Ihmisen elo on mielenkiintoista kaikkine mausteineen.
Mennyt viikko on suonut minulle kuntoni kohentumisen myötä hienoja ja ihan liikuttavia hetkiä kokiessani kuinka kroppa palautuukaan ennalleen. Ilmeisesti veritulpasta selviäminen on melko pitkä prosessi, mutta jo ensimmäisiinkin toipumispäiviin sisältyy rohkaisevaa edistymistä.
Perjantai aamuna oli taasen labrassa käynti. Matkaa Yliopistonkadun näytteenottokeskukseen ei ole kuin puolisen kilometriä, mutta en voinut ajatellakaan suoriutuvani siitä kävellen. Ajoin autolla lähellä olevan seurakuntamme yläparkkiin ja kävelin siitä viimeiset sata metriä. Kun palasin takaisin autolle ja suoriuduin kävelystä ilman pysähdystä vaativia huilaustaukoja, niin spontaanisti suustani pääsi kiitollinen huokaus, siksi onnellinen olin suorituksestani. Pyörittelin mielessäni, kuinka onnellinen onkaan ihminen jolla on liikuntakyky tallella ja voi itse mennä ja tulla ilman ulkopuolisen apua.
Tänä aamuna sitten pistäydyinkin Sepänaukion kesäkirppiksellä, jossa totuin aiemmin vieressä asuen käymään liki joka lauantain. Kyseisellä kirppiksellä on jotenkin niin letkeä ja iloinen tunnelma kun myyjiä on paikat täynnä ja asiaikkaitakin hyvän sään sattuessa sadoittain. Nyt jalka tuntui jo kestävän melko mukavasti seisoskelua ja hiljaista askeltamista. Paluu elämään on tosiasia, vaikka seitsemän viikon kuumeilu vieläkin pyrkii ylläpitämään varjoa taudin uusiutumisesta. Joka päivä olen tainut vielä mittaria kainalossa käyttää varmistaakseni, että lämpö on totisesti poissa - olo kun on välillä niin kovin kuumeisen tuntuinen.
Muistakaamme olla kiitollisia elämästä - se on suurenmoinen lahja kaikkine kipuineenkin!
VESA PYLVÄNÄISEN PÄIVÄKIRJA Tämä blogi syntyi 10.2.-09 saamani syöpätiedon jälkeen. Pyrin kuvaamaan aviomesti matkaani ärhäkkään eturauhassyöpäni kanssa. Hoitojen ja muuttuvien tuntemusten väliin mahtuu paljon muutakin arkista ja vähemmän arkista pohdintaa. Voit seurata tilaisuuksiani myös Facebookissa nimellä Uusi elämä voittaa. Kuva Minni Heinilä
lauantai 30. kesäkuuta 2012
torstai 28. kesäkuuta 2012
Kunnallisvaaliehdokkuus
Kaiken tämän elämän vuoristoradan ponnistelujen ja tipahtelemisten keskellä olen tullut luvanneeksi ihan vakavalla mielellä lähteä mukaan syksyn tuleviin kunnallisvaaleihin Kristillisdemokraattien ehdokkaana.
Saatan aiheuttaa tällä ratkaisullani joillekin ystävilleni tarpeetonta tuskaa ja harmaita hiuksia. Ymmärrän, että monen mieleen nousee kysymys, kuinka pastorina lähden tallaiseen "maalliseen" haasteeseen? Mutta voinen hiukan rauhoitella, että eipä minussa juurikaan mikään tule muuttumaan - ihmisenä.
Minua ei tarvinnut kenenkään käydä houkuttelemaan listoilleen. Tapasin alkukeväästä erään lounasvierailun yhteydessä sattumalta Jyväskylän KD:n puheenjohtajan Marika Visakorven ja ihan itse kysäisin, löytyykö teidän listalta tilaa yhdelle innokkaalle ehdokkaale? Olen oikeastaan aina seurannut keskivertotiiviisti yhteiskunnallisia asioita ihan paikallisesta päätöksenteosta alkaen. Siksi koin aika luontevana tallaisen vaihtoehdon, kun tiesin jääväni toukokuussa seurakuntatyöstä työkyvyttömyyseläkkeelle. Toimiessani seurakunnan palkattuna pastorina olin toimessani tasapuolisesti kaikkien paimen ja sen lisäksi nautin palkaa jonka maksajana oli yhdistys jonka tulot muodostuivat pääosin seurakuntalaisten vapaaehtoisista lahjoituksista. Oli mahdotonta ajatella, että ns. "virassa" olevana työntekijänä olisi voinut osallistua vähäisessäkään määrin puoluepolitiikkaan joka olisi voinut sotia jonkun toisen seurakuntalaisen henkilökohtaisia näkemyksiä vastaan.
