteillä aamulla Anitan kanssa taas astelimme Keskussairaalan parkkitalon kautta poliklinikan käytävälle odottelemaan vuoroamme.

"Tulokset kertovat hyvää, tauti on hallinnassa" päätettä lueskelevan jo tutuksi tulleen urologin sanat kuulostivat huojentavilta. Niin, huojentavilta, ei kuitenkaan riemun kiljahduksiin aihetta antaen, sillä tätähän minä oikeastaan olin tullut kuulemaankin. Pahimpaan mahdolliseen kuitenkin mieltäni valjastaen, jota en tosin tiedä mitä se olisi oikeastaan voinut olla, siis se pahin mahdollinen.

Kyllä kiitollisuus alkoi pikkuhiljaa saavuttaa, sillä paremmin eivät olisi voineet hoidot tehota. Se tunnusluku PSA jonka nimiin me maalikot vannomme oli tullut jo tasolle 0,4. Alle yhden on kuulema jo lukemana tässä vaiheessa se, joka kertoo, että hallinnassa on. Muutkin veriarvot olivat hieman paremmalla tolalla kuin puoli vuotta sitten, joten eipä voi kuin hymyillä.

Hormonihoito jatkuu näillä näkymin alkuperäisen suunnitelman mukaisesti, kenties loppuelämäni ajan. Siksi agressiivinen syöpäni oli alkulähtöjään, että ei oikein riskehin olisi kuulema varaa. Kolmen kuukauden pistosannokset siis jatkuvat. Puoli vuotta mennään taas näillä tiedoilla, ellei yllättävää astu esiin ja kevätauringon lämmössä ilmeisesti astelemme seuraavalle tuomiolle.

Muutoin tämä päivä ei sitten poikennutkaan millään muotoa edellisistä, vaikka olin päättänyt hieman hengähtää ja nauttia elämästä ja tästä siunatusta päivästä, mutta jotenkin kiire se vain taas vei mennessään. Huomenna taas kerran keula kohti Helsinkiä.

Kiitos teille kaikille sadoille blogini lukijoille, jotka olette jaksaneet seurata ja hengittää näitä ahdistavia kuukausia rinnallani. Kiitos ennen kaikkea esirukouksista, mutta niin monista monista yhteydeotoista ja kannustuksista.

En kirjoittamista tähän lopeta, vaan jatkan, sillä siksi kovaa koulua tämä on ollut, että purettavaa ja rinnalla kulkemista teidän monen kohtalontoverinkin kanssa riittää, ehkä vuosiksi.

keskiviikko 4. marraskuuta 2009

Vaarunvuoren luontopolulla

Tässäpä muutama kuva meidän pastorikunnan maanantaisesta "Tyky" päivästä. Vietimme viikkopalaverimme vaihtoehtoisesti Korpilahden Vaarunvuoren viiden kilometrin luontopolkua kiertäen.

Ilma oli mitä parhain ja työ- ja muut asiat jäivät ainakin hetkellisesti meiltä kaikilta unhoon.

Nuorisopastorimme Juha Mielikäinen työskenteli kameran takana, joten hänen aina ilmeikkäät ja velmut kasvonsa eivät valitettavasti näyttäydy kuvissa.


















tiistai 3. marraskuuta 2009

Tapaus Kovaleff

Tulipa vähän pahaan paikkaan tieto näyttelijä Jyrki Kovaleffin kuolemasta eturauhassyöpään. Samoissa ikävuosissa oli mies sairastunut ja samoilla yhdistelmähoidoilla oli jo terveeksi todettu, mutta aika nopeaa on sitten meno jos on toteutuakseen. Liitinpä tähän Iltalehden verkkoliitteen jutun kokonaisuudessaan.

" Näyttelijä Jyrki Kovaleff kuoli tänä aamuna vaikeaan sairauteen Laakson sairaalassa Helsingissä.
Jyrki Kovaleff näytteli mittavan uransa aikana useissa elokuvissa ja näytelmissä.

Hän oli syntynyt 2. tammikuuta 1954.

Kovaleff aloitti opinnot Tampereella näyttelijäntyön laitoksella vuonna 1969. Hänet kiinnitettiin ensimmäistä kertaa Helsingin kaupunginteatteriin vuonna 1973. Näyttelijän viimeiseksi teatterityöksi Helsingin kaupunginteatterissa jäi Tshehovin Ivanov-näytelmä, joka tuli ensi-iltaan keväällä 2008. Lisäksi Kovaleff on näytellyt Tampereen teatterissa.

Mittavan teatteriuran ohella Kovaleff on näytellyt useissa elokuvissa. Hänen ensimmäinen elokuvaroolinsa oli Edvin Laineen Täällä pohjan tähden alla -elokuvassa. Sen jälkeen hän on näytellyt muun muassa monessa Uuno Turhapuro -elokuvassa.

Valkokankaalla Kovaleffin viimeiseksi roolityöksi jäi laulunopettaja Riitasoinnun ääni Röllin sydän -animaatiossa.

Televisiossa Kovaleff hauskuutti muun muassa 1970-luvun komediasarjassa Sämpy, jossa hän teki yhteistyötä pitkäaikaisen aisaparinsa Seppo Laineen kanssa.
Kovaleff taisteli syöpää vastaan useita vuosia. Marraskuussa 2007 hän kertoi elävänsä rauhallisin mielin ja päivän kerrallaan.

Pitkä kamppailu syöpää vastaan

Kovaleff sairasti kroonista eturauhassyöpää. Hän sairastui syöpään ensimmäisen kerran vuonna 2005. Yhdistelmähoidoilla parantunut syöpä uusiutui keväällä 2007.

Kesällä hänelle tehtiin selkäleikkaus. Sen yhteydessä ilmeni, että syöpä oli tehnyt etäispesäkkeitä myös luustoon.

Kovaleff oli kuukausia sairauslomalla ja kävi raskaissa hoidoissa.

- Ihmisenä olen muuttunut näkyvimmin ulkoisesti, mutta vielä tärkeämpi on ollut sisäinen muutos. Arvomaailmani on myllertynyt. Elän nyt rauhallisin mielin päivän kerrallaan, hän kertoi Iltalehdelle marraskuussa 2007.

Viime vuoden tammikuussa hän kuitenkin palasi töihin ja osallistui Helsingin Kaupunginteatterin Ivanov-näytelmään.

- Voin hyvin, kun olen täällä tänään näyttämöllä, Kovaleff sanoi helmikuussa."
IL-STT

Vähemmällä tässä pääsee kun ei käy kommentoimaan.

Huomenna ois vietävä auto katsastushuoltoon kun hoksasin muutama päivä sitten, että tänään päivittyy edellinen katsastus vanhaksi. No, enpä ajopeliä huomenna tarviikkaan, kun olen lupautunut seurakunnan vanhuspiirin matkaseuraksi Vääksyyn.

sunnuntai 1. marraskuuta 2009

Monin ajatuksin - yksin

Vauhdikas viikko takana ja vauhdikkaampi kuukausi edessä. Ihan pelottaa katsella marraskuun kalenteria. Vapaapäivätkin jostakin olisi kaivettava. Taitaa olla kaikki viikonloput ainakin "myyty", mutta eiköhän sitä tällä iällä taas levon tasapainossakin säilytä.

Tuleva torstai on sitten se päivä jota olen viimeisen puolen vuoden ajan nostatellut merkitykselliseksi muiden päivien rinnalla. Saan kuulla nuo kaivatut tulokset taudin kulusta.

Vaikka sen kuinka ja kuinka hyvin tietää ja siihen valmentautuu kaikella henkisellä psyykkauksella, niin puristaa se. Kivuliaan odotuksen lähestyminen puristaa milloin pantana rinnuksia, milloin päätä. En tiedä, osaako kukaan taitaa kuvata sitä kuinka elämän alastomuus aina tallaisen solmun kohdalla paljastuu? Ympärillä ystäviä, ihan lukemattomia, kaikki hyvin, niin hyvin kuin vain voi, mutta sittenkin jostakin, niin kovin syvältä nousee tunne yksinäisyydestä. Olla yksin, itsensä, ajatustensa, tulevien päivien vaihtoehtoisen elämän kanssa, miten raastavaa, mutta sittenkin puhdistavaa.

Jos oli talvella taudin tiedon kanssa tuskaa, niin miksi nyt ei ole sen helpompaa, vaikka vointi, virkeys, yleiskunto ja ystävät ympärillä vakuuttaa tervehtymistä? Eihän tätä saisi näin kohtalonomaisesti ottaa, mutta kun olet kohtalon oma, niin olet.

Sain viime viikolla erään vuosien takaisen tuttavani yhteystiedot, jota on kohdannut todella vaikea syöpä, josta ei todennäköisesti paluuta ole. Lyhyet saattavat kaverin päivät olla. En ole pystynyt soittamaan, tekee tavattoman pahaa, kun voimia ei ole löytynytkään, olen sanaton ja surullinen oman itsenikin tähden. Kukaan ei tule minua syyllistämään, en edes itse itseäni, mutta kivuliasta on osoittautua rajalliseksi kun toisen tuska tulee tuskaksi jolta suojelee itseänsä omassa voimattomuudessaan.

Ehkä ehdi koota voimani, ennen kuin on myöhäistä.

Tänään taas kerran, ties kuinka monennen, iloitsin seurakunnan olemassaolosta. Uskon yhteyden ilmapiirissä on paljon salattua, mutta niin suurenmoista, joka nostaa ja antaa aivan erityisen riemullisuuden kokemuksen rohkaisten oikeasti vaikeassakin viikossa eteenpäin.

sunnuntai 25. lokakuuta 2009

Kirjamessuilla

Viikko on taas vierähtänyt viime vierailustani täällä, tokihan olen käynyt kurkistelemassa mahdollisia kommentteja, mutta näin kirjoittamisen merkeissä.

Mennyt viikko onkin ollut tosi työteliäs. Palaveria seurakunnassa ja vähän muuallakin on riittänyt. Muutama puhetilaisuus luonnollisesti mukaanlukien.

Sain alkuviikosta tiedustelun Eturauhassyöpäyhdityksen valtakunnalliseen hallitukseenkin ja empimättä lupasin olla käytettävissä. Mutta henkilö kenen paikalle minua tiedusteltiin siirtyykin erovuoroiseksi vasta vuoden kuluttua, hyvä niin, ehdin vuoden verran orientoitua asiaan. Kas vain, kuin pitkälle tässä asioita mietinkään ja eihän sitä tiedä vaikka kutsua ei enää tulisikaan, mutta ihan mielelläni Syöpäyhdistyksenkin kautta kaikkia edistettävissä olevia hankkeita eteenpäin veisin.

Perjantaina pidimme AikaMedian hallituksen kokousta toisessa toimipisteessämme Keravalla, jossa toimii lähinnä kustannusyhtiön lehtipuolen toimitus. Hallituksen kokouksen päätteeksi meidät oli kutsuttu Keuruulla toimivan Otavan kirjapainon myyntipäälikön Mika Liuksen toimesta tutustumaan valtakunnallisille Kirjamessuille Messukeskukseen. AikaMedia on joskus aiempina vuosina ollut messuilla mukana myös omalla osastolla, mutta ei tällä kertaa. Otavan kanssa on merkittävää yhteistyötä painohankkeissa.

