Eipä tunnu missään!

Nyt muutama vuorokausi vierähtänyt tuon helpottavan ja parempaa lupailevan kontrollitiedon kanssa. Ihan reidestä pitäisi nipistellä, kun mikään ei tunnu missään. Eli yllättävää tämä on, kuinka vähän ihminen pystyykään ottamaan muutoksista irti. Jos ajattelen viime viikon keskiviikkoa ja perjantaita, niin ei niissä ole muuta eroa, kuin keskiviikko oli tulosten kuulemisen aatto ja perjantai niiden huomen.

Mutta ilmeistähän se on, että niin kuin sairastumisen tiedon käsittelemisessä meni sokkivaiheineen viikkoja, niin samoin tallaisten valoisempien askelmien astumisessa menee oma aikansa. Mitä pidemmälle tässä edetään, niin odotettavissa on niitä ihan aitoja elämästä iloitsemisen hetkiä, vaikka toki vastoinkäymisiin varautuminenkin tuntuu melkoisen herkältä.

Olen lueskellut verkkolehtien sivuja sikainfulenssarokotuksia seuraillen, se kun pitäisi ilmeisesti kanssa käydä riskiryhmään kuuluvana hakemassa. Ensi lauantai näyttäisi olevan minun asuinalueeni riskiryhmäläisten piikityspäivä. Kun olen katsellut noita kuvia ulkona toppatakeissaan värjöttävistä ihmisistä, niin kummasti vain piirtyy kuva jostakin kaukaisuudesta, kuin oltaisiin palattu ajassa vuosille ennen syntymääni, aikaan jolloin kansa kuuliaisesti seisoi pulavuosien jonoissa.

Eipä näitä peustarpeita ole ylijärjellisetkäät huimat kehityksen ajat mihinkään muuttaneet. Siinäpä vain kiltisti haet sikapiikkiä mokoman infulenssan pelossa tohtorista posteljooniin, puutarhuriin ja pastoriin. Kummasti muutama millilitra rohtoa yhdistää ja tasapäistää Suomen kansaa. Hieman huvittavaakin, vaikka vakavasta pandemiastahan tässä kyse.

Liki on tauti tullut, kun toimistosihteerimme on tainnut perheineen meistä joutua ensimmäisenä sairaslistalle, niinpä olenkin tämän päivän työskennellyt kotoa käsin, kun toimistolla pakko lykätä tehtäviä sihteerin paluuseen.