Tilanteen muuttuessa koen olevani tältä osin vapaa edustamaan myös puoluepoliittisesti niitä arvoja ja sitä maailmankatsomusta minkä itse koen oikeaksi. Olen kuullut - siinä kuin muutkin kristityt - vetoomuksia sen puolesta, että meidän tulisi "näyttää värimme" myöskin yhteiskunnallisissa asioissa. Viimeaikaiset vaalit kaikkine ilmiöineen ovat saaneet minut voimaan henkisesti pahoin. Raamatusta nouseva ihmiskäsitys ja arvomaailma ovat olleet hälyttävällä tavalla alennusmyynnissä kansamme keskellä. Koin suorastaan velvollisuudekseni asettaa itseni, omat kykyni ja taitoni palvelemaan, sekä edustamaan meitä kristillisen vakaumuksen mukaan ajattelevia jyväskyläläisiä, mitä se sitten käytännössä tulleekaan pitämään sisällään.
En osaa sanoa millaiseen vaalityöhön tulee osallistuttua. Pahaa pelkään, että se jää meikäläiseltä aika vähiin. Laitoin merkille, että ainakin lokakuun vaaliviikonlopulle olen lupautunut pitämään paikalliseen Vapaaseurakuntaan Pyhän Hengen viikonloppua, joka sisältää muutaman tilaisuuden lauantain ja sunnuntain aikana. Siinäpähän saarnaan kun muut äänestelevät.
Mutta koko tarmolla ollaan mukana myös tässä projektissa. Jo viime visiitillä sädesairaalassa syntyi meheviä keskusteluja huonetovereiden ja hoitohenkilöstön kanssa perus-, sekä erityissairaanhoitoon liittyen ja edessä olevaan Keskussairaalan uudisrakentamiseen näin pitkäaikaispotilaan näkökulmasta. Olen pohdiskellut sairaudestani käsin aika paljon meidän ihmisten eri arvoisuutta ja se on antanut minulle myös kimmoketta ehdokkuuteeni nähden. Siis, millaisella mitalla mitataan erilaisessa elämän tilanteessa olevan ihmisen mielipiteen arvo? Onko ihan oikeasti neljättä vuotta kuolettavan taudin kanssa kamppailevalla eläkeläisellä saman arvoinen mielipide kuin parhaissa sielun ja ruumiinvoimissa menestyksen keskellä elävällä kaverilla?
Noh, tässä ajatuksia tältä saralta. Mutta sunnuntaina alkaisi neljän kokouksen putki Jämsän Helluntaiseurakunnassa, joten keskitynpä nyt sitten sinne.
Saatan aiheuttaa tällä ratkaisullani joillekin ystävilleni tarpeetonta tuskaa ja harmaita hiuksia. Ymmärrän, että monen mieleen nousee kysymys, kuinka pastorina lähden tallaiseen "maalliseen" haasteeseen? Mutta voinen hiukan rauhoitella, että eipä minussa juurikaan mikään tule muuttumaan - ihmisenä.
Minua ei tarvinnut kenenkään käydä houkuttelemaan listoilleen. Tapasin alkukeväästä erään lounasvierailun yhteydessä sattumalta Jyväskylän KD:n puheenjohtajan Marika Visakorven ja ihan itse kysäisin, löytyykö teidän listalta tilaa yhdelle innokkaalle ehdokkaale? Olen oikeastaan aina seurannut keskivertotiiviisti yhteiskunnallisia asioita ihan paikallisesta päätöksenteosta alkaen. Siksi koin aika luontevana tallaisen vaihtoehdon, kun tiesin jääväni toukokuussa seurakuntatyöstä työkyvyttömyyseläkkeelle. Toimiessani seurakunnan palkattuna pastorina olin toimessani tasapuolisesti kaikkien paimen ja sen lisäksi nautin palkaa jonka maksajana oli yhdistys jonka tulot muodostuivat pääosin seurakuntalaisten vapaaehtoisista lahjoituksista. Oli mahdotonta ajatella, että ns. "virassa" olevana työntekijänä olisi voinut osallistua vähäisessäkään määrin puoluepolitiikkaan joka olisi voinut sotia jonkun toisen seurakuntalaisen henkilökohtaisia näkemyksiä vastaan.