Ihan oli mielenkiintoista edes hetken aikaa kierrellä melko massiivista näyttelyä. Muutamien julkkiskirjailijoiden haastattelujakin pysähdyin kuuntelemaan, mutta jotenkin vain vaivasi sellainen tyhjyyden fiilis heitä kuunnellessa. En oikein tavoittanut, mitä heillä ihan oikeasti oli sanottavaa? Kyllä tuollaisessa isommassa massassa yksinäisyys tämän lähellä olevan taudin kanssa iskee, ei voi mitään ja muutamia tuttuja tavatessa oli luonnollisesti se tyypillinen jaksamisen kysymys päällimmäisenä. Mikä parasta, pitkän päivän päätteeksi saimme lounastaa Otavan piikkiin.

Tulevalla viikolla alkaa seurakunnassamme joka syksyinen koululaisten hyörinä, sitä kestääkin tällä kertaa vielä toisenkin viikon. Olemme saavuttaneet paikallisten peruskoulujen kesken tosi hyvä maineen tiloihimme kootulla lähetysnäyttelyllä. Luokka toisensa jälkeen käy bussikuljetuksin tutustumassa näyttelyyn ja eiköhän siinä liki parisentuhatta oppilasta mahda mennä kahden viikon sisällä lävitse.
Hienoa yhteistyötä koulun ja seurakunnan kesken, jossa toivottavasti myös lasten lähetys-, ja kulttuuritietämys lisääntyy

sunnuntai 18. lokakuuta 2009

Karhunkolossa

Muutama perättäinen vapaapäivä sattuikin sopivasti syysloma-viikolle. Olin jo aiemmin varaillut lappeenrantalaiselta ystävältäni Rintaniemen Leolta kyseiselle ajalle mökkiä Sotkamosta. Olemme joskus aiemminkin viettäneet muutamia öitä hänen lomakohteissaan, joko Vuokatin rinteiden juurella tai hieman sivummalla, lähes erämaa-maisemissa, mutta ylellisesti varustetulla mökillä - Karhunkololla.

Muutama vuorokausi keskiviikko-illasta, eiliseen, lauantaihin vierähti nopeasti, kuten lomalla yleensä. Ostin lähtiessä itselleni kävelysauvat ja niitä tuli testailtua nyt sitten erämaassa ja Vuokatin mahtavissa maisemissa. Ihan kädet kipeäksi herkesi, sen verran paljon tuli äkikseltään sauvottua. Sotkamo-Vuokatti on muuten alueena, kuten gallupeissakin todettu, yksi maamme monipuolisimmista loma- ja matkailukohteista. Likimain kaikille löytyy kaikkea. Nyt kävimme pitkästä aikaa myös Katinkullan kylpylässäkin, mutta sielä oli valitettavasti hieman tungosta, kun oli syyslomat päällä.
Uusinpana monumenttina oli ilmestynyt Vuokatin hiihtoputken ja jäähallin viereen loisteliaan näköinen iso Sokos Hotelli Vuokatti.

Olemme aikoinaan asuneet Sotkamossa kolmisen vuotta ja siitä pari vuotta ehdimme asustaa Vuokatissa. Rakensimme samaan aikaan omaa taloamme, kun ihan naapuriin alkoi nousta Katinkullan loma-asunnot. Lauramme kävi syntymässä juuri Sotkamossa ja Marika ja Jarkko ehtivät aloitella sielä koulunsa, ennen kuin muutimme Vaasaan. Oli kiva käydä taas ohimarssilla katsomassa oman käden jälkiä Horsmatiellä. Olipa istuttamani orapihlaja-aita ja yksittäinen hopeakuusikin ehtineet jo täyteen mittaansa parissakymmenessä vuodessa.

Nyt onkin sitten työssä taas edessä yksi syksyn täyteläisimpiä jaksoja.

Huomen aamun aloittaa laboratiokokeet, jotka pitävät muutaman viikon jännityksessä. Marraskuun viides saan kuulla, mikä on sairauteni tila sitten viime helmikuun.

maanantai 12. lokakuuta 2009

Budjettia ja kotona pakoilua

Helsingissä asuva poikamme Jarkko kävi vaimonsa Annikan kanssa viikonlopulla. Jarkko valmistui vuosi sitten röntgenhoitajaksi ja sai heti vastaavan työpaikan Terveystalolta. Hän on alusta alkaen elänyt oman ammattinsakin kautta tätä minun sairauttani ja on ollut tosi hienoa vaihtaa kuulumisia saamistani hoidoista ja niinpä nytkin viikonlopun aikana niitä sivusimme.

Tämä viikko onkin sitten täällä Jyväskylän alueella koulujen syysloma-aikaa. Aika monet ovat suunnanneet matkansa kuka minnekin. Meidänkin on tarkoitus loppuviikolla paeta muutamaksi päiväksi Kainuun korpeen, mutta joitakin työasioita tässä vielä alkuviikolla tulee hoideltua. Eilisen päivän, kun ei sattunut saarnahukia, väänsin ensi vuoden budjettiamme hallitukselle esitettävään valmiuteen. Jotenkin nautin siitä ja teen sitä ihan mielelläni, vaikka aika kauaksi se pastorin perinteisestä roolista, saarnaamisesta, meneekin. On aika palkitsevaa nähdä toiminnan tavoitteellisuus jo edeltäkäsin ja sitten seurata vuoden mittaan kuinka menestyksellä selviämme myös taloudessa. Tulot kun herätysliikkeemme seurakunnissa perustuu täysin ja yksinomaan vapaaehtoisiin lahjoituksiin.

Isossa Kirjassa on parasta aikaa menossa seurakuntien työntekijöiden valtakunnalliset syyspäivät. Vuosi sitten olinkin kyseisillä päivillä yhtenä alustajana. Tällä kertaa luennoitsijoina on päätoimittaja Leevi Launonen ja valtakunnallisesti tunnettu terapeutti Seppo Jokinen puhumassa johtajuudesta. Minulla on vain ihan outo fiilis, vaikka luennoitsijat ovat mitä parhaimmat ja Leevi minulle henkilökohtaisesti aika läheinenkin, niin tällä kertaa en saanut itseäni mitenkään mukaan. Syyksi olen löytämässä tämän oman sairauteni nykyvaiheen. Nimittäin tällä hetkellä en meinaa millään jaksaa vastata ihmisille kun he kyselevät vointiani. Ja se taas jotuu siitä, kun muutamaan kuukauteen ei ole tapahtunut mitään merkittävää, mitä voisi kertoa ja toisaalta tulevan kontrollin läheisyys ihan selvästi hermostuttaa. Seminaarissa jotuisin väistämättä selittämään tilaani tunnista toiseen, kun paikalla on varmaan liki sata kolleegaa. Eihän se heidän syynsä ole, mutta näin vain tuntuu tällä erää monin verroin helpommalta. Samalla sisäisesti nautin kun tunnistan olevani melko hyvin tasapainossa työhöni, työtovereihini, vapaa-aikaani ja itseeni nähden. Ei ole vaikeuksi sanoa ei.

keskiviikko 7. lokakuuta 2009

Tuntematon ihmismieli

Jo keväällä Syöpäyhdistyksen tapaamisessa eturauhassyöpäpotilaiden vertaistukiryhmän vetäjä Olavi Keskinen totesi minulle, että taudista toipuneet viiskymppiset eivät tahdo ohjautua toimintaan mukaan, kun heillä on paljon muitakin kiireitä.

Kun eilen varailin seuraavan labra-ajan aamuun 19.10 tuli tämä ihmismielen kummallisuus taas kerran eteeni. Nyt otettavat näytteet antavat suuntaa seuraaviin kuukausiin ja ehkä koko loppuelämälle. Marraskuun alun urologin tapaamisen lähestyessä alkaa jännitystila nousta, mitä kokeet kertovat. Tässä kun on nyt jo ehditty hetken elellä aikalailla "vapaalla".

Miksi ihmisen on ylipäätään niin vaikea, lähes mahdoton, muistaa ja tiedostaa sitä, että olen kuolevainen ja melko hauraskin loppujen lopuksi? Taas toisaalta, onko se niin tarpeellinen tieto, tai asia joka tulisi muistaa? Terveenä ja elämän mennessä kutakuinkin ok. päivittäin ei tule juurikaan pohdittua kuolemaa. Ehkä se voi joskus mielessä käydä, mutta eipä se juurikaan tee ajatuksena pesää. Iän myötä tietty terveenäkin varmaan tämän elämän rajallisuuden tunnistaa, kun voimat alkavat ehtyä ja työura saavutuksineen jo muutoinkin takana.

Voiko ihminen masentua tarpeettomasti, mokomalla kuolemalla itseään vaivaten? Ehkä sitäkin, mutta olisko elämisen taidon kannalta viisautta kuitenkin antaa hiukka tilaa tuleville tosiasioille, tai niihin valmistautumiseen? Onkohan aikamme kiireinen elämänrytmi syy vai seuraus tämän asian torjumisesta? Kun jotenkin olisin taipuvainen ajattelemaan, että menneet sukupolvet ovat olleet yhteisöllisyydessään valmiimpia käsittelemään myös tätäkin, kun kiireitä ei nyky määrin ollut.

Olisko kyse sitten vain tautii jotenkin väärällä tavalla kiinni jäämisestä, jos sen antaisi askarruttaa mieltä pidempäänkin - loppuelämän ajan? En osaa vielä sanoa, kuinka perusteellisesti tallainen sairastumisen vaihe elämästä voi pyyhkiytyä pois, jos paranisin täysin. Nyt ajattelen, että en tule koskaan tätä unohtamaan, mutta enhän voi mennä itsestäni takuuseen, sillä siksi vieras ihmisen mieli vain tuntuu olevan.

Se meidän tulisi ainakin muistaa, että elämää on myös kuoleman jälkeen, ehkä vakava sairaus siinä ajattelussa voi olla avuksi. Olettaisin, että kysymys tuntemattomasta tulevasta käväiseen jokaisen kuolemansairaan mielessä. Mitä mahtaakaan olla tuon näkymättömän rajan takana? Jos tuo raja leikkautuu silmänräpäyksessä, niin eipä siinä paljon pohdiskella, tai valmistauduta. Mutta kysymykseni onkin pohjimmiltaan se, muistammeko me vähän kovemmankaan koulun käynneet tuota? Jos syöpäyhdistyksen vertaistuki unohtuu, niin kait siinä moni muukin - jopa tärkeinkin - on ainakin vaarassa jäädä taka-alalle.

maanantai 5. lokakuuta 2009

Ajanvaraus

Sää se muuttui sitten hetkessä kuulakkaasta kunnon myrskyksi. Kyllä oli nautinnollista ja perin tunnelmallista sytytellä iltapäivällä kunnon vanha "pystyuuni" huokaamaan kotoista lämpöä tupaan.

Olin päivällä Iso Kirja-opiston koolle kutsumassa konferenssitoimikunnan kokouksessa, jossa tarkastelimme pääasiassa mennyttä juhannuskonferenssia ja hieman kurkottelimme jo ensi kesään. Oli hienoa todeta, kuinka hyvin juhlien arviointi ja sen myötä saatu palaute toimii. Pelkästään päiväkäynnillä itse juhlilla ei oikein osaa arvata kuinka tarkalla suunnittelulla noin valtavaa juhlaa oikein rakennetaankaan. Eipähän monikymmentuhantisen ihmismassan liikuttelu ja asioiden ajantasainen rullaaminen onnistuisikaan ilman perinpohjaista suunittelua ja nyt jo monen vuoden kokemusta. Koferenssikeskuksen johtaja Marko Halttunen totesikin, että hänellä käynnistyykin jo kymmenennen konferenssin järjestely.

Tein juuri kirjautumista Näytteenottokeskuksen sähköiseen ajanvarausjärjestelmään. Aiemmin olen aina soitellut laboratorioajan itselleni, mutta nyt sattuu olemaan vielä aikaa pari viikkoa seuraaviin ja niihin melko ratkaiseviin kokeisiin, joten ajattelin suorittaa tuon kirjautumisenkin joka vie aikaa vuorokauden verran tarkistuksineen.

