maanantai 31. elokuuta 2009

Tunteella töihin

Tänään se oli sitten paluu työhön kuukauden kesäisen loman jälkeen. Tämän kertainen paluu oli - täytyy tunnustaa - tunteikkaampi kuin vuosiin. Nimittäin jotenkin takaraivossa muistin maailmoissa pompotti talviset ajatukset, että tuleekohan tätä syksyä enää ollenkaan vastaan. Nyt se on käsillä. Syksy kun on seurakuntaelämässä kaikkein työteliäin ja toiminnallisesti kaikkein aktiivisinta aikaa, niin edessä olevat viikot ja kuukaudet oikeastaan käynnistävät toimintakauden. Emme rakenna tomintaa niinkään kalenterivuosittain vaan lukukausittain koulumaailman malliin. Sen taasen sanelee pitkälti ihmisten osallistumisen mahdollisuus. Loma-aika on loma-aikaa seurakunnassakin.

Oli hienoa tavata kollegat saman tutun "neukkarin" pöydän ympärillä. Seitsemän meitä oli ja lisäksi Salokankaan Esa ja Maikki piipahtivat hetkeksi tervehtimään. He ovat palaneet kesän aikana vuoden Suomi-jaksolle Japanin lähetyskentältään. Astuvat kotimaan vastuisiin mukaan kuukauden kuluttua.

Loma-ajan postin joukossa oli mm. Jyväskylässä pidettyjen kirkkopäivien kutsuja tapahtumiin, kaupunginjohtajan tapaamisiin jne. Hieman harmitti, kun lomani aikaan ajoittui myös kyseiset kirkkopäivät, jotka näin ollen menivät kokonaan minulta ohitse. Lehtikirjoittelun perusteella olen toki huomioinnut, että kylläpä kansankirkon sisällä ollaan melkoisessa arvojen valinkauhassa, valitettavasti. Joitakin panelistien valintoja ihmettelen syvästi. He kun puheenvuoroissaan tuntuvat omistavan ratkaisijan roolin kirkon tulevaisuudesta, suuremmassa mitassa jopa kuin taivaan Jumala.

Erityisen paljoin lämmitti posteissa Suomen eturauhassyöpäyhdistyksen toiminnanjohtajan ja Propo-lehden päätoimittajan Hannu Tavion henkilökohtainen tervehdys, jonka hän oli osoittanut työosoitteeseeni. Tervehdyksessä oli mukana hänen omakohtaisiin kokemuksiin pohjautuva kirjansa: Eturauhassyöpä, kutsumaton kumppani. Anita nappasi kirjan heti oitis lukuunsa kun kotiin ehdin. Täytyypä laittaa kiitosta Taviolle liikuttavasta huomaavaisuudesta.

Loman viimeiset viikot, ulkomaanmatkasta huolimatta ovat olleet yhdet raskaimmat. Olen päätellyt, että hoitojeni yhteissumma on käynyt västyttämään ja ilmeisesti hieman jatkuvampi alavireinen mieli on saanut otetta. Ehkä tuo hormonaalinen toiminta on tehnyt melkoisen mullistuksen, joka alkaa tuntumaan ihan persoonallisuudessakin. En tiedä, joidenkin kohdalla muutokset ovat kuulemani mukaan melkoisen rajujakin, jopa niin, että piikitykset on sen vuoksi lopetettu. Kun taas toisille kavereille sillä ei ole juurikaan merkittäviä muutoksia. Minä liene asetun sinne johonkin välimaihin. Tuskaisuus, kärsimättömyys ja vaikeasti nimettävissä oleva väsymys tökkäävät sellaista tylsistymistä, että kirkkaissa hetkissä oikein kiukkuaa itselleen.

Katsotaan hetki eteenpäin, kun työn tarjoamat vastuut ja haasteet saadaan taas sopivasti kietastua ranteiden ympäri, niin eiköhän tässä tasapaino säily.

