sunnuntai 31. toukokuuta 2009

Sädehoito lähenee

Eilen oli tosiaankin sitten taas tuhansien lasten ja vanhempien ilon päivä kun lakituksia ja muita valmistujaisia saatiin juhlia. Niissä merkeissä meni meidänkin lauantai. Aamusta kohti Helsinkiä totutun tuttua reittiä. Laura ja Miika Lahdesta kyytiin ja Jarkolle juhlimaan. Olivatpa nuoret laittaneetkin ihan itse pöydän koreaksi. Ylpeä saa olla ihan kaikista lapsistaan, sekä miniästä ja kahdesta vävy-pojasta. Ei voisi elämältä heidän suhteensa enempää odotella.

Jotenkin ironista ja kohtalokasta, kun Jarkko aloittaa nyt huomenna röntgenhoitajan työn ja minulla sattuu samalle päivälle täällä Jyväskylässä Keskussairaalan sädehoitoyksikölle ensikäynti- ja annossuunnittelusimulointiaika. Juuri sitä mitä poika on opiskellut ja tulee työssään tekemään. Historiaa sekin. Varmaan ainakin Jarkko tullee muistamaan läpi elämänsä, tuon merkittävän päivän.

Illalla tulimme sitten vanhimman veljeni Terhon pojan Jaakon lakkiaisten kautta kotiin. Heillä olikin sukua sitten enemmän koolla ja hyvä oli juhlat. Minua vaan vaivasi jo aamusta kiusannut taas uusi ylimääräinen ja kivuliaaksi heittäytynyt "paukama". Eli kyllä sekin totta on, että tallaisen diagnoosin kanssa on aika altis kaikille uusille ja vihjaileville merkeille. Ihan piti särkylääkkeiden kanssa nukkua, mutta olipahan aamulla jo asia aika hyvin pyyhkiytynyt mielestä. Sen tässä on oppinut entistä paremmin, että aina yön yli kannattaa pyristellä, aamu kummasti asioita kirkastaa.

Tänään sitten olikin helluntaita ihan kunnolla. Aamupäivän jumalanpalveluksemme oli hieno kokemus. Saarnasin ihan sydämeni kyllyydestä Pyhästä Hengestä. Seurakunnan yhteinen rukous ja kaipaus Jumalan ilmestymiselle on käsin kosketeltavaa. Hienoa jatkaa odottavaa rukousta, sillä uskon vahvasti Jumalan voimalliseen ilmestymiseen seurakuntamme keskellä.
Iltapäivällä taas Taulunmäen kirkko täyttyi kristittyjen yhteisessä helluntaijuhlassa. Jyväskylässä on hieno ja pitkä perinne kristittyjen yhteisillä tilaisuuksilla ja sille on selvästi edelleen olemassa tilausta. Kevään huimat lämpöennätyksetkään eivät estäneet väkeä lähtemästä liikkeelle.

Kaksi seuraavaa viikkoa taas tuovatkin ihan uusia ulottuvuuksia elämääni, mutta siitäpä sitten lisää, ehkä jo huomenna ensi kokemuksia simulointi-istunnosta.

perjantai 29. toukokuuta 2009

Se on sitten kesä!

Kyllä on hienoa kun kesä näyttäytyy, vihdoinkin, taas tänne pohjolan perukoille. Viikonlopuksi kun on lupailtu ihan kunnon helteitä.
Tarkoitus olisikin huomenna ajella Lahden kautta Helsinkiin Jarkon valmistujaisiin. Hän saa AMK-opintonsa päätökseen ja röntgenhoitajan paperit taskuunsa, tai oikeastaan sai jo tänään. On hienoa kun miehellä on vakituinen työpaikka jo Terveystalolla odottamassa. Kyllä osasi naurattaa, kun poika soitteli tänään heti valmistujaisjuhlien jälkeen. Asiana oli oikeastaan se, että jospa voisin tuoda hänelle TV3 MAX-kortin lainaan, että voisi katsoa lauantai-iltana Helsinkin-Areenan MM-nyrkkeilyottelun. Sellaisia me miehet, mitäs yhdestä päättäjäisjuhlasta kun on kunnon turnauskin tulossa. Kyllä on niin isänsä poika, että.
Takaisin tullessa on tarkoitus käydä vielä veljen pojan lakkaiskahvilla Jämsässä. Hieno on juhlasää odotettavissa. Onnea vain kaikille valmistujille ja valmistuvien vanhemmille. Hienot on muistot omienkin lastemme yo-juhlista.

Tänään Halttusen Marko kyseli Ison Kirjan juhannuskonferenssiin torstai-aamulle tuuraamaan peruuntunutta raamattutunnin opettajaa, mutta miten ollakaan, tein kalenteria katsoessa havainnon, että mitä todennäköisimmin makailen samalla kellonlyömällä saamassa sädehoitoa. Noh, onneksi pääsen muuten mukaan juhannusjuhlille. Juhlat saattavat mennä osaltani aika pitkälti ensi viikolla ilmestyvän kirjani esittelyssä. Odotan melkoisella mielenkiinnolla tämän blogini kautta kohtalooni tutustuneiden ihmisten ja muidenkin tuttujen tapaamista. Toiveeni onkin tavata mahdollisimman monia teistä kirjaesittelyssä - käykääpä moikkaamassa. Ennen kaikkea toivon, että tuo kirjanen voisi jatkaa sitä myötäelämisen ja lohdun antamista, mitä olen vieläkin tulevan palautteen perusteella onnistunut tämän päiväkirjani kautta jakamaan. Edessä aikalailla erilainen juhannus, tallaista ei olisi vuosi sitten osannut ennakoida.