En ole muutamaan hetkeen juurikaan taudistani kertoillut, mutta kylläpä se vaan joka päivä on edelleen läsnä. Viime yönä tuli taas kerran se syyllinen olo, vertaillessani vointiani tai mielialaani niihin kohtalontovereihini, jotka eivät voi olla yhtä toivorikkaita kuin minä, sairauden jatkaessa etenemistään ja voimien heiketessä. Kyselin ja kyselen tuskaa tuntien, miksi meitä kohtaa niin kovin erilaiset kohtalot? Tunnen olevani johonkin syyllinen, jos pääsen tästä näin "helpolla" kun samaan aikaan joku toinen menee kohti kuolinkamppailuaan. Enhän toki ole siihen mitenkään osasyyllinen, mutta perin kohtalonomaista tämä on. Elämä ja terveytemme ei ole meidän omissa käsissämme, ei todellakaan.

sunnuntai 4. lokakuuta 2009

Uudet kotisivut

Tänään oli taas kerran loistava jumalanpalvelus.
Saimme nauttia 90-luvun Saarijärven nuorisokuorosta. Palvelin tuota seurakuntaa vuodet 1983-1988. Kohta poislähtömme jälkeen sielä tuli paljon nuoria uskoon ja liittyivät seurakunnan toimintaan mukaan. Silloinen kuoro oli monikymmenpäinen. Tänään he vierailivat tosiaankin tilaisuudessamme Niinisen Paulan johdolla. Hän toimi silloinkin kuoronjohtajana. Monella laulajalla on nykyisellään sidonnaisuuksia tänne Jyväskylään, kun opiskelut, työt ja avioliitot ovat vetäneet tänne.
Oli ilo nähdä taas vuosikymmenten hengellistä hedelmää.

Itse sain saarnailla taas kerran tuossa tärkeimmässä tilaisuudessa, seurakunnan yhteisessä ehtoollisjuhlassa. Se on suurenmoinen etuoikeus ja palkitseva kokemus myös työntekijälle.

Yksi paluumuuttajista, Canadan, Australian ja Papua-Uuden-Guinean kautta tänne Jyväskylään perheineen asettunut Pyykkösen Marianne, silloinen Tuovinen, sai minut tilaisuuden jälkeen innostumaan. Hän kun ehdotti, että voisivat Alegria-kuorona, jota nykyisin johtaa ottaa vastuuta muun muassa Pyhän Hengen illoista, joita kuukausittain olemme järjestäneet. Olen vahvasti kokemassa, että ne illat eivät tule jatkossa jättämään ketään kylmäksi. Jos kaikki menee kohdalleen, niin marraskuussa aloittelemme, niissä merkeissä.


Seurakuntamme kotisivut ovat kokeneet uudistuksen. Tietääkseni koko alustarakenne on arvioitu ja päivitetty uudelleen, kiitos Juhani Vuotille. Lakasen Antti-Jussi on sitten askaroinnut viimeiset viikot varsinaisten sivujen kanssa. Ilme on loistavan ilmava ja sisältö on mielestäni melko helposti löydettävissä. Olen ihastellut, myös kuinka paljon sinne saadaankaan vaivattomasti materiaalia. Linkitykset ovat nyt sujuvasti teksteihin liitettyinä. Ei muuta kuin käykääpä kurkkaamassa. Linkki löytyy myös tuosta muiden yhteisöjen joukosta blogini oikeasta yläkulmasta.

Aamulla pitäsi käväistä taasen Keuruulla luomassa ensi-silmäyksiä tulevan juhannuksen kesäkonferenssiin. Eli eipä ehdi maa jäätyä kun jo seuraavaa suvea suunnitellaan.

lauantai 3. lokakuuta 2009

Lokakuu liikkeelle

Taitaapi olla aivan poikkeuksellisen hyvä syksy meneillään. Syyskuu oli ennätyslämmin ja samalta näyttää lokakuunkin alku.

Kävin todellakin Lahdessa torstaina, Näin on kirjat - tapahtumassa. Tapahtuma oli Kongressikeskus Felmannissa. Sama oli agenda kuin edellisenä iltana täällä Jyväskylässä. Haastateltavat kirjailijat olivat osin samoja, mutta oli matkassa muutostakin. Mielenkiintoisimpina niminä oli mukana rock-yhtye Kotiteollisuuden keulahahmo ja perustaja Jouni Hynynen, joka esitteli uudenpaa runoteostaan. Melkosen räväkkä kaveri, mutta omalla tavallaan elämää syvältäkin pohdiskelevalta vaikutti. Toisesta laidasta oli sitten veteraani ja viihteen monitoimimies Heikki Hietamies.

Eilenpä tuli sitten käytyä taas Keuruulla Hyvä Sanoma ry.n hallituksen kokouksessa. Tuppuraisen "Kure" Markku se vaan jaksaa visioida tämän maan evankelioimisen puolesta periksiantamattomalla sitkeydellä. On muuten sinällään mielenkiintoinen kaveri. Katujen ja vankilan kautta elämään kiinni uskoontulemisen myötä ja nyt mies elelee perheenisänä ja Seinäjoen kaupunginvaltuustossa ja -hallituksessa toista kautta. Pelastussanoman eteenpäin saattaminen on kuitenkin ihan ykkösenä. Huumori on miehellä ihan ylivertaista.
Saatiin pukattua strategiatyöryhmä liikkeelle, hieno homma tulevaisuuden vuoksi. Mikä parasta, sain pidettyä itseni siitä ulkona - tällä kertaa.

Anita lähti nyt Taulumäen kirkkoon kuuntelemaan Pirkko Jalovaaraa, mutta itse päätin viettää iltapäivän ja illan huomisen jumalanpalveluksen saarnaa pohtien. Tämän blogin kautta nyt kuitenkin kierrätti.

keskiviikko 30. syyskuuta 2009

Näin on kirjat

Tulin juuri paikallisesta Hotel Aleksandrasta, Näin on kirjat- tapahtumasta. Kyseinen tapahtuma on kirjavälityksen ja eri kustantajien kirjastonhoitajille, kirjakauppialle ja muille alan ammattilaisille järjestämä vuosittainen kiertue. Kiertueella esitellään kustantajien uutuustuotteita.

Oli ihan etuoikeutettua saada olla mukana ammattikirjoittajien joukossa. Ilta mudostuu ruokailusta, kirjaesittelyista, sekä kirjailija haastatteluista. Minun haastattelu osui tietenkin ihan ensimmäiseksi. Haastattelijana toimi pitkään aikoinaan Kotimaan katsausta juontanut toimittaja Eila Tiainen.
Hän esitti muutamia kysymyksiä, kirjan synnystä, uskostani ja jatkosuunnitelmista. Kovinhan tuo oli lyhyt hetki, mutta olihan meitä jonossa melko monta haastateltavaakin.

Järjestyipä minulle taas yksi mielenkiintoinen tapaaminenkin. Tapasin nimittäin neljänkymmenen viiden vuoden jälkeen nyt jo pitkään kirjailijana mainetta niittäneet Harri Tapperin. Hän oli lapsuudessani Saalahden kyläkolulla opettajana muutamia vuosia. Ei tosin minulla, mutta ainakin vanhemmalla siskollani. Sanoipa vielä muistavansa Tarjan ja kyseli kuulumisia. Oli sykähdyttävää vaihtaa muutama ajatus hänen kanssaan. Muistelisin, että jo silloin häneltä oli tainnut ilmestyä joku teos. Hänen veljensä akateemikko Kain Tapper tunnetaan taasen kuvanveistäjänä. Saarijärvellä asuessa tulin tietoiseksi, kuinka Tapperin veljessarjaa kaiken kaikkiaan kotikylällä muistettiin.

Huomenna onkin päivällä taasen Jyväskylän kristillisten seurakuntien pastoreiden yhteispalaveri Vapaakirkossa. Ehdin käydä moikkaamassa veljiä ja suuntaan sitten Lahteen, jossa odottaa samanlainen vastaava kirjallisuustapahtuma.

maanantai 28. syyskuuta 2009

Sykettä mittaillen

Vietinpä eilen tuplajuhlia, taas kerran. Minä kun olen sattunut syntymään Vesan päivänä. Liekö vanhempieni mielikuvituksen puutetta, vai muutoinko Vesa vain ollut heidän mielestään nimistä ykkönen, kun keksivät nimen valita pojalle syntymäpäivän mukaan.

Lapset lähettivät jo muutamaa päivää aiemmin iskän lenkkeilyharrastuksen innoittamana sykemittarin synttärilahjaksi. On muuten tämän päivän sykemittarit sellaisella tietomäärällä ja namiskoilla varustettuja, että eipä niistä ota insinöörikään selvää, ilman paksua ohjekirjaa. Kerran aiemmin sain jostakin esittelystä samaisen kapineen, joka jäi kaappiin, kunnes kirpputorilla myimme eteenpäin. Onneksi tällä kertaa mukana oli todella hyvät käyttöohjeet, joten pääsinpä aika vähällä tuskailulla kuntoani tarkkailemaan.

Alku oli muuten melkoinen sokki, kun soffalta nousi ja teki pihalle lähtöä, niin mittari piippaili jo toisella sadalla. Juoksut taitaa nyt olla juostu, tuli paluu ihan alkutekijöihin. Luulin minäkin jonkinlaisen kunnon omaavani, mutta mitä vielä.
Kyseinen laite lukee voinnin ihan sielun sopukoita myöden, onko tressiä vai ei? Ensimmäisen päivän pidin vyötä rinnuksilla ja leposyke taisi olla lähempänä sataa kuin kahdeksaakymmentä. Kyllä minä itselleni kunto-ohjelman tason koneesta löysin ja sen mukaan olen nyt päivittäin lenkkiäni tepastellut. Senhän me kaikki tiedämme, että tärkeintä kunnon kohentumisen kannalta on sopivassa rasituksessa liikkuminen. Mutta vaikeaa oli vain alkuun uskoa, että puolireipas kävely on se mikä nyt riittää. Minä kun ehdin jo vetäistä muutaman kunnon juoksulenkin, varovasti toki, mutta silti niiden jälkeen vesi valui, tai virtaili, pitkin kroppaa.

Tuo leposyke selittynee tällä olotilallani, kun pieni hiki on melkein aina päällä, niin pakkohan siinä on pulssinkin olla koholla. Vähän aikaa piti vaan tehdä itsensä kanssa taas psyykkausta, missä mennään? Ihan se ahdisti, kun tajusi, että pumppu käykin koko ajan ylikierroksilla. Tulihan se lepopulssikin sitten "tressittömässä" tilassa liki seitsemänkymmenen, mutta onpa tuo joskus terveinä päivinä ihan muutakin ollut.

Taitolaji tämä eläminen ja itsensä kuntoon saattaminen, mutta eiköhän tämä tästä.

torstai 24. syyskuuta 2009

Voimat palautumassa

Edellisissä kirjoituksissani olen huokaillut enemmän tai vähemmän jaksamiseni kanssa. Mutta nyt tilanne vaikuttaa valoisammalta - paljon valoisammalta.

Jo toista viikkoa sitten väsymys, joka oli kuin usva, välillä liki lävitse pääsemätön, alkoi vain kummasti hellittämään. Kun nyt tiistaina kävin tk.ssa hakemassa taas tuon säännöllisen hormonipistokseni, niin eipä tarvinnut enää miettiä lääkärille ajan tilaamista, vaikka siitä oli edellisellä viikolla hoitajan kanssa puhetta.