Loman aikana tuli 6kk. täyteen tätä blogia. Näyttökertoja on kirjautunut n.32.000, 15.300 käynnin toimesta. Eli tasainen vierailutahti on jatkunut ihan läpi kesänkin, vaikka olen itse pitänyt hieman lomaa tästä kirjoittelusta. Vähän tunteella menty senkin suhteen.

keskiviikko 26. elokuuta 2009

Dalmatiassa

Tämän kotoisen loman katkaisi sopivalla tavalla viikon matka Kroatiaan, jo ennen ajanlaskumme alkua perustettuun Dalmatiaan. Ajatukseni oli päästä taas kerran vetämään vähän henkeä ja hakemaan katkosta ennen töiden alkua. Ihan kohtalaisesti siinä onnistuinkin. Olimme matkassa veljeni Arton ja hänen vaimonsa Annen kanssa. Olemme ennenkin reissanneet joitakin kertoja yhdessä. Hyvin yhteisymmärrys pylvänäismäisellä huumorilla säesteltynä säilyi, vaikka nettivarauksella saatu hotellihuone oli yhteissviitti erillisillä makuuhuoneilla, melko uusi toki. Mikä parasta, huoneistossa oli oma jääkaappi, nämä meidän rouvat kun ovat molemmatkin allergioittensa vuoksi osin omin eväin liikkeellä.

Kroatia ja Splitin kaupunki osoittautui todella hienoksi lomakohteeksi. Hotelleita riitti vieri vieressä valtaisan pitkällä rantaviivalla mikä maalla on hallussaan. Turismi tullee olemaan yksi iso tekijä tuon maan taloudellisessa nousussa. Ahkeraa ja ihan ystävällistä väkeä. Lämmintäkin oli 32-34 asteen välillä, joten rusketusta otin ihan kunnolla. Enpä ole juuri rantalomia elämäni aikana pitänytkään. Arto, joka on historiasta kovastikin kiinnostunut haastoi minua mukaan läheiseen Solin kylään tutkimaan muinaisia raunioita, mutta sattui niin kuuma päivä että vointini tuntien en arvannut mukaan, harmitti. Hän oli kierrellyt tuntikausia ajanlaksumme alun rakennuskulttuuria, tai lähinnä raunioita, tutkien. Tuliaisina hänellä oli kirjanen, jossa tuota arkeologista aluetta esiteltiin. Ihan raamatun aikakausi tuli liki, kun samainen keisari Augustus. joka keksi verollepanon oli rakennuttanut kaupungin tiestöä. Kirjasessa viitattiin apostoli Paavaliin, kuinka hän jätti Tiituksen Dalmatiaan, eli todennäköisesti juuri noille seuduille. Lisäksi kirjassa viitattiin roomalaiskirjeen kohtaan 16:19 jossa Paavali toteaa kulkeneensa matkoillansa aina Illyriassa asti, jolla tarkoitetaan koko Länsi-Balkania. Tekipä hyvää näin raamattu-uskovaiselle.

Mutta ei Splitikään ihan kylmäksi jättänyt. Keisari Diocletianus joka oli rakennuttanut itselleen lomapalatsin kaupunkiin muutti sinne vuonna 305. Oli vaikuttavaa käyskennellä pimenevässä illassa vuosituhansien sileiksi kuluttamia kapeita kivikatuja tuossa elämää sykkivässä vanhassa kaupungissa. Paikallinen ruokakin oli kerrassaan hyvää.

Nyt tässä onkin muutama päivä taasen totuteltu kotoisaan oleskeluun ja mikä ettei. Ihan on tullut otettua tekemisen syrjästä kiinni. Vähän tapettia seinään ja parit katot maalattua, ettei totuus unohtuisi.