Tilanteen muuttuessa koen olevani tältä osin vapaa edustamaan myös puoluepoliittisesti niitä arvoja ja sitä maailmankatsomusta minkä itse koen oikeaksi. Olen kuullut - siinä kuin muutkin kristityt - vetoomuksia sen puolesta, että meidän tulisi "näyttää värimme" myöskin yhteiskunnallisissa asioissa. Viimeaikaiset vaalit kaikkine ilmiöineen ovat saaneet minut voimaan henkisesti pahoin. Raamatusta nouseva ihmiskäsitys ja arvomaailma ovat olleet hälyttävällä tavalla alennusmyynnissä kansamme keskellä. Koin suorastaan velvollisuudekseni asettaa itseni, omat kykyni ja taitoni palvelemaan, sekä edustamaan meitä kristillisen vakaumuksen mukaan ajattelevia jyväskyläläisiä, mitä se sitten käytännössä tulleekaan pitämään sisällään.
En osaa sanoa millaiseen vaalityöhön tulee osallistuttua. Pahaa pelkään, että se jää meikäläiseltä aika vähiin. Laitoin merkille, että ainakin lokakuun vaaliviikonlopulle olen lupautunut pitämään paikalliseen Vapaaseurakuntaan Pyhän Hengen viikonloppua, joka sisältää muutaman tilaisuuden lauantain ja sunnuntain aikana. Siinäpähän saarnaan kun muut äänestelevät.
Mutta koko tarmolla ollaan mukana myös tässä projektissa. Jo viime visiitillä sädesairaalassa syntyi meheviä keskusteluja huonetovereiden ja hoitohenkilöstön kanssa perus-, sekä erityissairaanhoitoon liittyen ja edessä olevaan Keskussairaalan uudisrakentamiseen näin pitkäaikaispotilaan näkökulmasta. Olen pohdiskellut sairaudestani käsin aika paljon meidän ihmisten eri arvoisuutta ja se on antanut minulle myös kimmoketta ehdokkuuteeni nähden. Siis, millaisella mitalla mitataan erilaisessa elämän tilanteessa olevan ihmisen mielipiteen arvo? Onko ihan oikeasti neljättä vuotta kuolettavan taudin kanssa kamppailevalla eläkeläisellä saman arvoinen mielipide kuin parhaissa sielun ja ruumiinvoimissa menestyksen keskellä elävällä kaverilla?
Noh, tässä ajatuksia tältä saralta. Mutta sunnuntaina alkaisi neljän kokouksen putki Jämsän Helluntaiseurakunnassa, joten keskitynpä nyt sitten sinne.
maanantai 25. kesäkuuta 2012
Ihmeiden juhannus!
Olipahan elämäni keskikesän juhla.
Torstai aamuksi oli sovittu lääkärin vastaanotto. Olin ajatellut, että lähden sen jälkeen iltapäivällä Keuruulle Helluntaiherätyksen kesäkonferenssiin kun siellä oli sovittuna pastorien yhteistapaaminen. Olin joutunut jättämään kyseisen tilaisuuden vuosi sitten väliin sytostaattihoitojen tähden ja nyt mieli paloi aikalailla tapaamaan kymmeniä kollegoita.
Mitä vielä. Lääkäri oli heti kättelyssä huolestuneen oloinen ja totesi huokailevansa kun minun tulehdusarvot ovat taas nopeassa nousussa. Tiistai aamuna otetuissa näytteissä lukema oli yli 150.n. Hän piti tiukasti kiinni kannastaan, että minun olisi jäätävä osastolle jälleen kerran (kolmas kerta lyhyellä aikaa) saamaan suonensisäisesti antibioottia. Oli tosi, tosi harmistunut ja ihan kiukkuinen,. Taoin nyrkkiä toisiinsa ja Anita yritti rauhoitella mun mielenpurkaustani. Olin turhautunut ja pettynyt kun kohta kaksi kuukautta tätä samaa ja voimatkin alkoivat selvästi uupua.