Itse tykönäni olen pohdiskellut, että mitä todennäköisimmin tämä vain kuuluu taudin-, tai paremminkin sanottuna, saamani hoidonkuvaan. Toivottavasti pahin sen suhteen on nyt ohitettu. Jos olotila pysyy tallaisena, tai vielä petraantuu, niin eihän tässä kohta enää muista syöpää sairastaneensakkaan. Tämän kaltaisen mielenlaadun tehdessä pesäänsä, tuntuu tosi hyvältä, sillä uskoisin, että juuri tämä toivekkuus ja elämisen halu on kullan arvoista itse toipumisen kannalta. Tätä sitä on ainakin minulle toitotettu.

Alkuviikko onkin mennyt taas tiiviisti työn touhussa. Olen tavattoman kiitollinen, siis todella kiitollinen, että voimat ovat palautuneet ja tunnistaa saavansa jotakin ihan aikaseksikin. Olen saanut antaa taas panostani tulevan talvikauden toiminnan suunnitteluun. Olen tavannut ihmisiä suruineen ja iloineen, käynyt keskusteluja enemmän kuin aikoihin.

Usein palaan kuitenkin ajatuksissani menneeseen talveen ja kevääseen. Liioittelematta voin vakuuttaa, että melkoisen syvä nöyryys täyttää mielen. Elämäni tilanne voisi olla paljon, paljon huonompi, kuin miltä se nyt näyttää. Kun julkisuudessa on uutisoitu taas joidenkin tunnettujen henkiöiden yllättävistä sairastumisista, kyllä ne vain nostavat omakohtaiset ensitunnot pintaan. Syvällä ne eivät totisesti ole. Mieltäni on lämmittänyt mm. Tommy Tabermanin avautuminen kokemuksistaan tuon yllättävän sairauden, aivokasvaimen, kanssa. Avoimuus, vaikka kipeäkin on tosi hoitavaa näin samoja tunteita kahlanneelle. Samaistuminen on herkistävän koskettavaa.

Ensi viikolla olisi edessä täällä Jyväskylässä ja Lahdessa kirjatapahtuma, joihin pitäisi mennä kustantajan pyynnöstä esittelemään omaa kirjastani. Ihan mielenkiintoisia kokemuksia varmasti laillaan.

perjantai 18. syyskuuta 2009

Näky-päivä

Sairastumiseni ensiviikkoina kirjoittelin tänne blogiini kuinka minulla olikaan vaikeuksia keskittyä syksyllä odottavan seurakunnallisen Näky-päivän suunnitteluun.

Aika rientää ja tekee tehtävänsä. Huomenna kyseinen leirikeskus-päivä seurakunnan johdon kanssa on edessä. Sain juuri tallenneltua ja tulosteltua omat PowerPoint alustukseni. Ja ihan täytyy todeta, että tulevaisuuden ajatukset innostaa ja valtaa kummasti mieleni.

Näinä viikkoina olen kyllä ollut, kuten on tullut täällä todettuakin, tosi väsynyt, mutta paremmalta näyttää. Tiistaina varailin ensi viikolle terveyskeskuksesta aikaa seuraavaan hormoonipistokseen, niin ystävällinen sairaanhoitaja kyseli hoitojeni onnistumisia. Kun kerroin tuntemuksiani, hän ehdotti heti samalla päivälle ajanvarausta lääkärille. Kieltäydyin vielä tarjouksesta, jospa tässä jaksettaisiin. Noh, tiistaina menen piikille, niin täytyy harkita asiaa taas hänen kanssaan uudelleen, mutta jos vireystaso pysyy vielä tallaisena, niin elämä voittaa.

Sairauslomalle vetätytyminen, lyhyellekin, on kaksipiippuinen juttu. Elimistön pitäisi saada levätä, sen ymmrrän, mutta toisaalta tarpeetonta syövän mahdollista yliotetta korvien välissä pitää pystyä eliminoimaan. Työn sopivalla mielekkyydellä ja sen tarpeettomilta kuormituksilta säästyen tulisi onnistua. Sitä tässä nyt harjoittelen. Itse olen arvioinnut, että uupumukseni ei ole "syöpäpeikon" synnyttämää masennusta, vaan hoitojen yhteisvaikutus yhdistettynä työni haasteisiin. Ninpä olen tiedostanut myös sen, että loma saattaisi olla yksinomaan tervetullut katkos elimistön hyvinvoinnin kannalta. Toivottavasti en joudu joskus katumaan tätä sinnittelyäni.

Anitalla on vapaapäivä ja niinpä lähdemme piipahtamaan Jämsässä ikääntyvää äitimuoriani tervehtimässä, sitä ennen apteekin kautta, noutaen tuo ensi viikon pistos valmiiksi.

On muuten ollut hieno omena- ja luumusyksy. Kel onnellisella onkaan myös pari luumupuuta pihassansa.

lauantai 12. syyskuuta 2009

Uusi elämä

Minua alkoi ahdistamaan tämä jatkuva väsymys ja sain idean hypätä kadun toiselle puolelle pururadalle. Eikös lenkki-intoilua ja säännöllisen kuntoilun aloittamista kutsuta uuden elämän aluksi? En ole sitten nuoruuteni päivien -pois lukien kolmea Vuokatin vuottani - juurikaan panostanut ns. kuntoliikuntaan.

Lapsuudessa sain kasvatuksen, että kunnon raavas työ on se jota, mies kaipaa. Kun naapurin urheilua harrastavat nuoret miehet juosta lipusuttelivat pimenevässä syysillassa, niin isäni tuhahteli, että "eikö noillakaan talossa muuta työtä riitä?" No en nyt toki ihan noin ole asiaan suhtautunut, mutta enemmän on tullut pidettyä fysiikkaa yllä aina jotain pientä tai suurempaakin askaroidessa. Mutta nyt on taloonkin liittyvät rakentelemisest olleet pari viime vuotta levossa, niin päättelin, että taitaapi kunto päästä rapistumaan. Siksi pistin pari päivää sitten lenkkitossut jalkaani ja olen nyt kiertänyt Harjun pururataa ihan kunnon hikeen asti. Kylläpä tekeekin hyvää. Saa nyt nähdä kuinka monta kierrosta jaksan.

Tämä yleisväsymys on kyllä kieltämättä käynyt hieman voimille. Soittelinkin jo joillekin kohtalontovereille ja kyllä sieltä ihan samankaltaisia kokemuksiakin löytyi. Sädehoidon aikana tai sen jälkeen on tullut joillekin ihan samanlaisia soffanpohjakokemuksia. Olen rautakuurilla, kun Hb-arvoni laski sen verran alas ja samalla on tullut hiukan kiinnitettyä enemmän huomiota tuohon terveellisempään ruokavalioon. Eikä tämä liikunnan lisäyskään varmasti vointiani pahenna.

Tänään olin suorittamassa Korpilahdella entisen naapurin emännän, liki 90 vuoden ikään ehtineen vanhuksen, hautaan siunaamisen. Hänen metsätilansa oli kotipaikkani rajanaapurina ja useampana kesänä kävimme häntä auttelemassa maatalon töissä. Oli taas hienoa tavata samalla tuttuja vuosikymmenien takaa, hänen lapsiaan ja muita tuttavia.

Olen monena iltanana mietiskellyt, että kuinkahan pitkälle tv-katsojat antavat tuon mokoman BB-örvellyksen mennä? Jos et ole moista Big Brotheria Sub-kanavalta nähnyt, niin pyydän, että viisi minuuttia edes kurkistat, niin näet millä tasolla Suomi-maassa mennään. Hävettää, siis todella hävettää. Kuinka on mahdollista, että syksystä toiseen rahalla ja kyseenalaisella maineella houkutellaan ihmisiä moiseen "lasikaappiin" esittämään mitä lapsellisinta ja ala-arvoisinta sikailua? Nyt sentään netissä kiertää adresseja, jossa vedotaan tuotantoyhtiöön, että se vetäisin ohjelman pois. Sen tiedon mukaan näin olisi mm. Englannissa jo tapahtunutkin, mutta mehän olemme ilmeisesti täällä pohjolassa tuota konservatiisista saarivaltiota edistyksellisempiä. Toivottavasti syntyisi jonkunlainen kansanliike moista soopaa vastaan.

tiistai 8. syyskuuta 2009

Israel- ja juutalaistyön valiokunta

Olen lupaillut karsivani näitä kasvaneita vastuita eri yhteisöjen luottamuspaikoilla. Hitaasti, mutta kumminkin aloitteen tehden olen asiassa nyt edennyt. Kesällä jätin joitakin hallituskokoontumisia väliin. Nyt vihdoinkin sain sanottua itseni irti lähetysjärjestö Fidan Internationalin Israel- ja juutalaistyön valiokunnasta, jossa ehdin olla puheenjohtajana viitisen vuotta.

Luovuttaminen ei ollut helppo, koska valiokunta sinällään tekee ihan sitä ydintä mitä voimme yleensä lähetystyössä ajatella. Israel on raamatun mukaan Jumalan ns. omaisuuskansa ja kaikki se mitä me voimme tuon kansan parhaaksi ja juutalaisten ohjaamiseksi Messiaansa tuntemiseen tehdä, on tosi arvokasta.

Viiden vuoden aikana saimme rakenneltua Fidalle juutalaistyön strategian, joka myötäilin järjestön kokonais-strategiaa. Davar-yhteistyö Fidan, Avainmedian ja Israelin raamattukassan kanssa oli merkittävä rakenteellinen askel. Mielestäni ihan tärkeimpiä oli saada alkamaan ns. Davar-koulutus Isossa kirjassa. Koulutuksen kautta Israelin historia ja juutalainen kulttuuri tulee tutuksi. Isrelissa tehtävän työn lisäksi saimme olla synnyttämässä Budabestiin paikallista seurakuntaa, sekä avaamassa toimintaa Baltiassa. Lähinnä sielä toiminta suuntautuu Latvian juutalaisten keskuuteen.

Henkilöinä saan antaa huimaa tunnustusta erityisesti työmme koordinaattorille Harri Krögerille. Hän jos kuka tuntee kyseisen kansan ja maan. Harri on tehnyt maassamme Israelin tunnetuksi jo vuosikymmenien ajan. Hänen kanssaan oli hienoa olla yhteistyössä. Soittelimme ja pohdimme eri tilanteita joskus ihan viikottain. Kokoukset sujuivat loistavasti. Hilkka Puputti oli myös mitä mainioin ja ahkera sihteerimme, kiitos Hilkalle. Fidan puolelta muistelen kaiholla apulaistoiminnanjohtaja Rauno Mikkosta, hän vieraili suht säännöllisesti valiokunnassamme ja otti kantaa linjauksiimme silloin kun sen aika oli.

En suinkaan unohda valiokuntaa, enkä varsinkaan Israelia ja sen juutalaista kansaa, mutta nyt elämäntilanteet ohjaavat päätöksiäni ja tämä on yksi niistä.

sunnuntai 6. syyskuuta 2009

Peurunkaa ja pari juorua

Perjantaina menin lupaukseni mukaisesti Laukaan Peurungassa pidettyyn Keski-Suomen miesten iltaan. Ilta oli järjestyksessään kymmenes ja n.1600 miestä oli lehden mukaan paikalla. Lähdin mielenkiintoisella ajatuksella, miltä tuntuu olla miesmassan keskellä ihan yksin? Niinpä maltoin tällä kertaa olla soittelematta ketään kaveria matkaan. Makkara-, perunasalaatti- ja kahvitarjoilun jälkeen vetäydyinkin tavoitteeni mukaisesti salin lehterille ja ihan toiseksi viimeiseen penkkiriviin omiin oloihin. Muutaman tutun toki ehdin matkalla moikata, mutta se ei millään tavoin rauhaani häirinnyt.