Huomenna harjoittelenkin jo sitten näitä yhteisiä vastuita, kun on Vilppulassa herätysliikkeemme yhteisten yhteisöjen kokous, jonka puheenjohtajana olen, joten asioita on pitänyt panna listalle heti matkalta palattuani. Mutta ihan kivalta tuntuu taas tehdä loivaa laskua työympäristöön.

perjantai 14. elokuuta 2009

Lomatunnelmissa

Kesäloma alkaa olla puolessa välissä.
Alkuviikkojen ilmat ovat olleet pääosin huiman hienot. Auringon ottamisen sijaan olen yrittänyt käydä jonkun verran marjastelemassa, joka on joskus menneinä vuosina ollut minulle melkeinpä himo. Nyt ei pääse litra saavutuksilla kerskumaan, mutta se mikä on jäänyt vaille, niin onpahan tullut haettua viereiseltä torilta.

Loppuloman aikana on suunnitelmissa hiukka reissaillakin, mutta sen sitten tulevat päivät näyttävät. Meillähän oli alkujaan suunnitelmissa vetää ryhmä Anitan kanssa Patmos-saarelle, mutta sen tosiaan jouduimme perumaan kun ei tästä minun kunnostani osanut ennakolta tietää. Sitten ehdimme hakea Imatralle syyskuussa syöpää sairastavien ja heidän läheistensä sopeutumisvalmennus- ja kuntoutuskurssille, mutta hakemus tuli Kelalta bumerangina takaisin. Paikat kun olivat täyttyneet Etelä- ja Itäsuomalaisilla. Noh, ehkäpä joskus myöhemmin. Turun Meri-Karina onkin toinen paikka, jossa ko. kursseja toteutetaan, mutta eipä sieläkään juuri nyt ole näköpiirissä sopivaa.

Herätysliikkeemme yhteisiä yhdistysten ym. kokoustamisia olikin useampia jäänyt tähän elokuulle kalenteriini, kun siirsin lomani hoitojen vuoksi hieman viivellä tänne myöhemmäksi. Olen joutunut ilmoittelemaan, että en valitettavasti nyt ole tulossa mukaan, aika helppoakin on ollut kieltäytyä. Taidan löytää jotain järkeäkin tähän ajan käyttööni - ainakin näin lomalla.

Hoitoputki jatkuu. Toisaalta turvallinen tunne, kuinka säntillisesti homma toimii, mutta toisaalta tämä on kuin porrastasanteelta toiselle astuisi. Kun yhdestä portaikosta juuri pääset, niin huomaat olevasi tasanteella, josta alkaa seuraavat askelmat, eli posti toi jo kutsun marraskuiselle poliklinikkakäynnille ja sitä edeltäviin laboratiorikokeisiin. Ei muuta kuin päiviä laskeskelemaan ja mielialaa trimmaamaan seuraaviin tuloksiin.

maanantai 10. elokuuta 2009

Eturauhassyövästä "hössötetään"

Tulihan se sieltä. Tänä aamuna kuulin kannanoton: "Kyllä eturauhassyövästä hössötetään ihan liian kanssa". Eläkkeellä oleva valtion virkamiestuttavani, jolle kerroin vaivastani tuon tuli lausuneeksi. Onneksi ei taida tietää tästä hössötyksen täyteisestä blogistani, saatika kirjastani.

Hetken keskuteltuamme pääsimme kylläkin yhteisestä ajatuksesta kiinni. Ymmärsin varsin hyvin lopulta hänen lausumansa, kuinka yleiseksi tiedetty ja vanhemmalla iällä todettu eturauhassyöpä johtaa harvemmin kuolemaan. Kuolinsyyksi selviää monessa tapauksessa joku muu sairaus ja siltä osin yleisen eturauhassyövän vakavuuden "ylikorostamisen" ymmärrän.

Pohdittuani näkökantaa, niin liika "hössötys" ei ehkä ole asiantilalle ihan oikea ilmaisu, vaan kyseisen syövän vääränlainen yleistäminen.
Olen nimittäin saanut kuulla eräänkin kerran tarinaa siitä kuinka isällä, isoisällä tai jollain muulla iäkkäällä sukulaisella on ollut sama vaiva ja kuinka hyvin hän sen kanssa on selvinnyt.