Nyt on olo tuntunut tosi kivalta, kun tämän toukokuun hektisimmät vaiheet on onnellisesti takanapäin. Kokeilin tässä jopa parin päivän paastoa, joka on kuulunut joskus hyvinkin olennaisesti tähän hengelliseen palvelutyöhöni. Oli kaikella tapaa rohkaiseva kokemus hieman pidemmän tauon jälkeen. Täytyy vain tunnustella vointia, kun en oikein arvaa riskeerata pidempiä jaksoa näinkin vakavan sairaustilan kanssa.

keskiviikko 27. toukokuuta 2009

Pyhä Henki

Minulla oli etuoikeus olla aamupäivästä mukana herätysliikkeemme veteraanityöntekijöiden virkistypäivillä tuomassa järjestävän yhdistyksen tervehdystä. Päivät ovat vuosittain Keuruun Iso Kirja opistossa pidettävä tapahtuma, jota isännöi Hyvä Sanoma ry. (entinen Suomen Vapaa Sisälähetys ry.) Oli lähes mykistävää seistä 170 ikääntyneen julistajaveteraanin edessä. Jopa minullakin alkoivat muistot elämään, sillä olenhan saanut vuosikymmenien aikana tavata suurinta osaa tuosta joukosta eri yhteyksissä. Löytyi kontaktia, Joutsaan, Saarijärvelle, Sotkamoon, Vaasaan ja monien muiden yhteyksien kautta aina eri lähtetyskentille asti. Ja tietenkin he halusivat yhteisesti myös siunata minua, sekä Anitaa tässä elämämme tilanteessani. Se oli kokemuksena yksi vaikuttavimpia. Uskon, että nämä rukoukset, jos mitkä tulevat kuulluksi. Iloitsin helluntaiherätyksen puolesta siitä, että meillä on näin laaja arvovaltainen todistajien joukko joka on voimiaan säästämättä vienyt evankeliumin sanomaa eri puolille maailmaa. Nyt he ansaitsevat meidän nuorempien vaivan ja tallaiset lepoa tarjoavat päivät.

Eilen olin taasen vastaavasti seurakuntamme Pyhän Hengen-illassa. Olen ottanut tuon teeman toistaiseksi kerran kuukaudessa järjestettävään rukousiltaan. Ja totisesti teki hyvää. Väkeä oli paikalla huomattavasti enemmän kuin ensimmäisessä teema illassamme kuukausi sitten. Sunin Juha oli saanut pikakomennuksella kasaan tosi hyvä ylistysporukan, taitava mies kun on. Olen todella innostunut Pyhän Hengen persoonan todellisuudesta, josta myös illalla saarnasin. Me olemme ihmisinä täysin hukassa ja hakoteillä, ellemme saa kosketusta pelastajaamme Jeesukseen ja Hänen lähettämäänsä toiseen puolustajaan Pyhään Henkeen. Se mikä tässä saa riemuitsemaan on juuri se todellisuus, että hän ilmaisee itseänsä yhä voimallisemmin meille. Jos nautin eri toimikuntien ja hallitusten johtamisesta, niin monin verroin enemmän nautin siitä, kun saan välittää kuulijakunnalle Pyhän Hengen persoonaa ja Hänen todellisuuttaan.

Ensi sunnuntaina vietämme helluntaita. Olemme järjestäneet seurakuntaan myös helluntaijuhlan johon olen jo rukouksin itseäni valmistanut. Musiikkivastuussa on ylistybändi Praise St. joka oli viimeksikin kanssani nuorten tukikohdassa. Osaan vain arvella kuinka riemukas ja Jumalan läsnäololla vahvistettu hetki meitä odottaakaan. Pyhän Hengen voima mahdollistaa Jumalan kaikkivaltiuden keskellemme ja sitähän kärsivä ihminen sielun sisimmässään kaipaa. Jumalalle ei todellakaan ole tänäänkään mikään mahdotonta, mikä taas meille ihmisinä on.
Tämän seurakuntamme helluntaijuhlan lisäksi sunnuntaille iltapäivään on rakennettu kristittyjen yhteinen helluntaijuhla Taulunmäen kirkkoon, jossa puhetta pitää Vapaakirkon johtaja Koivun Vesa ja musiikkivastuussa mm. seurakuntamme toimesta perustettu kansainvälinen kuoro.

tiistai 26. toukokuuta 2009

Kalenteri kuluttaa

Kappas vaan, nyt kirjoittelu on ollut kuluvan toukokuun aikana merkittävästi verkkaisempaa aikaisempaan verrattuna. Syynä lienee ollut melkoisen kiireinen kuukausi, sekä toisaalta merkittävien kirjoitettavien tapahtumien puute. Tarkoitan lähinnä sairauteeni liittyen. Omassa pienessä maailmassanihan toki aina tapahtumia riittää, mutta niiden kirjoittamisessa ei suurenpaa mieltä, koska se niin kovin arkista, jota meiltä jokaiselta löytyy. Viikonlopulla tuli kaksi kuukautta täyteen kun sivulla kävijät ovat kirjutuneet muistiin. Tasainen on tahti ollut edelleen. Kävijöitä noin 6500, sivuja ladattu hiukka yli 15.000 kertaa ja eri henkilöitä näyttäisi olevan 2300 verran.

Mennyt toukokuu on ollut tosiaan oikein poikkeuksellisen työn täyteinen, aina vapaapäiviä myöden. Toki osasin ennakoida kalenterini täyttymisen, mutta sitten kun stressi alkaa nousta, niin eipä sovittuja aikatauluja enää paljoa käydä muuttelemaan. Lauantaipävät olivat minulla hetken aikaa sellainen luonnostaan muodostunut vapaapäivä kun ns. kirkollisia toimituksia ei ihan jokaiselle lauantaille sattunut. Mutta nyt kun katson kalenteriani, niin edellinen vapaa lauantai löytyy pääsiäisviikolta ja seuraava näyttäisi olevan 4.7. Eli nyt viikkovapaa taitaa vaihtua, jos sitten sen jostakin kehitän.

Pastorin työ on yksi petollisimpia töitä oman ajanhallinnan suhteen. Aloittelevat työntekijät tuntuvat olevan "hukassa" omien vapaapäiviensä kanssa. Meillä hiukka vanhemmilla konkareilla tämä alkaa olla jo selkäytimessä, että ne kahdeksan vapaata kuukauteen saadaan istutettua ja pidettyäkin ihan oikeasti. Joskus menneinä aikoina kutsumus koettiin niin kovin tärkeäksi tekijäksi, että vapaista viis veisattiin ja sitten kaikki mahdolliset asiat menivätkin solmuun. Perhe, lähinnä suhteet lapsiin, muut ihmissuhteet ja oma terveys olivat uhrialttarilla. Onneksi olen osanut aina mielestäni vetää rajan työn ja vapaan välille. Lasten ollessa pienempiä ja vielä pyöriessä kotona sain varattua heille ja heidän harrasteisiinsa kivasti aikaa. Kyllä nyt harmittaisi ja tunto soimaisi jos toisin olisin toiminut.