Vaivuin vahvan virren veisuun aikana syviin mietteisiini, annoin aistimani tunteen hoidella sieluani. Juonto, esilaulanta ja kaikki pelasi aivan loistavasti. Karstulalalaisen metsäkoneenkuljettajan haastattelu meni vielä tunnelmoidessa, mutta ministeri Iiro Viinasen puhe aktivoi kummasti kuuntelemaan. Mielestäni hän pitäytyi hyvin oman roolinsa mukaisessa asiassa, eli rahaministeri rahaministerinä loppuun asti. Poliittisten päättäjien moraali, huolettoman lainanoton hinta, kansakunnan ahkeruus ja rehellisyys itseä ja kanssamatkaajia kohtaan oli hänen puheensa ydin.
Kuinka tarpeeseen tämän kaltaiset puheet tulevatkaan, mutta kun taitavat mennä aikalailla kuuroille korville, kun on kyseessä ne, joilla on vaikutusvaltaa asioista päätettäessä.

Emerituspiista Jorma Laulaja jatkoi hyvin samoilla linjoilla Viinasen kanssa. Hän johdatteli raamatun teksillä illan teemaan "Toivoa on". Hänen mielestään toivoa taitaa olla enemmän elämän alatilanteissa kuin silloin kuin olemme sielä ylhäällä, voiton hetkissä. Hän muistutti myös vastuistamme mm. aviomiehinä.

Lähdin ennen ruuhkaa ajelemaan kohti kotia tosi hyvillä, mutta ihan vaikutetuin mielin.

Menneellä viikolla olemme saaneet ampua alas pari juoruakin, jotka ovat koskeneet minun sairauden tilaani.
Maanantaina äitini oli soittanut Anitalle saatuaan sisareltaan Vaajakoskelta puhelun, jossa hänen ystävänsä oli totena puhunut minun joutuneen sairaalahoitoon. Noh, Anitan oli siihen helppo todeta, että kyllä Vesa aloitti kuitenkin nyt työt kesäloman jälkeen.

Sain itse eilen tarkistussoiton Toivakasta kun sielä joku vanhempi naishenkilö oli tiennyt, että syöpäni olisi levinnyt päähän. Siihen oli hyvä vastata, että sitä ei ole ainakaan lääkäri vielä todennut, enkä itsekään ole sellaisesta tietoinen. Jatkoinpa toki hiukan sarkastisesti, että kumpaako päätä täti lie tarkoittanut?

Tallaiset juorut ovat toki melko vaarattomia ja niiden esiintyminen aika luonnollistakin, mutta totesin kyllä heti senkin, että parinkin tullessa saman viikon aikana vastaan, niin niillä saattaapi heikkona päivänä olla ihan oikeasti masentavakin vaikutus. Jäin pohdiskelemaan, että mistä ja miten ylipäätään tallaiset ihan tuulen vietävät jutut syntyvät ja saavat elinvoimansa? Ilmeisesti synnyttävänä kipinänä on jonkinlainen väärinymmärrys jonkun hoitotoimenpiteen tms. suhteen. Mutta tallaisten tietojen totena eteenpäin levittäminen onkin sitten jo aika vastuutonta.

Kun tuolla työhönpaluublogissani valittelin voimattomuuttani, niin kyllä se vielä muutaman päivän ajan sen kuin syveni. Energiavarastot oli aika tiltissä, mutta sitten puolessa viikkoa mieliala seestyi aika nopeasti ja näin ajatusmaailma alkoi taasen kirkastua. Samalla otteellisuus työn haasteisiin selvästi terävöityi, mutta melko lyhyillä askelilla tässä nyt sipsutellaan.

Tänään sainkin nauttia harvinaisesta herkusta, olla jumalanpalveluksessa ihan yksinomaan kuulijan, eli saajan paikalla kun pastoritoverit hoitivat vastuut toisella puolella. Asettauduin omassa roolissani, näin lomien jälkeen, toivottelemaan seurakuntaväkea kätellen sisälle temppeliin. Taisin uhmata mokomaa sikainfulenssaa, toivottavasti en sitä kovin kuitenkaan levitellyt.

torstai 3. syyskuuta 2009

Elämän kirjoa

Eilinen ilta piti kiireenä harrastusten parissa. Aloitin iltani Sepänkeskuksessa filatelistiseuran tapaamisessa. Sain yhden uuden jäsenenkin puhuttua mukaan, pitkän linjan harrastelijan. Sieltä fillaroin lämpimässä illassa läpi kaupungin, Gummeruksenkadulle syöpäyhdistyksen heimoveljien kokoontumiseen. Vähemmän oli nyt jäseniä syksyn avauksessa paikalla kuin viime kevään tapaamisessa, jossa ehdin käydä kerran mukana. Mutta eiköhän syksy taasen vilkastuta toimintaa. Ihan oli taas kiva kuunnella kesän kuulumisia ja kuinka kukin on vaivansa kanssa selviytynyt. On yhteys, jota ei teoriassa tehdä.

Olen lueskellut Eturauhassyöpäyhdistyksen toiminnanjohtajalta Hannu Taviolta saamaani kirjaa. Kyllä täytyy todeta, että kovin on samankaltaiset, yksiin menevät kokemukset. Vaikka en tiennyt tätä blogia aloittaessani kyseisen miehen olemassa oloa, saatika hänen kirjaansa, niin melkeinpä omaa elämäänsä lueskelee kun hänen kuvauksiinsa asettautuu. Oikein nauratti monessa kohti. Erittäin hyvä on myös kirjoittajana. Eli sallittakoon pieni markkinointi. Kannattaa hommata hänen kirjansa: "Kutsumaton kumppani", olipahan tauti tai tuska mikä tahansa.

Kai Antturi, Suomen Helluntaiherätyksen yksi tunnetuinpia johtajia kuoli reilu viikko sitten. Hän johti vuodet 1971-1989 maamme suurinta helluntaiseurakuntaa Helsingin Saalemia. Olen sen verran nuorempaa sukupolvea, että en ehtinyt kovin monissa yhteyksissä olla hänen kanssaan tekemisissä. Oli hän viikko-opettajana vuona -77 kun kävin raamattuopistoa. Joillakin seurakuntavierailuilla ja seminaareissa sain häntä kuunnella. Mutta hän oli oivallinen kirjoittaja ja melkoinen tulevaisuuden näkijä. Hän uskalsi laittaa alulle mm. radiotyötä jo 1950 luvulla, joka on nyt laajentunut laajaksi TV-ja Internet-toiminnaksi. Hän toimi myös muutamia vuosia kustannusyhtiö Ristin Voiton hallituksen puheenjohtajana. Minulla on ollut kunnia olla ko.yhdistyksen viimeinen puheenjohtaja, ennen kuin se vuodenvaihteessa sulautettiin Kotimaan työstämme vastaavaksi Hyvä Sanoma ry:ksi.

Kun lueskelin muistokirjoitusta hänestä RV-lehdestä, niin kylläpä vain elämän katoavaisuus todentui. Niinpä me menemme kukin aikanamme. Antturin lempeä hymy, määrätietoinen ja tarmokas olemus on meidän monen mielessä, mutta muistoihin se vain paraskin elämä siirtyy. Totesin myös, että hän oli pari vuotta isääni vanhempi, mutta kuolinpäivä likimain sama, mutta isälläni vain tasan neljäkymmentä vuotta aiemmin. Miltä olisikaan tuntunut saada pitää oma isä näinkin pitkään voimavarana matkassa.

Huomenna olisi Laukaan Peurungassa miesten-ilta. Ilta joka on koonnut jo monena syksynä peräjälkeen suuren mieslauman yhteen kuulemaan arjen kokemuksia ja veisaamaan virsiä. En valitettavasti ole yhteensattumien vuoksi vielä koskaan päässyt mukaan, mutta nyt on ihan vakaa aikomus mennä. Erityisesti minua kiinnostaisi kuulla entistä valtionvarainministeri Iiro Viinasta. Mielestäni hän oli mies paikallaan omine vakavine vetoomuksineen ja tiukalla linjallansa valtion kirstunvartijana edellisen laman aikana. Olen pitänyt hänen asialinjastaan aina. Hänen esiintymisensä tässä taannoin Tv:ssä sairautensa tiimoilta oli vaikuttavaa kerrontaa. Nyt hän pitää Laukaassa viimeisen julkisen esiintymisensä ennen kuin vetäytyy omien sanojensa mukaan hiljaisuuteen ja perheen pariin.

maanantai 31. elokuuta 2009

Tunteella töihin

Tänään se oli sitten paluu työhön kuukauden kesäisen loman jälkeen. Tämän kertainen paluu oli - täytyy tunnustaa - tunteikkaampi kuin vuosiin. Nimittäin jotenkin takaraivossa muistin maailmoissa pompotti talviset ajatukset, että tuleekohan tätä syksyä enää ollenkaan vastaan. Nyt se on käsillä. Syksy kun on seurakuntaelämässä kaikkein työteliäin ja toiminnallisesti kaikkein aktiivisinta aikaa, niin edessä olevat viikot ja kuukaudet oikeastaan käynnistävät toimintakauden. Emme rakenna tomintaa niinkään kalenterivuosittain vaan lukukausittain koulumaailman malliin. Sen taasen sanelee pitkälti ihmisten osallistumisen mahdollisuus. Loma-aika on loma-aikaa seurakunnassakin.

Oli hienoa tavata kollegat saman tutun "neukkarin" pöydän ympärillä. Seitsemän meitä oli ja lisäksi Salokankaan Esa ja Maikki piipahtivat hetkeksi tervehtimään. He ovat palaneet kesän aikana vuoden Suomi-jaksolle Japanin lähetyskentältään. Astuvat kotimaan vastuisiin mukaan kuukauden kuluttua.

Loma-ajan postin joukossa oli mm. Jyväskylässä pidettyjen kirkkopäivien kutsuja tapahtumiin, kaupunginjohtajan tapaamisiin jne. Hieman harmitti, kun lomani aikaan ajoittui myös kyseiset kirkkopäivät, jotka näin ollen menivät kokonaan minulta ohitse. Lehtikirjoittelun perusteella olen toki huomioinnut, että kylläpä kansankirkon sisällä ollaan melkoisessa arvojen valinkauhassa, valitettavasti. Joitakin panelistien valintoja ihmettelen syvästi. He kun puheenvuoroissaan tuntuvat omistavan ratkaisijan roolin kirkon tulevaisuudesta, suuremmassa mitassa jopa kuin taivaan Jumala.

Erityisen paljoin lämmitti posteissa Suomen eturauhassyöpäyhdistyksen toiminnanjohtajan ja Propo-lehden päätoimittajan Hannu Tavion henkilökohtainen tervehdys, jonka hän oli osoittanut työosoitteeseeni. Tervehdyksessä oli mukana hänen omakohtaisiin kokemuksiin pohjautuva kirjansa: Eturauhassyöpä, kutsumaton kumppani. Anita nappasi kirjan heti oitis lukuunsa kun kotiin ehdin. Täytyypä laittaa kiitosta Taviolle liikuttavasta huomaavaisuudesta.