Keski-ikähän eturauhassyövän toteamisessa on muistaakseni 71 vuotta. On aika ymmärrettävää, että paljonkin tuon keski-iän ylittäneiden miesten kropassa on mitä todennäköisimmin muitakin, jopa kuolettavia tauteja. Syövän ollessa verkkaisemmin etenevää sorttia, niin elämä saa ja voi jatkua sen suhteen ihan normaalilla rytmillä.

Mitä nuorempana joudumme omin korvin kuulemaan syöpädiagnoosin, sen kovempi juttu se on ja varsinkin jos sen todetaan olevan vähänkin pidemmälle ehtinyttä ja tyypiltään agressiivista. Samaisesta diagnoosista kyse, mutta lähtökohdat kaukana toisistaan. En usko, että kukaan syöpään sairastunut kohauttaa hartioitaan ja jatkaa elämäänsä kuin tyhjää vaan, ei varmasti. Kysymyshän on kuitenkin edelleenkin mitä vakavimmin otettava sairaus, todettiinpa se missä iässä tahansa. Varsinkin työikäiselle ja elämänhaluiselle miehelle tieto syövästä on todella kova käsiteltävä, kun kuitenkin meistä noin 800 siihen vuosittain myös menehtyykin.

Asiallinen, mahdollisimman avoin tiedon- ja kokemusten jakaminen on kaikkea muuta kuin turhaa hössötystä. Sen tarpeellisuus todentuu viimeistään kun urologi soittaa joko itselle, tai tarpeeksi läheiselle ystävälle. Eli terve ja oikeastaan aika nöyräkin suhtautuminen sairauteen, yleisimpäänkin, on paikallaan. Lääketieteen huima kehitys on tuottanut aina vain rohkaisevampia tuloksia, mutta aina kipu taisteluineen ja pelkoineen on omakohtainen, jota asiallinen tieto ja vertaistuki kummasti lievittää.

keskiviikko 5. elokuuta 2009

Omat tarinat

Eilen tuli vihdoinkin poimittua tämän kesän ensimmäiset mustikat, ihan sangollisen sain Toivakan kivikkoisilta marja-mailta.

Lueskelin uusimmasta Valituista Paloista, joka on muuten julkaisuna mennyt tolkuttoman paljon viihteellisempään suuntaan, Ruotsin suomalaisen Osmo Vatasen tarinaa eturauhassyövästä. Hänen kokemansa on monilta osin erilainen kuin minun, mutta oli melko antoisaa lueskella niitä tuskaisia epätietoisuuden tunteita mitä itse on yrittänyt koota kasaan, nyt toisen kuvaamana. Jokaisella ihmisellä on oma tarinansa - oma elämänsä. Vaikka se ei sisältäisikään sairautta tai muutakaan dramatiikkaa, niin elämän makuinen kerronta vetää vain kummasti lukijoita tai kuulijoita puoleensa. Kaikilla meillä on jossakin elämän vaiheessa tilanteita joiden kautta pääsemme kontaktiin ja kosketuksiin, myös näiden kiputuntemusten kanssa. Eli opetellaan edelleen jakamaan ihmisenä toisillemme asioita, jotka auttavat toisia ja helpottavat omaa oloamme.

Rauhoituin kotia. Anita lähti Lounaispuistoon Laula Kanssamme yhteislaulu-tilaisuuteen. Nopeasti on aika mennyt. Sairastumisen alkuvaiheessa muistaakseni päiväkirjaanikin kirjoittelin kun Karolan Mika kävi seurakunnassamme tätä iltaa "markkinoimassa" ja nyt se on käsillä. Kova on Mikalla ollut tahti, nelisenkymmentä iltaa taitaa tämän suven aikana eripuolilla Suomea toteuttaa. Näin lomailevana pastorina on vähän kaksijakoinen olo, kun toisaalta olisi ihan kiva lähteä mukaan kyseisenkaltaisiin tapahtumiin, mutta kun työkseen niitä järjestelee ja kohtaa massoittain ihmisiä, niin voidakseen vetää henkeä on vain pidättäydyttävä ja pysyttävä "puskissa" silloin kun sen aika on.