Kuinkahan tämä maailma pyörisi jos kalenteria, siis tallaista työaikakalenteria, ei olisi kehitelty laisinkaan? Joskus tuostakin ideaalitilasta on tullut haaveiltua. Mutta se lienee maailman pyörimisen kannalta mahdollista vasta eläkepäivillä, jos silloinkaan.

Viikonlopulla saimme seurakuntana olla toteuttamassa menestyksellistä englantilaisen Maidenhead Citadel Band eli paikallisen pelastusarmeijan soittokunnan Suomi-vierailua. Tuo 36 hengen soittokunta konsertoi kaikkiaan viisi kertaa joista kolme tapahtumaa oli täällä Jyväskylässä. Lauantainen kävelykadun tapahtuma oli suurmenestys satojen ihmisten kuunnellessa haltioituneena vahvaa soittokunnan esitystä sään vielä suosiessa. Sunnuntai-iltana myös temppelille oli likimain täynnä ja hieno, rento ja kaikin tavoin vaikuttava esitys. Yhteistyö paikallisen Pelastusarmeijan kanssa sujui myös loistavasti. Erityinen kiitos kapteeni Tero Saajorannan.

perjantai 22. toukokuuta 2009

Vahvuuden pakko

En ruinaa sympatiaa, enkä itsesäälin irtopisteitä, vaikka seuraava teksti siltä kovin voi vaikuttaakin, mutta viime päivinä minut tai meidät Anitan kanssa yhdessä on yllättänyt taas piina tulevasta, ehkä ankarimmin kuin koskaan.

Olen kuvitellut olevani jo henkisesti voitolla, mutta täytyy todeta, että eipä se niin olekaan. Hieman kevyemmällä kuormalla tässä on toki menty, mutta pohjalasti on säilynyt. Mitä pidemmälle kevät ja kesän alku on edennyt, niin sitä ahdistavammaksi jo nyt on käynyt syksyn odotus. Kesä kaikkineen menee päivittäisen sädehoidon rytmityksessä. Nyt se tuntuu siltä, kuin ajankellon vieteriä vedettäisiin ja kohta se käy tikittämään arki-päiväistä tikitystään, mitä lie 35-38 kertaa.

Se, että kirjoittelen tästä tällä kertaa näin avoimesti on melko hyvin harkittua. Nimittäin en oikein jaksa uskoa, että olisin kaikista heikoin ja pelokkain syöpäpotilas. Eli minulla lienee kohtalontovereita. Minulle on vakuutettu ja olen saanut muiden tavoin lukea vaikka kuinka monta tapausta jossa todistetaan positiivisella ja eteenpäin katsovalla asenteella olevan ratkaiseva merkitys syövän voittamisessa. Itsekin annoin viikolla haastattelun Aikamedian juhannus-extraan, jossa totesin mm. että omaan tämän positiivisen asenteen. Minulle tästä positiivisuusasenteesta alkaa tulla hyllytavaraa, joka otetaan tai ei oteta tai laitetaan sopivalle korkeudelle odottamaan taas uutta käyttöpäivää.

Mihin minä asetan realismin? Tällä viikolla lopullisuuden tuntu on herkistänyt monena päivänä, tai varsinkin iltaisin. Päivät vielä menee kun touhua on kaiken aikaa ympärillä. On tuskallista kysellä itseltään, kuinka paljon se, että otan sen ikävimmän vaihtoehdon mahdollisuuden huomioon antaa tilaa sairauden edistymiselle? Jos kerran positiivisuus hoitaa, niin kuinka käy meidän, jotka epäilemme välillä? Siinä se, siis tällä hetkellä minua raastaa ja itkettää se, saanko ja uskallanko epäillä?? Eihän voi olla kiduttavampaa kuin, että tiedät olevasi kuoleman sairas, mutta et saa ajatella sitä, ettet vain ajattelisi kuolettavasti, koska se ei ole sitä positiivisuutta joka tarvitaan hengissä selviämiseen.

Näillä ajatuksilla tulen teitä kaikkia liki jotka kaivelette tällä samalla pistävällä piikillä omaa sydäntänne - eikö vaan raasta ja kipeästi? Ei kai syöpäpotilaat voi olla mitään yli-ihmisiä, miks meiltä sitä sitten vaaditaan? Tai kuka sitä ihan oikeasti vaatii? Me itsekkö? Minusta on ainakin paljon huojentavampaa tunnustaa itselleni, että en jaksa yhtään enempää positiivisuutta kuin muutakaan. Aamupäivällä siivotessani ja sahaillessani koulutyöpastori Markku Mäkisen kanssa piharakennuksemme takapihaa kaikesta mahdollisesta rakennusjätteestä pohdin pienesä mielessäni, että teenkö tätä perusteellista puhdistusta siksi, että kaikki olisi tip top kun täältä lähden, vai ryhdistäydynkö nyt ihan taloksi? Toiset kirjoittelevat tietokoneelleen tai paperilapuille jäähyväisiä jälkeen jäänneille, kirjoitanko minä blogiani voidakseni purkaa keskustelemalla elämäni lopun? Vai ihanko oikeasti teen tätä auttaakseni muita toivoon ja uskallukseen heidän kivuissaan? Minulla ei totisesti ole nyt itse itselleni esittämiin kysymyksiini vastauksia. Eikä niitä voi olla kenelläkään, puhuisi ihan liian suuria sanoja, siksi huudan kuin tyhjään kanjoniin.

Ei ole ollut helppoa tunnistaa sitä kuinka ikätoverini menevät nyt tässä vaiheessa kahta kaistaa ohitseni kun itse istun "lähtöruudussa". Toisille tämä rapistuminen alkaa 70v. toisille 60v. ja minulle jo 50v. Ei niin ettenkö olis elämästäni kyllin saanut jo tähänkin mennessä, mutta kun tekemiseen iskee luovuttamisen meininki, niin onpa aika rankkaa.