Loman viimeiset viikot, ulkomaanmatkasta huolimatta ovat olleet yhdet raskaimmat. Olen päätellyt, että hoitojeni yhteissumma on käynyt västyttämään ja ilmeisesti hieman jatkuvampi alavireinen mieli on saanut otetta. Ehkä tuo hormonaalinen toiminta on tehnyt melkoisen mullistuksen, joka alkaa tuntumaan ihan persoonallisuudessakin. En tiedä, joidenkin kohdalla muutokset ovat kuulemani mukaan melkoisen rajujakin, jopa niin, että piikitykset on sen vuoksi lopetettu. Kun taas toisille kavereille sillä ei ole juurikaan merkittäviä muutoksia. Minä liene asetun sinne johonkin välimaihin. Tuskaisuus, kärsimättömyys ja vaikeasti nimettävissä oleva väsymys tökkäävät sellaista tylsistymistä, että kirkkaissa hetkissä oikein kiukkuaa itselleen.

Katsotaan hetki eteenpäin, kun työn tarjoamat vastuut ja haasteet saadaan taas sopivasti kietastua ranteiden ympäri, niin eiköhän tässä tasapaino säily.

Loman aikana tuli 6kk. täyteen tätä blogia. Näyttökertoja on kirjautunut n.32.000, 15.300 käynnin toimesta. Eli tasainen vierailutahti on jatkunut ihan läpi kesänkin, vaikka olen itse pitänyt hieman lomaa tästä kirjoittelusta. Vähän tunteella menty senkin suhteen.

keskiviikko 26. elokuuta 2009

Dalmatiassa

Tämän kotoisen loman katkaisi sopivalla tavalla viikon matka Kroatiaan, jo ennen ajanlaskumme alkua perustettuun Dalmatiaan. Ajatukseni oli päästä taas kerran vetämään vähän henkeä ja hakemaan katkosta ennen töiden alkua. Ihan kohtalaisesti siinä onnistuinkin. Olimme matkassa veljeni Arton ja hänen vaimonsa Annen kanssa. Olemme ennenkin reissanneet joitakin kertoja yhdessä. Hyvin yhteisymmärrys pylvänäismäisellä huumorilla säesteltynä säilyi, vaikka nettivarauksella saatu hotellihuone oli yhteissviitti erillisillä makuuhuoneilla, melko uusi toki. Mikä parasta, huoneistossa oli oma jääkaappi, nämä meidän rouvat kun ovat molemmatkin allergioittensa vuoksi osin omin eväin liikkeellä.

Kroatia ja Splitin kaupunki osoittautui todella hienoksi lomakohteeksi. Hotelleita riitti vieri vieressä valtaisan pitkällä rantaviivalla mikä maalla on hallussaan. Turismi tullee olemaan yksi iso tekijä tuon maan taloudellisessa nousussa. Ahkeraa ja ihan ystävällistä väkeä. Lämmintäkin oli 32-34 asteen välillä, joten rusketusta otin ihan kunnolla. Enpä ole juuri rantalomia elämäni aikana pitänytkään. Arto, joka on historiasta kovastikin kiinnostunut haastoi minua mukaan läheiseen Solin kylään tutkimaan muinaisia raunioita, mutta sattui niin kuuma päivä että vointini tuntien en arvannut mukaan, harmitti. Hän oli kierrellyt tuntikausia ajanlaksumme alun rakennuskulttuuria, tai lähinnä raunioita, tutkien. Tuliaisina hänellä oli kirjanen, jossa tuota arkeologista aluetta esiteltiin. Ihan raamatun aikakausi tuli liki, kun samainen keisari Augustus. joka keksi verollepanon oli rakennuttanut kaupungin tiestöä. Kirjasessa viitattiin apostoli Paavaliin, kuinka hän jätti Tiituksen Dalmatiaan, eli todennäköisesti juuri noille seuduille. Lisäksi kirjassa viitattiin roomalaiskirjeen kohtaan 16:19 jossa Paavali toteaa kulkeneensa matkoillansa aina Illyriassa asti, jolla tarkoitetaan koko Länsi-Balkania. Tekipä hyvää näin raamattu-uskovaiselle.

Mutta ei Splitikään ihan kylmäksi jättänyt. Keisari Diocletianus joka oli rakennuttanut itselleen lomapalatsin kaupunkiin muutti sinne vuonna 305. Oli vaikuttavaa käyskennellä pimenevässä illassa vuosituhansien sileiksi kuluttamia kapeita kivikatuja tuossa elämää sykkivässä vanhassa kaupungissa. Paikallinen ruokakin oli kerrassaan hyvää.

Nyt tässä onkin muutama päivä taasen totuteltu kotoisaan oleskeluun ja mikä ettei. Ihan on tullut otettua tekemisen syrjästä kiinni. Vähän tapettia seinään ja parit katot maalattua, ettei totuus unohtuisi.

Huomenna harjoittelenkin jo sitten näitä yhteisiä vastuita, kun on Vilppulassa herätysliikkeemme yhteisten yhteisöjen kokous, jonka puheenjohtajana olen, joten asioita on pitänyt panna listalle heti matkalta palattuani. Mutta ihan kivalta tuntuu taas tehdä loivaa laskua työympäristöön.

perjantai 14. elokuuta 2009

Lomatunnelmissa

Kesäloma alkaa olla puolessa välissä.
Alkuviikkojen ilmat ovat olleet pääosin huiman hienot. Auringon ottamisen sijaan olen yrittänyt käydä jonkun verran marjastelemassa, joka on joskus menneinä vuosina ollut minulle melkeinpä himo. Nyt ei pääse litra saavutuksilla kerskumaan, mutta se mikä on jäänyt vaille, niin onpahan tullut haettua viereiseltä torilta.

Loppuloman aikana on suunnitelmissa hiukka reissaillakin, mutta sen sitten tulevat päivät näyttävät. Meillähän oli alkujaan suunnitelmissa vetää ryhmä Anitan kanssa Patmos-saarelle, mutta sen tosiaan jouduimme perumaan kun ei tästä minun kunnostani osanut ennakolta tietää. Sitten ehdimme hakea Imatralle syyskuussa syöpää sairastavien ja heidän läheistensä sopeutumisvalmennus- ja kuntoutuskurssille, mutta hakemus tuli Kelalta bumerangina takaisin. Paikat kun olivat täyttyneet Etelä- ja Itäsuomalaisilla. Noh, ehkäpä joskus myöhemmin. Turun Meri-Karina onkin toinen paikka, jossa ko. kursseja toteutetaan, mutta eipä sieläkään juuri nyt ole näköpiirissä sopivaa.

Herätysliikkeemme yhteisiä yhdistysten ym. kokoustamisia olikin useampia jäänyt tähän elokuulle kalenteriini, kun siirsin lomani hoitojen vuoksi hieman viivellä tänne myöhemmäksi. Olen joutunut ilmoittelemaan, että en valitettavasti nyt ole tulossa mukaan, aika helppoakin on ollut kieltäytyä. Taidan löytää jotain järkeäkin tähän ajan käyttööni - ainakin näin lomalla.

Hoitoputki jatkuu. Toisaalta turvallinen tunne, kuinka säntillisesti homma toimii, mutta toisaalta tämä on kuin porrastasanteelta toiselle astuisi. Kun yhdestä portaikosta juuri pääset, niin huomaat olevasi tasanteella, josta alkaa seuraavat askelmat, eli posti toi jo kutsun marraskuiselle poliklinikkakäynnille ja sitä edeltäviin laboratiorikokeisiin. Ei muuta kuin päiviä laskeskelemaan ja mielialaa trimmaamaan seuraaviin tuloksiin.

maanantai 10. elokuuta 2009

Eturauhassyövästä "hössötetään"

Tulihan se sieltä. Tänä aamuna kuulin kannanoton: "Kyllä eturauhassyövästä hössötetään ihan liian kanssa". Eläkkeellä oleva valtion virkamiestuttavani, jolle kerroin vaivastani tuon tuli lausuneeksi. Onneksi ei taida tietää tästä hössötyksen täyteisestä blogistani, saatika kirjastani.

Hetken keskuteltuamme pääsimme kylläkin yhteisestä ajatuksesta kiinni. Ymmärsin varsin hyvin lopulta hänen lausumansa, kuinka yleiseksi tiedetty ja vanhemmalla iällä todettu eturauhassyöpä johtaa harvemmin kuolemaan. Kuolinsyyksi selviää monessa tapauksessa joku muu sairaus ja siltä osin yleisen eturauhassyövän vakavuuden "ylikorostamisen" ymmärrän.

Pohdittuani näkökantaa, niin liika "hössötys" ei ehkä ole asiantilalle ihan oikea ilmaisu, vaan kyseisen syövän vääränlainen yleistäminen.
Olen nimittäin saanut kuulla eräänkin kerran tarinaa siitä kuinka isällä, isoisällä tai jollain muulla iäkkäällä sukulaisella on ollut sama vaiva ja kuinka hyvin hän sen kanssa on selvinnyt.

Keski-ikähän eturauhassyövän toteamisessa on muistaakseni 71 vuotta. On aika ymmärrettävää, että paljonkin tuon keski-iän ylittäneiden miesten kropassa on mitä todennäköisimmin muitakin, jopa kuolettavia tauteja. Syövän ollessa verkkaisemmin etenevää sorttia, niin elämä saa ja voi jatkua sen suhteen ihan normaalilla rytmillä.

Mitä nuorempana joudumme omin korvin kuulemaan syöpädiagnoosin, sen kovempi juttu se on ja varsinkin jos sen todetaan olevan vähänkin pidemmälle ehtinyttä ja tyypiltään agressiivista. Samaisesta diagnoosista kyse, mutta lähtökohdat kaukana toisistaan. En usko, että kukaan syöpään sairastunut kohauttaa hartioitaan ja jatkaa elämäänsä kuin tyhjää vaan, ei varmasti. Kysymyshän on kuitenkin edelleenkin mitä vakavimmin otettava sairaus, todettiinpa se missä iässä tahansa. Varsinkin työikäiselle ja elämänhaluiselle miehelle tieto syövästä on todella kova käsiteltävä, kun kuitenkin meistä noin 800 siihen vuosittain myös menehtyykin.

Asiallinen, mahdollisimman avoin tiedon- ja kokemusten jakaminen on kaikkea muuta kuin turhaa hössötystä. Sen tarpeellisuus todentuu viimeistään kun urologi soittaa joko itselle, tai tarpeeksi läheiselle ystävälle. Eli terve ja oikeastaan aika nöyräkin suhtautuminen sairauteen, yleisimpäänkin, on paikallaan. Lääketieteen huima kehitys on tuottanut aina vain rohkaisevampia tuloksia, mutta aina kipu taisteluineen ja pelkoineen on omakohtainen, jota asiallinen tieto ja vertaistuki kummasti lievittää.

keskiviikko 5. elokuuta 2009

Omat tarinat

Eilen tuli vihdoinkin poimittua tämän kesän ensimmäiset mustikat, ihan sangollisen sain Toivakan kivikkoisilta marja-mailta.

Lueskelin uusimmasta Valituista Paloista, joka on muuten julkaisuna mennyt tolkuttoman paljon viihteellisempään suuntaan, Ruotsin suomalaisen Osmo Vatasen tarinaa eturauhassyövästä. Hänen kokemansa on monilta osin erilainen kuin minun, mutta oli melko antoisaa lueskella niitä tuskaisia epätietoisuuden tunteita mitä itse on yrittänyt koota kasaan, nyt toisen kuvaamana. Jokaisella ihmisellä on oma tarinansa - oma elämänsä. Vaikka se ei sisältäisikään sairautta tai muutakaan dramatiikkaa, niin elämän makuinen kerronta vetää vain kummasti lukijoita tai kuulijoita puoleensa. Kaikilla meillä on jossakin elämän vaiheessa tilanteita joiden kautta pääsemme kontaktiin ja kosketuksiin, myös näiden kiputuntemusten kanssa. Eli opetellaan edelleen jakamaan ihmisenä toisillemme asioita, jotka auttavat toisia ja helpottavat omaa oloamme.

