Ohi on!

Olipahan kesä tämäkin. Eihän kesä suinkaan vielä ohitse ole, vasta lomanikin aloitin, mutta kovin on ollut ainutkertaista kulkea parin parhaan kesäkuukauden ajan kaikkina arkiaamuina saamassa sädehoitoa. Tulen muistamaan tämän ajanjakson aina. Kun tänä aamuna viimeistä kertaa asettauduin tutulle pedille sädetettäväksi, niin palauttelin mieliini sitä ensimmäistä kertaa pari kuukautta sitten. Sama oli huone ja sama oli kone, joka kiersi yläpuolellani sädettäen neljältä suunnalta vuorollaan. Hoitajat olivat osin vaihtuneet lomien vuoksi. Kummasti sain mielestäni nousemaan tutut tuntemukset - kaikella on alku ja loppu - jopa sädehoidolla.

En lakkaa kiittelemästä Keskussairaalaan Sadehoitoyksiön henkilökuntaa, aivan loistavia olette! Se kiireettömyys ja potilaan huomioiminen on aivan vertaansa vailla. Ensi käyntini vastaanotolla jo mursi "kammoani" sädesairaalaa kohtaan, tänä aikana aloin jo viihtymään, kun potilastovereistakin ehti jo tulla hyvän päivän tuttuja. Osa ehti saada hoitonsa päätökseen ja osalla vielä jäi kertoja jäljelle, näin se elämä polveilee. Viihtyvyyden suhteen hoitoja olisi saanut jatkaakin, mutta kyllä se, että aloitat päivät päästään aamusi sädehoidolla alkoi käydä henkisesti myös aika rankaksi. Onneksi ovat nyt takana ja toivotaan, että tulokset puhuvat aikanaan hyvää. Harva on asumisensa suhteen yhtä onnellisessa asemassa kanssani, sillä monilla hoitokäynneistä kertyy monen tunnin päivittäinen rupeama. Sitäpä ei satojen kilometrien päästä ajellakaan ilman sairauslomia, kun päivän työt jää tekemättä.

Eilinen lääkärillä käynti kartoitti hoidon onnistumisen tilan. Eli kaikki on saatu suoritettua suunnitelmien mukaan. PSA-arvo otetaan sitten ensi kontrollien yhteydessä, kolmen kuukauden kuluttua, kun sädetyksen vaikutus on todennettavissa. Muutoin veriarvot ovat kuta kuinkin kohdallaan. Edelleen laskeva hemoglobiini sai minua vähän huolestumaan, mutta lääkäri oli aika levollinen, vaikka arvoni kolkutteleekin jo liki 120, joka ei miehillä ole tietääkseni enää kovin korkea lukema. Se ilmeisesti selittää ainakin osaksi väsymystäni. Kaiketi tässä pitää rautakuurille alkaa.

Viikolopulla sain taas muistella menneitä kun ajelimme lankomieheni kanssa Rääkkylän Orivedellä. Vietimme hetken aikaa saaressa nuotiotulilla. Lastemme ollessa pieniä vietimme joskus jopa useamman viikon kesistämme mummolassa lomaillen. Parhaimpia kokemuksia oli kun lankoni kanssa opettelimme vesihiihdon hienon taidon. Ensikertaa vesisuksilla vedenpinnalle nousu oli yksi maukkaimpia muistoja. Vetelimme sitten lankoni kanssa vuorotellen toisimme ja ihan siinä ehti päästä vauhdin nautinnon hurmaankin. Nyt moinen urheileminen saattaisi käydä luiden ja koko kropan päälle.