Osastolle päästyäni otettiin samantien uudet verikokeet ja lääkäri tuli käymään vuoteeni vieressä. Hän teki jo pois lähtöään, kun Anita totesi hänelle, että tuo jalkahan tässä on yksi harmin paikka kun se on käynyt niin tavattoman kipeäksi. Hetken katsottuaan ja tunnusteltuaan turvonnutta jalkaani hän totesi, että tässähän nähtävissä tukos. Hän tilasi samantien ultraan ajan, jota minä tyhmyyksissäni vielä mitätöin sanomalla, että vastahan sitä on ultrattu. Olihan jalkaani tutkittu silloin kun ne yölliset kivut alkoivat, mutta oli siitä toki monta kuukautta jo vierähtänyt.
Pyörätuolilla ultraan tukosta toteamaan. Ja sehän sieltä tosiaan löytyi. Tilanne alkoikin kääntyä positiiviseksi. Tajusin, että täällähän taitaakin olla selittävä tekijä koko mun talven sietämättömiin jalkasärkyihini. En tiennyt itkeäkö vai nauraako.
Muutaman tunnin kuluttua lääkäri piipahti taas hyvien uutisten kanssa. Äsken otetut kokeet näyttivät, että CRP oli tullut 60-70 väliin. En muista noin nopeaa pudotusta kohdallani aiemmin. Lisäksi hän totesi, että virtsa näyttäisi olevan nyt myös puhdas. Sehän tietenkin selitti tulehdusarvojen muutoksenkin, mutta olin ihan ihmeissäni ja olen vieläkin, mikä tämän kaiken teki vajaassa vuorokaudessa, kun lääkityskin oli loppumassa ja seitsemän viikkoa syytä oli jahdattu ties kuinka monen kuurin kanssa.
Alkuun näytti siltä, että sairaalassa menisi juhannuksen yli kun uusia lääkeannoksia pitäisi soviteltaman sopiviksi, mutta lauantaina lääkäri toikin tietoa, että veriarvosi ovat siksi hyvät, että voit lähteä kotia.
Kysäisin hänen mielipidettään, että jos lähden vielä käymään Keuruulla. Hän totesi, että itse en saisi ajaa autoa, mutta muita esteitä ei olisi. Niinpä sitten kaiken jälkeen uskaltauduin jalka kääreissä, kengän nauhat auki turvonneessa nilkassa lähteä repsottelemaan sunnuntain juhannusjuhlille.
Lähtööni oli erityinen syy. Päivän ohjelmassa oli koko helluntaikansan yhteinen Herran ehtoollisjuhla ja tilaisuuden juontaja Jyrki Palm on pyydellyt minua siunaamaan ehtoollisviinin. Olin laitellut hänelle jo viestiä, että en taida valitettavasti päästä paikalle, mutta Jyrki oli todennut, että jos vain pääset niin tule. Hetki oli yksi elämän vaikuttavimmista hetkistä. Tietoisuus siitä, että Jeesus Kristus on kuolemassaan sovittanut syntimme, sekä lunastanut ruumiimme. Siunatessani viiniä, joka on erotettu Hänen verensä osallisuudeksi sieluni syvyyksiä myöden nousi sanoin kuvaamaton kiitollisuus Jumalan täydellisestä työstä minun ja jokaisen ehtoolliseen osallistuvan ystävän puolesta. Hetki oli taivaallinen edellisen piinaviikon jälkeen. Getsemanesta ylösnousemukseen on meidänkin kulkumme.
Olen niin monta monituista kertaa todennut olevani onnellinen mies. Tänä aamuna kyyneleet valuvat noroina poskiltani kun tunnustin onnellisuuttani Jumalalle. Toivo päästä jälleen liikkeelle sairaan jalan kanssa on juhlaa. Nefrostooman aiheuttama hidaste tuntuu taasen kerran mitättömältä kunhan saa astua omilla jaloillaan, voi että tuntuu hyvältä.
Viikkoon sisältyi muutakin uutisoitavaa - ehdokkuus syksyn kunnallisvaaleissa. Mutta palataanpa siihen toisessa blogissa.