Rauhoituin kotia. Anita lähti Lounaispuistoon Laula Kanssamme yhteislaulu-tilaisuuteen. Nopeasti on aika mennyt. Sairastumisen alkuvaiheessa muistaakseni päiväkirjaanikin kirjoittelin kun Karolan Mika kävi seurakunnassamme tätä iltaa "markkinoimassa" ja nyt se on käsillä. Kova on Mikalla ollut tahti, nelisenkymmentä iltaa taitaa tämän suven aikana eripuolilla Suomea toteuttaa. Näin lomailevana pastorina on vähän kaksijakoinen olo, kun toisaalta olisi ihan kiva lähteä mukaan kyseisenkaltaisiin tapahtumiin, mutta kun työkseen niitä järjestelee ja kohtaa massoittain ihmisiä, niin voidakseen vetää henkeä on vain pidättäydyttävä ja pysyttävä "puskissa" silloin kun sen aika on.

Nyt taisi JJK tehdä maalin KuPSia vastaan. Samanaikaisesti on tuossa ihan naapurissa olevalla Harjun kentällä menossa kyseinen jalkapallo-ottelu ja kotijoukkueen maalin myötä 4000-5000 ihmsen pauhu tulee seinistäkin lävitse. Ei ole mokoma häiriöksi, ihan kivaa taustahumua kesäillassa.

tiistai 4. elokuuta 2009

Ohi on!

Olipahan kesä tämäkin. Eihän kesä suinkaan vielä ohitse ole, vasta lomanikin aloitin, mutta kovin on ollut ainutkertaista kulkea parin parhaan kesäkuukauden ajan kaikkina arkiaamuina saamassa sädehoitoa. Tulen muistamaan tämän ajanjakson aina. Kun tänä aamuna viimeistä kertaa asettauduin tutulle pedille sädetettäväksi, niin palauttelin mieliini sitä ensimmäistä kertaa pari kuukautta sitten. Sama oli huone ja sama oli kone, joka kiersi yläpuolellani sädettäen neljältä suunnalta vuorollaan. Hoitajat olivat osin vaihtuneet lomien vuoksi. Kummasti sain mielestäni nousemaan tutut tuntemukset - kaikella on alku ja loppu - jopa sädehoidolla.

En lakkaa kiittelemästä Keskussairaalaan Sadehoitoyksiön henkilökuntaa, aivan loistavia olette! Se kiireettömyys ja potilaan huomioiminen on aivan vertaansa vailla. Ensi käyntini vastaanotolla jo mursi "kammoani" sädesairaalaa kohtaan, tänä aikana aloin jo viihtymään, kun potilastovereistakin ehti jo tulla hyvän päivän tuttuja. Osa ehti saada hoitonsa päätökseen ja osalla vielä jäi kertoja jäljelle, näin se elämä polveilee. Viihtyvyyden suhteen hoitoja olisi saanut jatkaakin, mutta kyllä se, että aloitat päivät päästään aamusi sädehoidolla alkoi käydä henkisesti myös aika rankaksi. Onneksi ovat nyt takana ja toivotaan, että tulokset puhuvat aikanaan hyvää. Harva on asumisensa suhteen yhtä onnellisessa asemassa kanssani, sillä monilla hoitokäynneistä kertyy monen tunnin päivittäinen rupeama. Sitäpä ei satojen kilometrien päästä ajellakaan ilman sairauslomia, kun päivän työt jää tekemättä.

Eilinen lääkärillä käynti kartoitti hoidon onnistumisen tilan. Eli kaikki on saatu suoritettua suunnitelmien mukaan. PSA-arvo otetaan sitten ensi kontrollien yhteydessä, kolmen kuukauden kuluttua, kun sädetyksen vaikutus on todennettavissa. Muutoin veriarvot ovat kuta kuinkin kohdallaan. Edelleen laskeva hemoglobiini sai minua vähän huolestumaan, mutta lääkäri oli aika levollinen, vaikka arvoni kolkutteleekin jo liki 120, joka ei miehillä ole tietääkseni enää kovin korkea lukema. Se ilmeisesti selittää ainakin osaksi väsymystäni. Kaiketi tässä pitää rautakuurille alkaa.

Viikolopulla sain taas muistella menneitä kun ajelimme lankomieheni kanssa Rääkkylän Orivedellä. Vietimme hetken aikaa saaressa nuotiotulilla. Lastemme ollessa pieniä vietimme joskus jopa useamman viikon kesistämme mummolassa lomaillen. Parhaimpia kokemuksia oli kun lankoni kanssa opettelimme vesihiihdon hienon taidon. Ensikertaa vesisuksilla vedenpinnalle nousu oli yksi maukkaimpia muistoja. Vetelimme sitten lankoni kanssa vuorotellen toisimme ja ihan siinä ehti päästä vauhdin nautinnon hurmaankin. Nyt moinen urheileminen saattaisi käydä luiden ja koko kropan päälle.

keskiviikko 29. heinäkuuta 2009

Kopteriviidakko

Tulevalla viikonlopulla kaupunkimme muuttu kovin kansainväliseksi menopaikaksi. Miten merkillistä, mutta muutos on myös ilmapiiri. Kyse on MM-Nesterallista, joka tuo paikkakunnalle maailmanluokan kilpailijoita ja hurjan määrän turisteja ympäri maailman. Rallihan on saanut mainetta yhtenä sarjan parhaana, ellei ihan paras.

Vaikka en nykyisellään ole juurikaan vaivautunut kisaa seuraamaan muuta kuin Netin tai Tv.n kautta, niin olen sisältä jotenkin ihan hyvilläni ja innoissani niiden puolesta, jotka lajia harrastavat. Se näin Keski-Suomessa synnynnäistä, kun pikkupojasta asti on pusikoita ja ojanpohjia tullut reitillä juostua. Olipa aika lähellä, etten intoutunut rallitouhusta enemmänkin, kun ensimmäisessä työpaikassani oli asialle kovastikin vihkiytyneitä ja menestyviäkin harrastajia. Tulipa heidän matkassaan muutamia reissuja tehtyä ja kovasti houkuttelivat lisenssiä hankkimaan, mutta tämä hengellinen kutsumus oli jo siinä vaiheessa siksi vahva, että harrastus jäi vain seuraamisen ja parin kilpurin "sepittämisen" tasolle. Kirjoittelinpa joskus parikymmentä vuotta sitten aiheesta yhden nuorisoromaaninkin, siksi paljon on ollut kipinää asialle.

Tunnelmaa pääsee haistelemaan, kun piipahtaa Lutakon rannassa, tai keskustan kävelykadulla. Vaikka haluaisi välttyä tältä ihanuudelta kokonaan, niin toimitsijoiden, huoltojoukkojen ja yritysmaailman sponsoroimien kisaturistien helikopteriparven "lätkytystä" ei pääse pakoon muutoin kuin hetkellisellä maiseman vaihdoksella.

Tällä kertaa teemmekin itse juuri niin, sillä olemme jo aiemmin suunnitelleet piipahtavamme loman aluksi anoppilassa Itä-Suomessa ja niinpä jää rallin tunnelmat aika vähille tällä erää.

Sädehoito taisi "polttaa" alaselkäni auki. Olen tämän viikkoa joutunut rasvailemaan punoittavaa ja osin "haavaumilla" olevaa ihoa. Noh, jos tällä yksittäisellä vaivalla pääsee, niin tosi vähällä pääsen. Tietojeni mukaan joitakin ongelmia saattaa kylläkin ilmetä vielä hoitojen päättymisen jälkeenkin.

Olin siinä tietoisuudessa, että jonkinlainen välikontrolli tulisi myös PSA-arvojen osalta kun sädetys tulevana tiistaina päättyy, mutta ilmeisesti sitä ei oteta kuin vasta kolmen kuukauden jälkeen hoitojen päättymisestä. Perjantaina on kuitenkin taas laboratoriokäynti ja maantaina lääkärin tapaaminen, joten jotain päivitystä ainakin sädehoidon onnistumisen osalta saan kuullakseni.

perjantai 24. heinäkuuta 2009

Kovin tasaista

Hoidot ovat edenneet perin rutiininomaisesti. Aamu aamun jälkeen olen selvittänyt itseni jo kuuden viikon ajan Sädehoitoyksilölle. Olen tavattoman onnellinen ja helpottunut, että hoidoista ei ole ollut kohdallani juurikaan huomattavia sivuvaikutuksia, ainakaan tähän mennessä. Toki kävin tällä viikolla laboratoriokokeissa, kun arvelin jonkunlaisen tulehduksen kehossani vaivaavan, mutta puhtaat taisivat otokset olla. Lääkäri ohjeisti ottamaan yhtä nappi tuplamäärän, niin eiköhän nekin vaivat tule voitetuksi. Huolehdin ihan siksikin tuosta tulehduksesta, kun olen ymmärtänyt, että hoidon loppuvaiheessa otettaisiin taas syöpäarvot ja niillä voisi olla PSA:n "vääristävä" vaikutus.

Eli vajaa pari viikkoa enää tätä elämänvaihetta jäljellä. Kuten totesin, niin perin onnellinen saa olla, että näin hyvin on mennyt. Toisaalta välillä on ehtinyt olla melkoisen tuskaisia vaiheita. Ilmeisesti hoitojakson pituus syö jonkin verran miestä, kun loppu ei vielä puolivälissä tuntunut kovin todelliselta ja olet likimain koko kesän sidoksissa hoidon kanssa. Hikoilu ja jonkin asteinen tuskaisuus on tietenkin lähes aina läsnä, mutta sen kanssa kummasti oppii elämämään.

Nyt tilanne on rauhoittunut moninkertaisesti myös sen suhteen, että ei ole tarvinnut ollenkaan siinä mitatassa selvittää ihmisille omaa vointiansa. Eihän toki sellaista päivää ole vieläkään, etteikö joku vastaantuleva sitä ihan syystäkin kysäise.

Seurakunnassamme on ollut poikkeuksellisen piristävä kesä ja se on puolestaan tarjonnut sitäkin enemmän ilonaihetta, toki tietysti on teettänyt sitä enemmän töitäkin. Olemme saaneet liittää uusia jäseniä yhteyteemme enemmän kuin aiempina vuosina. Voi, että se tekee hyvää ja hoitaa pastorin sielua. Sen vuoksihan täällä eletään, että saa olla ihmisille jonkinlaiseksi avuksi, saatika ohjata heitä kohtaamaan Jumalaa ja eteenpäin Hänen tuntemisessaan. Varauduimme pastoritiimissä ja seurakunnan johdon kanssa siihen, että saattaisin olla tässä loppuvaiheessa huonommassakin kunnossa ja niinpä tilaisuuksien puhevastuut ovat minun osaltani tältä kesältä ohitse, helpottaa kummasti.