Se mikä tässä vielä hämmentää, niin olen toisaalta mitä energisin. Luovuuden puuskan iskiessä taivas tuntuu olevan vain rajana. Toissa iltana asioin kaupungilla ja kävelin nuorten tukikohdan kautta pois. Istuin tunnin, mutta tilanne kaikkineen herkisti minut itkuun, kun nuoruus ja raihnaisuuteni kohtasivat. Itkin koko matkan tullessani kotiin, mutta kun yöllä ei uni tullut, niin tein kolmea puhetta yhtäaikaa. Ensi tiistaina kun on taas edessä Pyhän Hengen ilta ja sunnuntaina raamattuntunti, sekä nyt lauantaina Kuopiossa Helluntaikirkon vuosikokous jossa minulla on esitettävänä puheenjohtajan katsaus kun Klaus Korhonen on estynyt. Parin yöllisen tunnin aikana loksauttelin nuo saarnat ja puheet kokoon ja vielä noiden itkujen päälle.

Juuri tuona kyseisenä yönä painiskelin tämän positiivisuus käsitteen kimpussa, enkä ole oikein päässyt selvyyteen itsestäni, olenko sitä, vai lepäänkö jonkinlaisessa jumalallisessa realismissa? Paranen jos paranen, kuolen jos kuolen. Voinkohan siihen kuinka paljon loppujen lopuksi itse lisää laittaa - vaikka niin väittävät - enpä tiedä.

keskiviikko 20. toukokuuta 2009

Valvomisen vaikeus

Kautta aikain meitä länsimaisia kristittyjä on askarruttanut se kuinka raamatun aikaisen seurakunnan keskellä oli elämää kaikkine jumalallisine tunnustekoineen. Saamme lukea siitä evakeliumeista, apostolien teoista, kuin myös uuden testamentin kirjeistä. Alkuseurakunnan kaltainen elämä näyttäisi toimivat vielä nytkin muualla - lähinnä kolmansissa maissa - mutta eipä juuri meillä.

Perusongelma on mielestäni aika yksiselitteinen - hyvinvointi. Ihmismieli kun on niin erityisen hankala hallittava, vaikka sitä yrittäisi voittaa Jumalan Sanan ja Hengenkin avulla. Nimittäin aina sielä missä Jumalan läsnäolo on päässyt jossain määrin esiin, niin taustalla on tekijöitä jotka ovat horjuttaneet yhteiskunnallista tai ihmisen yksittäistä perusturvaa. Saamme olla tavattoman kiitollisia hyvinvoinnista, jota olemme saaneet nauttia jo vuosikymmeniä kasvavassa määrin. Mutta tosiasia on kuitenkin se, että hyvä on jäänyt ollakseen parhaan vihollinen. Olen henkilökohtaisen seurakuntatyöurani aikana monta monituista kertaa askaroinnut tämän kyseisen lainalaisuuden kanssa.

Nyt tämä sairastumiskokemukseni on osoittautunut myös tämän arvioinnissa "pienoislaboratorioksi". Heti ensimmäisten vuorokausien aikana ymmärsin ja koin konkreettisesti kuinka suurenmoiset ihmismäärät rukoilivat minun ja perheeni puolesta. Itse etsin samaa polkua ja tein parannusta monista tarpeettomista ja turhista "versoista" elämässäni. Avasin raamattuni ihan eri merkityksessä itseni ravitsemiseen. Rukoilin sydämen palolla Jumalaa. Ei niin, etteikö monet näistä kokemuksista olisi sentään kolmea kuukautta matkassa kestäneet, mutta karvas todellisuus on se, että ensimmäisen paniikin jäädessä taakse alkaa järki kokoamaan ihmisen omaa inhimillisen selvitymisen kehikkoa. Olen pannut merkille, että jo näin lyhyellä ajalla Jumalan läsnäolon etsiminen ja siinä aidosti viihtyminen edellyttää tietoista päätöstä ja sitoutumista.

Kun tästä omasta "lähtöruudustaan" seuraa ympäröivää elämää, niin en ollenkaan ihmettele sitä, että ensimmäisen seurakunnan elinvoima on meille vain historiaa jota luemme. Minun ei tarvitse syyllistää yhtään ketään, ei edes itseäni, mutta sydämestäni rukoilen edelleen Jumalalta, että vedä ja pidä minut lähelläsi paljon mieluummin kuin tyytyväisenä tämän maallisen hyvinvoinnin keskellä, tai jopa oman terveyteni kanssa.

sunnuntai 17. toukokuuta 2009

Porrasrukous

Elämme juuri nyt Anitan kanssa tässä sairauteni käsittelyssä jonkinlaista seesteisyyden ja samalla odotuksen odotukseen valmistautumisvaihetta. Nimittäin kun hetkeen ei ole tapahtunut mitään uutta ja hetkeen ei ole tapahtumassakaan mitään merkittävää joka voisi mullistaa maailmaamme. Näinhän ei koskaan pitäisi sanoa, sillä eiköhän tuo helmikuun kymmenes osoittanut minulle aamujen yllätyksellisyyden. Ja kyllähän muutaman viikon kuluttua alkavat sädetykset laittavat taas kehon tarkkailuun. En tiedä, onneksiko vai vaivaksi, mutta kierroksia kertyy kuitenkin päiviin siinä määrin, että joutuu pohtimaan mitä tänne päiväkirjalleen priorisoi.

Torstai oli vapaa- työpäivä. Alkukeväästä minut hetken mielenhurmioon saattanut rakennuspuuska teetti tosiaan minulla ikkunatilauksen saneerattavan talomme kolmen ikkunan osalta, jotka on ollut tarkoitus entisöidä. Mutta kuten tuolla blogissani joskus aiemmin totesin, niin siihen ei ole aika ja pitkämielisyys riittänyt ja niinpä laitoin tilauksen uusista ikkunoista sisään. Nyt ne odottivat pihamaalla vaihtajaansa.