Torstai aamuksi oli sovittu lääkärin vastaanotto. Olin ajatellut, että lähden sen jälkeen iltapäivällä Keuruulle Helluntaiherätyksen kesäkonferenssiin kun siellä oli sovittuna pastorien yhteistapaaminen. Olin joutunut jättämään kyseisen tilaisuuden vuosi sitten väliin sytostaattihoitojen tähden ja nyt mieli paloi aikalailla tapaamaan kymmeniä kollegoita.
Mitä vielä. Lääkäri oli heti kättelyssä huolestuneen oloinen ja totesi huokailevansa kun minun tulehdusarvot ovat taas nopeassa nousussa. Tiistai aamuna otetuissa näytteissä lukema oli yli 150.n. Hän piti tiukasti kiinni kannastaan, että minun olisi jäätävä osastolle jälleen kerran (kolmas kerta lyhyellä aikaa) saamaan suonensisäisesti antibioottia. Oli tosi, tosi harmistunut ja ihan kiukkuinen,. Taoin nyrkkiä toisiinsa ja Anita yritti rauhoitella mun mielenpurkaustani. Olin turhautunut ja pettynyt kun kohta kaksi kuukautta tätä samaa ja voimatkin alkoivat selvästi uupua.
Osastolle päästyäni otettiin samantien uudet verikokeet ja lääkäri tuli käymään vuoteeni vieressä. Hän teki jo pois lähtöään, kun Anita totesi hänelle, että tuo jalkahan tässä on yksi harmin paikka kun se on käynyt niin tavattoman kipeäksi. Hetken katsottuaan ja tunnusteltuaan turvonnutta jalkaani hän totesi, että tässähän nähtävissä tukos. Hän tilasi samantien ultraan ajan, jota minä tyhmyyksissäni vielä mitätöin sanomalla, että vastahan sitä on ultrattu. Olihan jalkaani tutkittu silloin kun ne yölliset kivut alkoivat, mutta oli siitä toki monta kuukautta jo vierähtänyt.
Pyörätuolilla ultraan tukosta toteamaan. Ja sehän sieltä tosiaan löytyi. Tilanne alkoikin kääntyä positiiviseksi. Tajusin, että täällähän taitaakin olla selittävä tekijä koko mun talven sietämättömiin jalkasärkyihini. En tiennyt itkeäkö vai nauraako.
Muutaman tunnin kuluttua lääkäri piipahti taas hyvien uutisten kanssa. Äsken otetut kokeet näyttivät, että CRP oli tullut 60-70 väliin. En muista noin nopeaa pudotusta kohdallani aiemmin. Lisäksi hän totesi, että virtsa näyttäisi olevan nyt myös puhdas. Sehän tietenkin selitti tulehdusarvojen muutoksenkin, mutta olin ihan ihmeissäni ja olen vieläkin, mikä tämän kaiken teki vajaassa vuorokaudessa, kun lääkityskin oli loppumassa ja seitsemän viikkoa syytä oli jahdattu ties kuinka monen kuurin kanssa.
Alkuun näytti siltä, että sairaalassa menisi juhannuksen yli kun uusia lääkeannoksia pitäisi soviteltaman sopiviksi, mutta lauantaina lääkäri toikin tietoa, että veriarvosi ovat siksi hyvät, että voit lähteä kotia.
Kysäisin hänen mielipidettään, että jos lähden vielä käymään Keuruulla. Hän totesi, että itse en saisi ajaa autoa, mutta muita esteitä ei olisi. Niinpä sitten kaiken jälkeen uskaltauduin jalka kääreissä, kengän nauhat auki turvonneessa nilkassa lähteä repsottelemaan sunnuntain juhannusjuhlille.
Lähtööni oli erityinen syy. Päivän ohjelmassa oli koko helluntaikansan yhteinen Herran ehtoollisjuhla ja tilaisuuden juontaja Jyrki Palm on pyydellyt minua siunaamaan ehtoollisviinin. Olin laitellut hänelle jo viestiä, että en taida valitettavasti päästä paikalle, mutta Jyrki oli todennut, että jos vain pääset niin tule. Hetki oli yksi elämän vaikuttavimmista hetkistä. Tietoisuus siitä, että Jeesus Kristus on kuolemassaan sovittanut syntimme, sekä lunastanut ruumiimme. Siunatessani viiniä, joka on erotettu Hänen verensä osallisuudeksi sieluni syvyyksiä myöden nousi sanoin kuvaamaton kiitollisuus Jumalan täydellisestä työstä minun ja jokaisen ehtoolliseen osallistuvan ystävän puolesta. Hetki oli taivaallinen edellisen piinaviikon jälkeen. Getsemanesta ylösnousemukseen on meidänkin kulkumme.