Tein mielestäni ihan viisaan päätöksen kun siirsin kesälomani näiden hoitojen vuoksi elokuulle, joten nyt on odotettavissa, että pääsee hiukan vapaammin lomailemaan, kun ei nämä arjen hoitotoimet ole rajoittelemassa. Meidän oli Anitan kanssa tarkoitus lähteä vetämään Kreikan Patmokselle ryhmä Thorleif Johannssonin matkassa, mutta peruimme sen sairastuttuani. Olimme samaisella matkalla viime syksynä ja ihastuimme todella tuohon niin perin puhtaaseen ja rauhalliseen pieneen yhteisöön. Katsotaan jos vaikka joskus toiste sitten saamme kokea sen uusiksi. Mutta lomaa ja hoitojen päättymistä tässä silti odotellaan.

torstai 16. heinäkuuta 2009

Astro-tv

Tässä päivänä muutamana piti ihan oikeasti hieraista pari kertaa silmiään, istunko omalla soffallani ja mitä minun televisioni näyttää? Kuva ja ohjelmaformaatti sisältöineen vaikutti niin kovin epätodelliselta eteläisen Euroopan hömpältä. Mutta ei, kyllä se vaan oli ihan totinen tosi, että Maikkari on nähnyt hyväksi tarjota alkuiltapäivästä aitoja astrologisia palveluja. Tuon hetkisen kun minun sietokykyni kesti, niin pari naista ehti soittaa ja udella nuorelta pojankloppi-astrologilta elämänsä "suuria kysymyksiä". En tiennyt oisko pitänyt itkeä vain nauraa? Voiko Suomessa olla noin naivia ja höpsähtäneitä ihmisiä? Soittajat ilmeisesti ihan tosissaan esittivät asiaansa ja nuori mies ihan yhtä tosissaan päästeli suustaan lähinnä mitä mieleen juolahti, sellanen tuli käsitys, toki hän liene mitä syvällisimmin tutustunut tähtikarttoihin ja muihin astorologian saloihin. Voiko ihmisillä asiat olla todella näin onnettomasti ja hakuisuus "henkimaailmaan" ohjailtavaksi tätä luokkaa? Ja tämä kaikki vielä rahasta. Palvelu toimii jokaisena päivänä 9-24 välillä. Luureissa päivystää iso määrä toinen toistaan etevämpiä tietäjiä. Jos meitä uskovaisia ja seurakuntia syytellään aika ajoin rahastuksesta, niin mitäpä tämä sitten on? Onneksi ohjelma ei sentään tule Ylen kanavilla, joka suunnittelee pakollista mediamaksua kaikille. Mutta valitettavasti saman maksun myötä kaikki joutuisivat antamaan äänensä myös mokoman Astronkin puolesta.

Totta puhuen, kyseisenkaltaisten ohjelmien tuleminen valtakunnallisille televisiokanavillemme herättää aika surullisia ajatuksia, mutta asettaa samalla meitä uskovaisia todellisten haasteiden eteen. Kysymyshän ei ole mistään hupiohjelmasta, vaikka kovin lapselliselta vaikuttaakin. Uskon, että ihan aidosti ollaan tekemisissä salattujen pimeydestä lähtöisin olevien tietäjävoimien kanssa. Se, millä tasolla sitten nämä ohjelmassa esiintyvät taitajat liikkuvat on kysymysmerkki, ehkä eivät sitä itsekkään tiedosta, saatika soittajat. Kanavien avautumien tällaisille palveluille on viesti hengellisestä tyhjyydestä ja ihmisten avoimuudesta tietäjävoimille.

Ehkäpä Jumala voimassaan alkaa myös näyttäytyä omiensa kautta samassa ja tietenkin vielä suuremmassa mittaluokassa, kun pakanalliset voimat astuvat näinkin julkisesti ja näyttävästi esiin.

sunnuntai 12. heinäkuuta 2009

Sananen vaalirahasekoilusta

Meillä oli eilen retkipäivä yhdessä saarijärveläisten Paanasen Markun ja Meimin kanssa. Paanasista on tullut meille kahdenkymmenenviiden vuoden aikana läheisiä perhetuttuja. Lapset olemme saatelleet maailmalle samoihin aikoihin. Usein olemme paenneet Anitan kanssa heidän luokseen Saarijärven Mahlulle luonnon rauhaan, milloin vuotta vaihtamaan syvälle korpeen kodalle tai loppukesän houkutteleville lakkasoille.
Nyt suuntasimme Valkeakoskelle asuntomessuille ja paluumatkalla Ideaparkkiin.

Aika rauhallista oli ainakin näin alkupäivinä asuntomessuilla. Nelisenkymmentä taloa oli taasen esillä. Näyttävyydessä ja kustannusarvioissa oli pysytelty tällä kertaa ihan inhimillisellä tasolla. Olihan sielä toki yksi ylitse muiden. Kustannusarviokin jopa kuusinkertainen halvimpiin verrattuna. Ratamoottoripyöräilijä Mika Kallion linna oli nähtävyys sinällään. Varustelutaso oli lähes kadehdittava, kun uima-, ja poreallasta löytyi niin sisä- kuin ulkokäyttöönkin.

Aiemmin emme ole myöskään Ideaparkissa, tuossa "Lempäälän Amerikassa" käyneet. Olipahan kokemus - keskellä ei mitään - kahdensadan liikkeen ostoskeskus. Sielä tuntui olevan kansaa liki sama määrä kuin asuntomessuillakin. Hieno ja rohkea idea liikemies Sukarilta ja hyvin näytti toimivat. Kannattaa käydä kiertelemässä.

Tänään en sitten saanutkaan muuta aikaiseksi kuin taasen seuraavan RV-lehden pääkirjoituksen. Muuten olo on ollut taas vähän ahdistava, kun tympii odotella hoitojen jatkumista ja niiden jälkeistä aikaa. Kehitinkin taas yhden mielikuvan lisää ilmaisemaan näitä kokemuksia. Moni varmaan muistaa kuinka lapsena tuli lykittyä joskus potkukelkalla hiekoitetulla ajoradalla. Matkateko oli sellaista luistavien reittien etsimistä. Pätkittäin kelkka suostui kulkemaan loistavasti, mutta taasen toisessa hetkessä se tökki niin, että käsipuun yli lento oli lähellä. Välillä piti kantaa kelkkaa, kun muukaan ei auttanut. Kelkkominen oli melkoista tuskaa jos vielä pikkuveli tai -sisko sattui istumaan kyydissä. Eli tallaiselta tämä elämän matka nyt maistuu.

Olin taas mietteissä lopettaa tai ainakin tuntuvasti harvennellta tätä kirjoittamista. Otin jo tuon tutun yksityisen päiväkirjani esiin ja kirjoittelin sinne joinakin päivinä ajatuksiani, mutta palasin vielä kuitenkin tänne. Oli melko paljastavaa, kun edellinen merkintä löytyi 10.2 johon olin valmiiksi kirjoittanut ajatuksen " päivä joka saattaa muuttaa minun loppuelämäni". Näinhän siinä sitten taisi myös käydä.

Olen ihan omaa kiinnostustani noudattaen seuraillut tuota päivän politiikkaa tai lähinnä sielä käytävää vaalirahasekoilua. Ennustin jo muutamia viikkoja sitten Merisalon Artolle, että puoluesihteeri Korhonen ja mahdollisesti pääministeri Vanhanenkin vielä joutuvat eroamaan moisessa mylleryksessä. Hän sanoi ehdottoman varmana, että näin ei tule käymään, vaan heidän pestinsä jatkuu ensi vuoden puoluekokoukseen asti. Totesin tuolloin, että pitkä taitaa olla miesten matka sinne asti. Olen edelleen samaa mieltä. Huomenna Korhosella pitäsi olla joku tiedotustilaisuus ja jos hän ei siinä ilmoita erostaan, niin eipä paljon muutakaan. Lähellä se joka tapauksessa on, sillä eihän huominen tiedotustilaisuus tiedä muuta kuin siirtymistä taas sopan seuraavaan vaiheeseen. Henkilökohtaisesti minua tympii tosi paljon, kuinka typeriä ja lapsellisia juttuja me joudummekaan nielemään päättäjiemme tekemänä. Nytkin tämä venkoilu ja valehtelu on saanut jatkua viikosta toiseen, kun ei suostuta kertomaan edes osatotuutta. Eihän politiikka minulle kuulu pätkän vertaa, mutta on harmillista kun noin lapselliset miehet saavat johtaa tätä kansaa. Jos on vähässä nurja, niin sitä on silloin paljossakin.

keskiviikko 8. heinäkuuta 2009

Miksi ei miksi?

Huomenna tuleekin sitten sädehoitojakso puoleenväliin. Hyvin on mennyt, ihan pitää tyytyväinen olla, kun ei pahempia vaivoja ole vielä hoidosta ollut seurauksena. Muutama aamujonossa oleva potilas on tullut jo hyvän päivän tutuksi ja tokihan siinä tulee kuulumisia vaihdettua. Vaihdettaessa sairaskertomuksia erilaisista syövistä ja niiden eri mittaisista hoidoista, niin kummasti muut arjen murheet jäävät itse kultakin taka-alalle. Totuus kun ei sittenkään pääse unohtumaan.

Muutamia kertoja jotkut tuttavat on pyöritelleet ja arvuutelleet puheissaan kohtaloani kysellen miksi ja miksi? "Miksi tämän sairauden on tarvinnut kohdata juuri sinua?" "Tätä lienet kyselyt itsekin?" Mutta kuinka minun onkaan ollut yksinkertaisen helppoa vastata, että tuo kysymys ei ole oikeastaan tullut edes mieleeni niin, että olisin sitä vakavissani esittänyt. Itsekin olen käynyt ihmettelemään, miksi en kysele miksi?

Minulle on joltisenkin selvää, että sairaus muodossa tahi toisessa on ihmisen osa. Se, miksi se iskee minulle tässä iässä, tässä haasteellisessa elämän vaiheessa ja näin vakavana ei muuta tuota totuutta. Miksi minun tulisi kuluttaa energiaani, aikaani luomalla itselleni lisää kysymyksiä, koska en tulisi kuitenkaan noihinkaan vastausta saamaan. Ymmärrän toki, että monelle monelle sairastuneelle pyrkimys kohtalon perusteelliseen pohdintaan miksi kysymyksin on tosi rankka ja tuskainen haaste, koska mielestämme maailma ei todellakaan ole oikeudenmukainen edes terveyttä jaettaessa. Mitä elämässä olisi voinut tehdä toisin ja tulisiko nyt tehdä jotain korjausliikkeitä? Kyllähän näitä kysymyksiä löytyy, mutta otappa niihin vastaus. Olen melkoisen varma, vaikka minun osallani sairaus jostain syystä veisikin minut nopeasti elämäni päätepisteeseen, niin nämä kysymykset tuskin tulisivat minua tämän lähemmäksi, jotekin olen vain sinut itseni ja elämäni kanssa tallaisenaan.

Hengellisissä piireissä tähän ongelman käsittelyyn tulee vahvasti mukaan myös Jumalan tahdon ja suunnitelman oikeanlainen ymmärtäminen. Ihmisellä kun on vain melkoisen kova halu varmistua siitä, mikä on Jumalan tahto - varsinkin sen toisen kohdalla. Olen kuullut jo itseänikin koskettavia arvailuja miksi Jumala minulle tallaisen kurituksen on järjestänyt. Onneksi minun Jumalani on rakastava Jumala, jonka ei tarvitse minua taudeilla kuritella.

Sen allekirjoitan ihan ilomielin, että vakava sairaus pysäyttää oikealla tavalla priorisoimaan elämän perusarvoja ja siinä prosessissa uskoisin Jumalan kaikkivaltiudessaan kyllä joskus sallivan hieman kovempiakin juttuja. Mutta sehän ei ole pahasta, vaan meille parhaaksi. Yli-Vainion Niilo, tuo Suomen kohuherättelijä toisti aikoinaan: "Kukaan meistä ei olisi hengissä jos Jumala maksaisi meille tekojemme mukaan". Mutta mielen rauhoittuminen ja ajan pysäyttäminen olkoon sairauden siunaus ja sitä meidän on hyvä opetella. Kyselemättä huomiseen.