Salokankaan Lasse tarjoutui minulle kaveriksi ja hyvä niin, vaikka irroittelinkin entiset pokat paikaltaan ja olin heitellyt ne pihamaalle aamulla jo ensimmäisen tunnin aikana, niin kylläpä vain päivään kertyi mittaa. En ole mikään himoliikkuja tai kuntoilija, mutta olen aina nauttinut hyötyliikunnasta ja kyllä sitä taas torstaina tuli muutaman punttisalikäynnin verran. Ikkunan vaihtoa suurenpana saavutuksena tai päivän antina pidin itselleni kokemusta, että olen mahdollisuudessa saavuttaa edelleenkin nautinnon rakentamisen riemusta. Nautinto syntyy, kun fyysinen ponnistus, oman käden taito toteuttaa sen mitä unelmoi. Mitä isompi unelma, sen ankarampi urakka ja tarkempi työ, mutta saavutettu tyytyväisyys palkitsee vaivan. Nyt oli kyse vain vuorokauden ponnistuksesta ja roikkumaan jääneestä pikkuhaaveesta, mutta kyllä minä ylpeänä kiertelin ilta kahdeksalta kämppääni ulkoa ja sisältä, ihaillen uusia ikkunoitani. Antoi se kieltämättä myös jonkinlaisen todisteen fyysisestä kunnostani.

Eilinen päivä menikin sitten Helsingin Saalemissa pidetyn vammaistyön virikepäivän merkeissä. Pyytelin matkaseurakseni naapurini ja hyväksi ystäväkseni tulleen Riipisen Arton. Pelkästään kuuden tunnin rupattelut olisivat riittäneet päivän anniksi, mutta oli hieno kokemus olla osallisena päivän paneelissa. Lähetysjärjestö Fida Internationalin yhteistyössä Hyvä Sanoma ry.n ja Helsingin Saalemin kanssa järjestämä päivä oli merkittävä päänavaus vammaisten asemasta ja heidän kohtaamisestaan seurakunnissamme.

Paneelin teemana oli Yhteiskunta - seurakunta: monet mahdollisuudet, kavot, voimavarat. Keskustelijoiksi oli kutsuttu tapahtumassa puhujavieraana esiintynyt itävaltalainen lääkäri Johannes Fellinger, Suomen Helluntaikuurojen lähetysyhdistyksen pj. Erja Kauranen, entinen kansanedustaja, Kynnys ry:n toiminnanjohtaja Kalle Könkkölä, Helsingin kaupungin sosiaaliviraston vs. vammaistyön päällikkö Tuula Poikonen, sekä minut seurakuntapuolelta. Päätoimittaja Leevi Launonen toimi paneelin puheenjohtajana. Tunnin annettu aika jää auttamattomasti aina lyhyeksi tuollaisessa hetkessä, sillä porukalla alkaa sanottavaa löytyä. Nyt homma toimi alusta asti hienosti. Sisältöä tullaan varmasti arvioimaan seuraavissa RV-lehden numeroissa, mutta omana kokemuksena jäi tietoisuus, että laaditut yhteiskunnalliset lait ja asetukset eivät vapauta ketään vastuusta. Vastuu on toisistamme lähimmäisinä on kaikilla osapuolilla, niin yhteiskunnalla, seurakunnalla, terveella ja vammaisilla. Inkluusion, eli avoimuuden ja tasavertaisuuden mahdollisistamista kaikille vammaisuuteen katsomatta perään kuulutettiin. Minulle jäi erittäin hyvä mieli, kun arvoin, mitä tallainen erilaisuuden, kipeiden ja asenteissammekin jylläävien asioiden esiin nostaminen saattaakaan vielä poikia. Tie on toki pitkä.
Könkkölä teki lopussa minulle kysymyksen haluten perätä meidän teologiaamme rukouksella parantamisesta. Hän kertoi esimerkin kuinka joku helluntaiuskova oli pyrkiytynyt rukouksin parantamaan hänen vammaansa. Hän oli todennut, että ei rukouksen suorittamiseen mitää esteitä ole, mutta kannattaako voimavaroja häneen tuhlata. Valitettavasti loppuosa meni minulta hieman ohi, mutta ymmärsin, että Könkölä oli jatkanut rukoilijalle: "rukoile mielummin, että noita portaita olisi vähemmän tai ne olisivat matalampia." Minun vastaukseni esitettyyn kysymykseen parantamisteologiastamme noudatteli aiemmin tuolla blogissani olevaa teksiä, "Sairasta ja tervettä parantamista". Täytyy toki ihan positiivisen todeta, että olen saanut olla nyt asian tiimoilta täysin rauhassa ja se tuntuu todella hyvältä ja sielua, sekä sairautta hoitavalta.

keskiviikko 13. toukokuuta 2009

Pari sanaa musiikista

Tulin hetki sitten seurakuntamme nuorten jumalanpalveluksesta, Tukikohdasta, jossa oli taasen useampi sata nuorta koolla ylistämässä ja palvomassa Jumalaa. On kuin suihkussa kävisi, niin hyvä fiilis jää päälle.

Seurakuntamme ylistystiimin johtaja Lehdon Hanna oli Praise St.ryhmänsä kanssa musiikkivastuussa. Olipa heiltä taas aivan huikea esitys ja kansa palvoi täysillä mukana. Meillä on seurakunnassa monia aivan suurenmoisia ylistysbändejä joiden kaikkien kanssa vois lähteä vaikka maailman valloitukseen. Minä ihastelin myös uudistettuja valolaitteita. Valopöytä oli vasta otettu käyttöön ja hyrränä pörräävät uudet heittimet olivat koekäytössä. Tilaisuuden jälkeen Halisen Markus totesi, että ovat vasta kokeilussa kun ei tiedä mistä rahat? Eiköhän ne rahat kesän mittaan keksitä. Mielestäni savukonekin vaikutti tehokkaammalta kuin ennen, liekö sekin uusittu, tai ainakin savu levittäytyi koko lavan alueelle jotenkin paremmin. Kokonaisuus oli upea.