Olen niin monta monituista kertaa todennut olevani onnellinen mies. Tänä aamuna kyyneleet valuvat noroina poskiltani kun tunnustin onnellisuuttani Jumalalle. Toivo päästä jälleen liikkeelle sairaan jalan kanssa on juhlaa. Nefrostooman aiheuttama hidaste tuntuu taasen kerran mitättömältä kunhan saa astua omilla jaloillaan, voi että tuntuu hyvältä.
Viikkoon sisältyi muutakin uutisoitavaa - ehdokkuus syksyn kunnallisvaaleissa. Mutta palataanpa siihen toisessa blogissa.
torstai 14. kesäkuuta 2012
Hiukka vastustaa!
Anteeksi, kun en ole käynyt hetkeen päivittämässä tilannettani, kun vielä viimeksi kirjoittelin kuumeilun keskeltä, niin aiheestakin jokunen teistä huhuili huolestuneena.
Uusi elämä voittaa tilaisuus Kälviällä oli edeltäjiensä tavoin mieltä, sielua ja henkeä rohkaiseva. Kuulijakunnan avoimuus tuli esiin rukouspalvelussa ja loppukahvittelussa ajatuksia vaihtaessa. Kyllä meillä suomalaisilla on tällä hetkellä todella iso jano Jumalan voiman ilmestymiseksi. Se vain näyttäytyy suunnalla jos toisellakin tässä maassa.
Ajelimme rauhassa keskiviikkona Vetelin kautta hyvien ystäviemme Tikkakosken Saaran ja Arin kautta kotiin. Ehdimme hetken viettää keskellä arkea yhdessä rukoillen ja Jumalaa ylistäen.
Ikävä vain, että pöpö virtassa ei suostunut kuolemaan toisella, tahi kolmannennellakaan antibioottikuurilla. Loppuviikon sinnittelin taudin kanssa, mutta sunnuntaina soittelin sitten jo syöpäosastolle ja tilailin maanantaiaamuksi laboratoriokokeita. Niinhän siinä sitten kävi, että tiistaina pakkasin jälleen kerran reppuni ja suuntasin osasto 31.lle. Nyt suunnitelmissa oli uusia lokakuusta saakka ollut nefrostooma (ns.virtsakatetri munuaisaltaasta ulos), kun lääkärit ihan aiheesta epäilivät, että se saattaa ikääntyneenä olla koko tulehduksen alkusyy.
Eilen sainkin sitten uuden nefrostooman, jonka vaihto-operaatio olikin vaivaton. Uusi asennettiinkin ihan entisen paikalle, joten läpimenojakaan ei puhkaistu. Olo on kuitenkin nyt aikalailla hämmentynyt kun aamupäivällä lämpö pysytteli sitkeästi ihan entisissä lukemissa. Tulehdusarvojen nousu toki vaikutti pysähtyneen. Pääsin kuitenkin puolilta päivin tänään kotiin, kun hoitojen kannalta on aikalailla sama, lepäilenkö sairaalassa vai täällä kotona antibioottikuurin kanssa.
Nyt tuli eteen perua suunniteltu matka. Sunnuntaina olisi ollut tilaisuus Vaasassa, mutta otinpa nyt itseäni järjellä kiinni ja ilmoitin, että mahdoton on mahdoton.
Toivottavasti lämpö ei ole itse tämän päätaudin aiheuttamaa. En siihen vielä haluaisi uskoa. Mutta sekin mahdollisuus tietysti on olemassa, mutta katsotaan nyt kuitenkin jospa bakteeri olisi kuitenkin vielä kaiken takana. Vasen jalka, joka on aiheuttanut aiemmin vaivaa varsinkin tilaisuuksien jälkeen, on heittäytynyt nyt myös tosi hankalaksi. Siinä on kaikenaikaa perussärkyä ja siitä katoaa voima lähes tyystin muutaman kymmenen metrin kävelyn jälkeen. Joten hermokipulääkitystä tässä myös nyt aloitellaan. Toivottavasti toimintakyky ei mene jalasta tyystin. Olen ollut tavattoman onnellinen siitä, että liikuntakyky on ollut kaikista kivuista huolimatta näin hyvä. Mutta nyt siihenkin näyttäisi olevan rajoitteita tulossa - ainakin uhka sellaisesta.