Nyt taisi JJK tehdä maalin KuPSia vastaan. Samanaikaisesti on tuossa ihan naapurissa olevalla Harjun kentällä menossa kyseinen jalkapallo-ottelu ja kotijoukkueen maalin myötä 4000-5000 ihmsen pauhu tulee seinistäkin lävitse. Ei ole mokoma häiriöksi, ihan kivaa taustahumua kesäillassa.

tiistai 4. elokuuta 2009

Ohi on!

Olipahan kesä tämäkin. Eihän kesä suinkaan vielä ohitse ole, vasta lomanikin aloitin, mutta kovin on ollut ainutkertaista kulkea parin parhaan kesäkuukauden ajan kaikkina arkiaamuina saamassa sädehoitoa. Tulen muistamaan tämän ajanjakson aina. Kun tänä aamuna viimeistä kertaa asettauduin tutulle pedille sädetettäväksi, niin palauttelin mieliini sitä ensimmäistä kertaa pari kuukautta sitten. Sama oli huone ja sama oli kone, joka kiersi yläpuolellani sädettäen neljältä suunnalta vuorollaan. Hoitajat olivat osin vaihtuneet lomien vuoksi. Kummasti sain mielestäni nousemaan tutut tuntemukset - kaikella on alku ja loppu - jopa sädehoidolla.

En lakkaa kiittelemästä Keskussairaalaan Sadehoitoyksiön henkilökuntaa, aivan loistavia olette! Se kiireettömyys ja potilaan huomioiminen on aivan vertaansa vailla. Ensi käyntini vastaanotolla jo mursi "kammoani" sädesairaalaa kohtaan, tänä aikana aloin jo viihtymään, kun potilastovereistakin ehti jo tulla hyvän päivän tuttuja. Osa ehti saada hoitonsa päätökseen ja osalla vielä jäi kertoja jäljelle, näin se elämä polveilee. Viihtyvyyden suhteen hoitoja olisi saanut jatkaakin, mutta kyllä se, että aloitat päivät päästään aamusi sädehoidolla alkoi käydä henkisesti myös aika rankaksi. Onneksi ovat nyt takana ja toivotaan, että tulokset puhuvat aikanaan hyvää. Harva on asumisensa suhteen yhtä onnellisessa asemassa kanssani, sillä monilla hoitokäynneistä kertyy monen tunnin päivittäinen rupeama. Sitäpä ei satojen kilometrien päästä ajellakaan ilman sairauslomia, kun päivän työt jää tekemättä.

Eilinen lääkärillä käynti kartoitti hoidon onnistumisen tilan. Eli kaikki on saatu suoritettua suunnitelmien mukaan. PSA-arvo otetaan sitten ensi kontrollien yhteydessä, kolmen kuukauden kuluttua, kun sädetyksen vaikutus on todennettavissa. Muutoin veriarvot ovat kuta kuinkin kohdallaan. Edelleen laskeva hemoglobiini sai minua vähän huolestumaan, mutta lääkäri oli aika levollinen, vaikka arvoni kolkutteleekin jo liki 120, joka ei miehillä ole tietääkseni enää kovin korkea lukema. Se ilmeisesti selittää ainakin osaksi väsymystäni. Kaiketi tässä pitää rautakuurille alkaa.

Viikolopulla sain taas muistella menneitä kun ajelimme lankomieheni kanssa Rääkkylän Orivedellä. Vietimme hetken aikaa saaressa nuotiotulilla. Lastemme ollessa pieniä vietimme joskus jopa useamman viikon kesistämme mummolassa lomaillen. Parhaimpia kokemuksia oli kun lankoni kanssa opettelimme vesihiihdon hienon taidon. Ensikertaa vesisuksilla vedenpinnalle nousu oli yksi maukkaimpia muistoja. Vetelimme sitten lankoni kanssa vuorotellen toisimme ja ihan siinä ehti päästä vauhdin nautinnon hurmaankin. Nyt moinen urheileminen saattaisi käydä luiden ja koko kropan päälle.