Ihan on pakko todeta, että meikäläinen on jäänyt täysin paitsi musiikillisia lahjoja, mutta mikään ei estä minua nauttimasta hyvästä sellaisesta. Olenhan sentään -50 luvun rokkenroll sukupolvea. Oma orastava intoni laulamiseen ja soittamiseen katkesi heti alkuunsa kansakoulun alaluokilla. Ensimmäinen koettelumus musiikilliselle itsetunnolleni tuli laulukokeissa. Opettajamme säesti poljettavalla urkuharmonilla ja kukin oppilas vuorollaan suoritti vieressä seisten oman esityksensä. Minua vuoden vanhenpi Terho-veljeni esiintyi juuri ennen minua. Mielestäni hän onnistui hyvin, mutta kun minun vuoroni seurasi heti perässä, niin "tipiksi" nimeämämme opettaja totesikin yllättäen, että voi olla parempi jos sinä Vesa luet nämä sanat. Ja minulla kun olis ollu niin kova into esiintyä, mutta minkäs teit. Kait siitä jonkinlainen trauma jäi kun vieläkin sen kovin hyvin muistan.

Muutamia vuosia myöhemmin kun opettajanamme oli oikein innokas kuoromies kävi lähes yhtä nolo, jos ei nolompikin, tilanne. Olin valtavan innostunut, kun olimme saaneet sellaiset punaiset melodikat joita kuljetimme kotiinkin repuissamme ja iltakaudet niitä puhaltelimme ja reenasimme soittoa. Sitten eräissä yhteisharjoituksissa vetelin posket hehkuen ja toiset oppilaat ympärillä taisivat soitella vähän eri tahtiin. Enhän minä sitä itse oikeastaan huomannut, mutta opettajan osoittaessa minua todeten; "älkää siitä välittäkö", tajusin, että minä se taisinkin soitella väärin, eikä nuo vieruskaverit. Ne harjoitukset tekivät minusta vähän epävarman esiintyjän musiikin saralla - sitä on jatkunut yli neljäkymmentä vuotta. En ole oikeastaan osanut asiaa liiemmin surra. On toki ollut aikoja,jolloin olen harmitellut kun sitä taitoa ei ole minulle suotu. Toisaalta en tiedä missä mennä meuhaksin, jos toisinpäin asiat olisivat, sillä en ole koskaan esiintymistä arastellut.

Mutta iloitsen hyvästä, ihan kunnon reippaasta menosta, vaikka en mikään musiikin kuluttaja olekkaan. Tämä ei tarkoita sitä, ettenkö arvostaisi perinteistä hengellistä yhteis- tai kuorolaulua, ei. Mutta tokihan meillä kaikilla on se oma itsemme mielitty musiikkimaku. Minulla se on rock´n´rollia liki liippaava, se saa parhaiten tunteet ja nilkat vippaamaan.

Huomenna oliskin temppelillä lukiossa musiikkidiplomia suorittavan Mannisen Antin EN-KORE PLAYS EXIT konsertti, jossa olis tarjolla Exitin ikivihreitä. Perjantaina on sitten Taulumäen kirkossa Elviksen parhaat hengelliset laulut-konsertti, jonka järjestää Konneveden seurakunta yhdessä Syöpäliiton kanssa. Konsertin tuotolla tuetaan syöpää sairastavien lasten hoitoa.

lauantai 9. toukokuuta 2009

Äidille!

Vaihtuu kuin keväinen ilma. Jos on vaihdellut viime päivinä Keski-Suomalainen sää lähes helteisestä auringosta myrskyyn, niin samoin on käynyt menneellä viikolla meidän mielialojemme. Anita sai itsensä parin-kolmen kuukauden juoksuhaudasta ylös, niin minut yllätti "herkistely" vaihe, joka ei ollut kovin omintani. Mutta näistäkin tunteen puuskista minua oli varoiteltu eri tahoin. Vedin, kuinkas muuten, sitten Anitaakin hetkeksi mukanani itkeskelemään. Mutta osasinpa jälleen perua pari reissua kalenterista, jos en muuta. Nyt ollaankin oltu taas tänään ok. ryhdissä.

Tänään olikin taas historiallinen päivä. Isossa Kirjassa Keuruulla oli niin, Aika-Media Oy:n yhtiö-, kuin Ristin Voitto/Hyvä Sanoma ry:n ja Vapaa Sisälähetys ry:n vuosikokoukset. Historiaa siinä mielessä, että RV.n/ Hyvä Sanoma ry:n vuosikokous oli ensimmäinen niiden yhdistymisen jälkeen. Rekisteriviranomaisten hyväksymä nimi uudella yhdistyksellä on nyt sitten Hyvä Sanoma ry. Julkisuudessa jo jonkin aikaa esiintynyt HSP (Hyvä Sanoma palvelut) jäänee seurakuntapalveluja kuvaavaksi toiminnalliseksi nimeksi ainakin toistaiseksi. Vapaa Sisälähetyksen vuosikokous oli sitten vastaavasti yhdistyksen viimeinen. Vuona 1966 rekisteröity kotimaamme evankelionnista vastaava helluntaiseurakuntien työtä tukeva yhdistys ehti toimia kyseisellä nimellä yli neljäkymmentä vuotta. Tämän päivän jälkeen yhdistys on enää kappale suomalaista herätyshistoriaa. Hyvä Sanoma ry:n toiminta jatkaa kuitenkin kuta kuinkin samoilla Sisälähetyksen säännöillä, mutta oli kaikella tapaa järjellistä yhdistää kaksi samoilla periaatteella ja päämäärillä toimivaa yhdistystä. Sain olla itse keskeisesti muiden toimijoiden kanssa toteuttamassa melko pitkän sitkeää yhdistymishanketta, joka nyt on myös vuosikokousten osalta aamenessa. Tuhrautuipa siihen muutama vuosi ja jokunen palaveri, mutta jonkunhan näitäkin on tässä valtakunnassa ja vaivassa väännettävä.

Olisi tietysti viisautta edes näin äitienpäivän aattona unohtaa nämä yhdistysrutiinit ja olenhan blogini etusivulla luvannut muutoinkin niistä pidättäytyä. Ne nyt vaan ovat olleet niin kovin kiinteä osa minua ja arkeani etenkin viimeiset viisi vuotta.

