Tuntematon ihmismieli

Jo keväällä Syöpäyhdistyksen tapaamisessa eturauhassyöpäpotilaiden vertaistukiryhmän vetäjä Olavi Keskinen totesi minulle, että taudista toipuneet viiskymppiset eivät tahdo ohjautua toimintaan mukaan, kun heillä on paljon muitakin kiireitä.

Kun eilen varailin seuraavan labra-ajan aamuun 19.10 tuli tämä ihmismielen kummallisuus taas kerran eteeni. Nyt otettavat näytteet antavat suuntaa seuraaviin kuukausiin ja ehkä koko loppuelämälle. Marraskuun alun urologin tapaamisen lähestyessä alkaa jännitystila nousta, mitä kokeet kertovat. Tässä kun on nyt jo ehditty hetken elellä aikalailla "vapaalla".

Miksi ihmisen on ylipäätään niin vaikea, lähes mahdoton, muistaa ja tiedostaa sitä, että olen kuolevainen ja melko hauraskin loppujen lopuksi? Taas toisaalta, onko se niin tarpeellinen tieto, tai asia joka tulisi muistaa? Terveenä ja elämän mennessä kutakuinkin ok. päivittäin ei tule juurikaan pohdittua kuolemaa. Ehkä se voi joskus mielessä käydä, mutta eipä se juurikaan tee ajatuksena pesää. Iän myötä tietty terveenäkin varmaan tämän elämän rajallisuuden tunnistaa, kun voimat alkavat ehtyä ja työura saavutuksineen jo muutoinkin takana.

Voiko ihminen masentua tarpeettomasti, mokomalla kuolemalla itseään vaivaten? Ehkä sitäkin, mutta olisko elämisen taidon kannalta viisautta kuitenkin antaa hiukka tilaa tuleville tosiasioille, tai niihin valmistautumiseen? Onkohan aikamme kiireinen elämänrytmi syy vai seuraus tämän asian torjumisesta? Kun jotenkin olisin taipuvainen ajattelemaan, että menneet sukupolvet ovat olleet yhteisöllisyydessään valmiimpia käsittelemään myös tätäkin, kun kiireitä ei nyky määrin ollut.

Olisko kyse sitten vain tautii jotenkin väärällä tavalla kiinni jäämisestä, jos sen antaisi askarruttaa mieltä pidempäänkin - loppuelämän ajan? En osaa vielä sanoa, kuinka perusteellisesti tallainen sairastumisen vaihe elämästä voi pyyhkiytyä pois, jos paranisin täysin. Nyt ajattelen, että en tule koskaan tätä unohtamaan, mutta enhän voi mennä itsestäni takuuseen, sillä siksi vieras ihmisen mieli vain tuntuu olevan.

Se meidän tulisi ainakin muistaa, että elämää on myös kuoleman jälkeen, ehkä vakava sairaus siinä ajattelussa voi olla avuksi. Olettaisin, että kysymys tuntemattomasta tulevasta käväiseen jokaisen kuolemansairaan mielessä. Mitä mahtaakaan olla tuon näkymättömän rajan takana? Jos tuo raja leikkautuu silmänräpäyksessä, niin eipä siinä paljon pohdiskella, tai valmistauduta. Mutta kysymykseni onkin pohjimmiltaan se, muistammeko me vähän kovemmankaan koulun käynneet tuota? Jos syöpäyhdistyksen vertaistuki unohtuu, niin kait siinä moni muukin - jopa tärkeinkin - on ainakin vaarassa jäädä taka-alalle.