,
Se on vain niin mielenkiintoista, perin mielenkiintoista, että olen toistuvasti kokenut melko täydellistä tyyneyttä kun olen kohdannut tallaisia taudin aiheuttamia näkyviä tai näkymättömiä terveydentilani heikkenenemisiä. Olo on kuin kannonnokassa istuis ja odottelis, mitä vielä ja mitä seuraavaksi tulee. Kun vastoinkäymiset ovat sitten sillä erää syliin lastattu, niin niiden kanssa sitten taas yritetään eloa jatkaa. Ehkäpä Herrallani on kuitenkin vielä sanansa sanottavana näihin olosuhteisiinkin. Kiitos kun jaksatte muistaa.
Uusi elämä voittaa tilaisuus Kälviällä oli edeltäjiensä tavoin mieltä, sielua ja henkeä rohkaiseva. Kuulijakunnan avoimuus tuli esiin rukouspalvelussa ja loppukahvittelussa ajatuksia vaihtaessa. Kyllä meillä suomalaisilla on tällä hetkellä todella iso jano Jumalan voiman ilmestymiseksi. Se vain näyttäytyy suunnalla jos toisellakin tässä maassa.
Ajelimme rauhassa keskiviikkona Vetelin kautta hyvien ystäviemme Tikkakosken Saaran ja Arin kautta kotiin. Ehdimme hetken viettää keskellä arkea yhdessä rukoillen ja Jumalaa ylistäen.
Ikävä vain, että pöpö virtassa ei suostunut kuolemaan toisella, tahi kolmannennellakaan antibioottikuurilla. Loppuviikon sinnittelin taudin kanssa, mutta sunnuntaina soittelin sitten jo syöpäosastolle ja tilailin maanantaiaamuksi laboratoriokokeita. Niinhän siinä sitten kävi, että tiistaina pakkasin jälleen kerran reppuni ja suuntasin osasto 31.lle. Nyt suunnitelmissa oli uusia lokakuusta saakka ollut nefrostooma (ns.virtsakatetri munuaisaltaasta ulos), kun lääkärit ihan aiheesta epäilivät, että se saattaa ikääntyneenä olla koko tulehduksen alkusyy.
Eilen sainkin sitten uuden nefrostooman, jonka vaihto-operaatio olikin vaivaton. Uusi asennettiinkin ihan entisen paikalle, joten läpimenojakaan ei puhkaistu. Olo on kuitenkin nyt aikalailla hämmentynyt kun aamupäivällä lämpö pysytteli sitkeästi ihan entisissä lukemissa. Tulehdusarvojen nousu toki vaikutti pysähtyneen. Pääsin kuitenkin puolilta päivin tänään kotiin, kun hoitojen kannalta on aikalailla sama, lepäilenkö sairaalassa vai täällä kotona antibioottikuurin kanssa.
Nyt tuli eteen perua suunniteltu matka. Sunnuntaina olisi ollut tilaisuus Vaasassa, mutta otinpa nyt itseäni järjellä kiinni ja ilmoitin, että mahdoton on mahdoton.
Toivottavasti lämpö ei ole itse tämän päätaudin aiheuttamaa. En siihen vielä haluaisi uskoa. Mutta sekin mahdollisuus tietysti on olemassa, mutta katsotaan nyt kuitenkin jospa bakteeri olisi kuitenkin vielä kaiken takana. Vasen jalka, joka on aiheuttanut aiemmin vaivaa varsinkin tilaisuuksien jälkeen, on heittäytynyt nyt myös tosi hankalaksi. Siinä on kaikenaikaa perussärkyä ja siitä katoaa voima lähes tyystin muutaman kymmenen metrin kävelyn jälkeen. Joten hermokipulääkitystä tässä myös nyt aloitellaan. Toivottavasti toimintakyky ei mene jalasta tyystin. Olen ollut tavattoman onnellinen siitä, että liikuntakyky on ollut kaikista kivuista huolimatta näin hyvä. Mutta nyt siihenkin näyttäisi olevan rajoitteita tulossa - ainakin uhka sellaisesta.