Olen muutamista asioista ikuisesti kiitollinen omalle äidilleni, joka nyt hissuttelee Jämsän omassa eläkeläiskodissaan paraikaa kohti ensi kevään kahdeksankymppisiään. Hän osoitti käytännössä ja aidosti todeksi sen, mitä usko ja luottamus Jumalaan merkitsee kipeässä arjessa. Arkitodellisuudesta selviytyminen seitsemän ala-ikäisen lapsen kanssa puolison ja isämme kuoltua oli taatusti monin tavoin koetteleva ja raastava. Useita kertoja tapasin äitini polvillaan heinä- tai olkikasasta navetta-askareiden lomassa. Tulin ymmärtämään, kuinka paljon hän viettikään meiltä lapsilta näkymättömissä aikaansa vuodattaen tuskansa rukouksissa Jumalalle. Uskon, että noissa hetkissä hän sai myös tarvittavan voiman ja luottamuksen Jumalan mahdollisuuksiin, johon hän perusti koko tulevaisuutensa suuren perheensä kanssa. Ymmärsimme monta kertaa, kuinka elämämme oli myös taloudellisesti tiukkaa, mutta aina äiti sai jostakin kaivettua kaiken sen mitä huusholliin tarvitsi. Hän piti tinkimättömästi kiinni niin sanotusta kymmenys-linjasta. Eli hän erotti kaikista tuloistaan aina kymmenen prosenttia Jumalan valtakunnan työhön. Niihin rahoihin ei ollut kajoamista, vaikka joskus sitä vuorollamme kummastelimmekin. Tiedän hänen harrastaneen katkeamattomasti tuota samaa uhratumista tähän päivään asti ja olen ymmärtänyt, että tuo kymmenen prosenttia on tänään jo jotain aivan muuta. Mutta koskaan ei mummolta ole myöskään mitään puuttunut. Hän on koetellut Jumalaa ja siunauksen perinyt.

Samankaltaisella luottamuksella hän kasvatti myös meitä lapsiaan. Hän ei muistutellut, ojennellut tai tarpeettomasti rajoitellut menojamme, mutta yksittäinen kysymys tai kommentti kertoi mitä hän oli mieltä nuoruusvuosien riennoistamme. Hän luotti ja jos se milloin tuotti vaikeuksia, niin hän kertoi asiansa Jumalalle ja totesi saaneensa rauhan levottomuuteensa. Vasta nyt vuosikymmenien kuluttua olen oivaltanut kuinka suurenmoisen kasvupohjan olenkaan saanut omistaa. Lapsuuteni kodissa vallitsi ilmapiiri, suurenmoinen luottamuksen ilmapiiri. Kiitos siitä sinulle äiti.

Ei ole perheessä, ystävyyssuhteissa, seurakunnassa ja työyhteisöissä sen väkevämpää ilmapiirin tervehdyttäjää kuin mitä luottamuksellisuus on. Ihminen kestää suuria paineita, jopa yli rajallisten voimiemmekin, kun henkinen puoli lepää rikkumattomassa luottamuksessa. Luottamus on johtamisen, menestyksen ja koko elämän elinehto. Se innoittaa kokeilemaan omia rajoja ilman torjutuksi tulemista. Viisaat ja maailmalla julistetut uudet opit ovat usein jo pienissä piireissä aseteltuja, elämän koettelemia pitkospuita. Luottamus rakentaa, ojentaessaan kättä sukupolvelta toiselle.

Monta minulla on ollut oppi-isää ja neuvojaa, mutta vain yksi ehdoton edellä kulkija - sinä äitini.

sunnuntai 3. toukokuuta 2009

Itsearviointia

Syöpäsairauteni toteamisesta tulee lähipäivinä kuluneeksi kolme kuukautta ja patologin lausuntojen perusteella annetusta riski- agressiivisuusluokituksesta pari kuukautta. On paikallaan tehdä mutu tuntumalla itsearviointia menneistä kuukausista. En tee tätä niinkään itseäni varten, vaan toiveella, että joku joka on saanut hiljattain tiedon sairaudestaan voisi saada hiukan rohkaisua omaan epätietoisuuteensa ja eväitä sen käsittelemiseksi. Asiahan on kuitenkin niin, että viikottain melko monta suomalaista saa kuulla tavalla tai toisella vakavasta sairaudestaan. Se käynnistää tuskaista tuskaisemman selviytymisprosessin, sitä en itsekään tule unohtamaan koskaan.

En osaa määritellä kuinka kauan elin ns. sokkivaihetta, vai oliko sitä varsinaisesti? Mutta kyllä ensimmäiset päivät, tai viikko- kaksi pyörittivät asiaa melkoisella tunteella mielen maailmassa. Olo oli todella epätodellinen, sillä ilmeisesti me emme ihmisinä millään meinaa suostua uskomaan, että minuakin voi kohdata jotain näin kohtalokkaan vakavaa. Jokainen ihminen tautinsa kanssa taitaa olla perinkin yksilöllinen. Tapa hyväksyä, ottaa vastaan ja käsitellä sairautta itsessämme on hyvinkin erilainen. Siinä tuskin on olemassa mitään valmista mallia. Jos minulle olisi teoriassa opetettu kuinka toimia, kun tallainen tieto tulee, niin siitä ei olisi tainnut kovin suurta apua tuona kyseisenä tiistai-aamuna olla. Ensi reagointimme nousee jostain syvältä, luontaisena ja spontaanina. Sitä tuskin voi ennalta tai ulkoa ohjailla.

Arkirutiinien ja normaalin työtahdin ylläpitäminen lie yksi olennaisen tärkeä asia, jonka onnistuin säilyttämään melko hyvin. Olen matkalla pohdiskellut - edelleen pohdin - pitäisikö minun kyetä vähentämään stressiä ylläpitäviä asioita? Lähinnä kasvavia työhaasteita. Siinä en ole onnistunut, kun en ole ollut varma haluanko edes sitä? Mutta tunnen kuitenkin riippumattomuutta työkiireiden ja sairaudesta pakenemisen välillä. Olen mielestäni käsitellyt sairauden sairautena, eikä minun tarvitse paeta sitä työhön tai muihin pakonomaisiin suoritteisiin.

Sairauden käsitteleminen on tapahtunut monella tasolla. Minulle henkilökohtaisesti tärkein on ollut oma suhteeni Jumalaan. Pidän jumalasuhteen selvittämistä myös ehdottomasti ja ylivoimaisesti tärkeinpänä asiana kaikkien ihmisten kohdalla, olipa sitten todettua sairautta tahi ei. Olemme ihmisenä iankaikkisuus olentoja ja tämä ruumiissa eletty aika on vain rajallinen hetki, jonka jälkeen edessä on loputon ikuisuus. Karu todellisuus on sitä, että kukin meistä lähtee täältä aikanaan. Kuoleman jälkeen siirrymme joko taivaaseen tai kadotukseen, siinä kun ei raamatun opetuksen mukaan ole valinnaisia paikkoja, vaikka kuinka toivoisimme. Kuoleman ja tämän elämän todellisuus konkretisoitui saadessani tiedon, että syöpäni luokiteltiin erittäin korkea riskiseksi ja parantumista ei ole luvassa. Minun olisi vaikea, lähes mahdoton käydä selviytymistaistelua, jos pyrkisin unohtamaan nämä ihmisen elämää ja ikuisuutta käsittävät realiteetit. Usko Jumalan valmistamaan pelastukseen ja armahdukseen Jeesuksessa Kristuksessa on lähtökohta hengen ja sielun tervehtymiselle. Ruumiillinen terveys on joka tapauksessa väliaikaista, toki suuresti tavoiteltavaa.

Hengelliseen elämään liittyy myös rukouksen ulottuvuus, jota olen käyttänyt paljon yhdessä vaimoni kanssa. Kotiseurakuntani ja uskon ystävät ympäri maailman ovat muistaneet meitä rukouksissa. Se on ollut todella korvaamaton tuki selviytymisessä. En ole juurikaan itse rukoillut paranemiseni puolesta, vaan sitä, että saisin olla Jumalan läheisyydessä ja omistaa rauhan Hänessä.

Se, että olen voinut minulle luontaisella tavalla avata asiaa keskustelemalla on ollut ratkaisevaa. Ymmärrän erittäin hyvin kohtalontovereita, jotka vaikenevat tuskansa keskellä, mutta kyllä puhuminen ja sisäisen tuskan ulos nostaminen helpottaa mielettömästi. Tämä, että kirjoittelen ja ylläpidän avointa päiväkirjaa on minun oma valintani joka alkuvaiheessa toimi myös terapeuttisena apuna itselleni. Nykyisin tämän kirjoittamisen vaikutus on siltä osin paljon vähäisempää.

Netti-, ym. keskustelupalstat eivät taida olla kovinkaan hyviä paikkoja sairauden käsittelemisessä, koska jokainen meistä tauteinemme on todellakin yksilöitä. Toisen kokemusta ei voi koskaa siirtää sellaisenaan omalle kohdalleen. Kun kävin niitä alkuvaiheessa tutkimassa, niin minulle muodostui kuva, että kirjoitukset edustivat ääriesimerkkejä puolin ja toisin. Syöpäliiton ja muut lääkäreiden ja asiantuntijoiden ylläpitämät palstat sitä vastoin ovat hyviä tiedon jakamisen- ja saamisen kannalta. Kerran olen käynyt vertaistukiryhmässä ja tarkoitukseni on käydä sielä jatkossakin. Se oli todella hyvä ja hoitava kokemus, eli jos sellaisia on saatavilla, niin ehdottomasti kannattaa hakeutua niihin.

Ahdistus on se olotila, jota tässä käsitellään. Uskon, että jokainen meistä tunnistaa jo aiemmassakin elämässään mitä se on, mutta minä ainakin olen joutunut tai saanut, miten vaan, harjoitella elämistä aina läsänolevan ahdistuksen kanssa. Se ei ole loppujen lopuksi mitenkään sietämätön tai loputtoman kivun tila. Ei sitä joka hetki tunteissa tule eriteltyä, mutta sen äänetön läsnäolo on kuitenkin nimettävissä. Tämän kaltaisessa hoitomuodossa syöpää ikään kuin taltutetaan ensiksi hormoonihoidon ja sitten seuraa sädetys. Seuraaviin tuloksiin, jossa taudin etenemistä arvoidaan on useita kuukausia. Odotusajan ollessa näin pitkä, tässä ehtii henkinen voimavara kasvaa hienosti, kohtaamaan sen mitä tuleman pitää. Kohtalontovereiden kertomana tiedän, että seuraavien tulosten lähestyessä ahdistuksen paine kasvaa taas melkoisesti.

Rinnalla elävien läheisten osa ja sen jakaminen on ihan oma lukunsa, koska sairaus koskettaa voimakkaasti ainain puolisoa, lapsia, ystäviä ja työyhteisöä.

Varsinaiset kivut, joiden vuoksi hakeuduin tutkimuksiin ovat pysytelleet aika hyvin poissa. Olo on sen suhteen jopa parempi kuin pitkiin aikoihin. Mutta olenhan syönyt syksystä asti siihen lääkettäkin. Hormoonihoidon sivuvaikutuksena tulevat "kuumat aallot" eli toistuvat hikoilut ovat tulleet jäädäkseen. Olen joka yö heräillyt vesimärkänä ja eikä hikoilu ole vierasta päiväsaikaankaan. Koska hormonihoidolla pyritään testosteteronin tuotannon lopettamiseen, niin siihen liittyvät ongelmat ovat kuitenkin sivuvaikutuksista ylivoimaisesti ahdistavin kokemus. Mutta tämä oli minun tapauksessa hoitomuotona kuitenkin oikeastaan ainut mahdollinen.

Ei tähän kuitenkaan totu. Kun joku asiayhteys tuo sairauden tarpeeksi lähelle, niin samat alkupäivien kohtalokkaat tuntemukset kouraisevat ja hetki tai yksittäinen päivä menee synkimmissä mietteissä. Mahdollisimman luonnollinen ja tavanomainen suhtautuminen omaan sairauteen, jopa reipas huumori näyttäisivät olevan parasta lääkettä. Tiedän, että toisen ihmisen lohdutus - näin kohtalon toverinkin - on tosi rajallinen, koska emme voi osiamme vaihtaa. Minä elän oman olemiseni kanssa ja sinä saatat käydä tuskallistakin taistelua oman sairautesi kanssa painien, mutta haluan jakaa kokemukseni yksinomaan lohduttaakseni ja rohkaistakseni sinua. Niin kuin on päivämme niin on myös voimamme. Kohti kesää valoisin ajatuksin.