,
Se on vain niin mielenkiintoista, perin mielenkiintoista, että olen toistuvasti kokenut melko täydellistä tyyneyttä kun olen kohdannut tallaisia taudin aiheuttamia näkyviä tai näkymättömiä terveydentilani heikkenenemisiä. Olo on kuin kannonnokassa istuis ja odottelis, mitä vielä ja mitä seuraavaksi tulee. Kun vastoinkäymiset ovat sitten sillä erää syliin lastattu, niin niiden kanssa sitten taas yritetään eloa jatkaa. Ehkäpä Herrallani on kuitenkin vielä sanansa sanottavana näihin olosuhteisiinkin. Kiitos kun jaksatte muistaa.
sunnuntai 3. kesäkuuta 2012
Puoli viikkoa sairaalassa
Niinhän siinä taasen kävi, sairaalassa piipahdin.
Usemman viikon kiusannut kuume ei alkanut hellittämään, vaan Oulun reissun jälkeen se otti uuden nousun, vaikka olin jo yhden antibioottikuurin syönytkin. Eipä ollut muita vaihtoehtoja kuin kääntyä toistamiseen lääkärien puoleen. Ehdin aloitella uutta kuuria, mutta senkään tehosta ei ollut heti merkkiä, joten hoitava lääkärini pyysi torstai-aamuna tulemaan osastolle sisälle.
Hyvä niin, sillä suonensisäisesti annettuna antibiootit alkoivat purra samantien. Kyllä se taas ehti hieman mieltä jäätämään kun P-Krea (munuaisarvo) oli ehtinyt kohomaan jo 150:n. Välittömästi, kutsumatta, alitajunnasta ponnahtivat viimesyksyiset muistot pintaan.
Tuntui kovin turvalliselta olla hyvässä ja varmassa hoidossa. Vähän joka päivä soviteltiin kotiinlähtemistä, mutta onneksi lääkäri suositteli hoidon jatkamista aina tähän päivään asti, niinpä kotiuduin puoliltapäivin kymmenen päivän jatkokuurin kanssa kotiin. Aina yhtä mukavaa on tulla kotiinkin. Tunne on kuin aloittaisi taas yhden uuden elämän.
Nyt pitäisi vaan saada voimat palautumaan suht nopeasti. Olenhan lupautut Kälviälle saakka tiistaina kokoukseen. Mutta eihän siinä pitäisi ongelmia olla kun pöpöt ovat kehosta hallinnassa.
Kiitos vaan kaikille taasen kerran muistamisesta. Jatketaan yhdessä!
Usemman viikon kiusannut kuume ei alkanut hellittämään, vaan Oulun reissun jälkeen se otti uuden nousun, vaikka olin jo yhden antibioottikuurin syönytkin. Eipä ollut muita vaihtoehtoja kuin kääntyä toistamiseen lääkärien puoleen. Ehdin aloitella uutta kuuria, mutta senkään tehosta ei ollut heti merkkiä, joten hoitava lääkärini pyysi torstai-aamuna tulemaan osastolle sisälle.
Hyvä niin, sillä suonensisäisesti annettuna antibiootit alkoivat purra samantien. Kyllä se taas ehti hieman mieltä jäätämään kun P-Krea (munuaisarvo) oli ehtinyt kohomaan jo 150:n. Välittömästi, kutsumatta, alitajunnasta ponnahtivat viimesyksyiset muistot pintaan.
Tuntui kovin turvalliselta olla hyvässä ja varmassa hoidossa. Vähän joka päivä soviteltiin kotiinlähtemistä, mutta onneksi lääkäri suositteli hoidon jatkamista aina tähän päivään asti, niinpä kotiuduin puoliltapäivin kymmenen päivän jatkokuurin kanssa kotiin. Aina yhtä mukavaa on tulla kotiinkin. Tunne on kuin aloittaisi taas yhden uuden elämän.
Nyt pitäisi vaan saada voimat palautumaan suht nopeasti. Olenhan lupautut Kälviälle saakka tiistaina kokoukseen. Mutta eihän siinä pitäisi ongelmia olla kun pöpöt ovat kehosta hallinnassa.
Kiitos vaan kaikille taasen kerran muistamisesta. Jatketaan yhdessä!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)