lauantai 30. huhtikuuta 2011

Tukka tuuleen!

Nyt se on sitten käsillä, nimittäin hiusten lähtö. Torstaina illalla aloimme ihmettelemään kun hiuksia alkoi irtoilemaan muutaman hiuksen tupoissa. Paljonhnan noita onkin, kun on saanut ihan kunnolla harrastaa pari päivää "apinaleikkiä", päänsä nypläämistä ja vieläkin on jonkinlainen kuontalo jäljellä.

Taidan lykätä partatrimmerini huomisen päiväjumalanpalveluksen jälkeen Anitan käteen ja suostua keritsettäväksi. Homman voisi hoitaa jo tänäänkin, mutta en halua seurakuntalaisia "järkyttää" sentään ehtoollisjumalanpalveluksessa, jonka juontelen.

Olen laskeskellut taas tapani mukaan leikkiä tällä, niin kuin muillakin eteen tulleilla tilanteilla. Olen naureskellut, että hyvä kun sattui kevääseen, niin tuleepahan toteutettua kierrätystä, kun västäräkit saavat vähän pesätarpeita. Älköön kukaan loukkaantunut, mutta minkäs tälle voit. Tukka lähtee, itken tahi nauran.

Olimme eilen Lauran apen, siis Miikan isän hautajaisissa Lahdessa. Halusin ehdottomasti päästä saattamaan Mauria. Hän oli yksi niistä jotka ovat kulkeneet rinnallani sairastumiseni alkuhetkistä alkaen. Kirjoitin hänestä blogiini maaliskuussa 2009: "Heti kohta kun olin saanut tiedon sairastumisestani minulle soitti eräs perhekuntamme lähisukulainen joka kertoili omasta pitkäaikaisesta taistelustaan leukemian kanssa. Kaikesta kokemastaan hän totesi, että kun laittaa miinukset ja plussat arvioon, niin kyllä hänelle tämä sairausaika on antanut elämään paljon enemmän niitä plus tekijöitä kuin miinuksia."

Hän oli yksi hiennoimista koskaan tuntemistani ihmisistä, niin hillityn hienovarainen ja toiset huomioiva. Siitä kertoo tosiaan sekin, kun olin menossa reilut kaksi viikkoa sitten ensimmäiseen sytostaattihoitooni, niin hän soittaa minulle vielä viimeisillä voimillaan edellisinä iltana sairaalasta, vaikka oma Hb on painunut jo lukemiin 50 ja jotain. Yliluutnanttina Mauri sai puolustusvoimien taholta arvoisensa kunniakkaat hautajaiset.

Olen suunnitellut mielessäni, että jään seuraavan hoitovaiheen jälkeen, eli tulevan viikon lopulla sairauslomalle. Mutta tuskin maltan silti olla pitämättä lupailemania Uusi elämä voittaa -kokouksia. Seuraava onkin sitten edessä tiistaina. Olethan muistanut rukouksin. Evankeliumin loppuunsaattaminen on meidän kaikkien yhteinen asia, jonka Jeesus seuraajilleen uskoi.

lauantai 23. huhtikuuta 2011

Päivystyksessä

Niinhän siinä sitten kävi, että sairaalan päivystyksen antamaan kunnon arviointiin eilen jouduin turvautumaan.

Soittelin aamusta päivystykseen kun pientä lämpöä vain tuntui jatkuvan. Sain ohjeeksi, että jos vähänkin nousee, niin sitten antamaan verikokeet tai jos pysyy tuollaisena, niin muutaman päivän kuluttua joka tapauksessa tultava.

Iltapäivällä mittari näytti jotain 37.7 ja niinpä tilailin taksin ja menin vastaanotolle. Aika organisoiminen taitaa olla näin viikonlopun ja varsinkin juhlapyhien sairaalan poliklinikan päivystysvastaanotossa. Kolmen henkilön tykönä piti lappuineen stopata ennen kuin pääsin omalle paikalleni odottamaan lääkärin vastaanottoa. Ja myöhemmin vielä eräs hoitaja kävi minua kyselemässä ja totesi, että minua ei oltaisiin asianmukaisesti kirjattu hoitajien luetteloon vaan suoraan lääkärin jonoon.

Osaston pitkän käytävän päässä istuessa TV-ruudulta luonto-ohjelmaa seuraten psyykkasin itseäni ajatukseen, että mikäs tässä, ollaan Pääsiäinen sitten tarvittaessa vaikka sairaalassa sisällä. Kummasti ja levollisesti sitä ihminen vain osaansa tyytyy. Samaan aikaan viestittelin Englantiin kun matkalaiset olivat päässeet perille Birminghamin -kentälle.

Onneksi verikokeet olivat muutoin hyvät, paitsi valkosolujen määrä oli tullut ilmeisesti yllättävänkin alas. Kotiin kuitenkin päästivät tässä vaihessa, mutta tänään pitää raportoida osastolle omasta voinnistaan. Ilmeisesti samalla kuulen jotain arviota siitä, tehdäänkö pudonneille valkosoluarvoille jotain lähipäivien aikana. Lähtökohtahan on ymmärrykseni mukaan se, että ko. arvot käyvät hoitojen välissä alhaalla, mutta normaali tilanteessa hakeutuvat tietylle minimitasolle ennen seuraavaa tiputusta, joka muuten minulla on odottamassa pe.6.5. En tullut oikein tietoiseksi onko tuo lasku kohdallani ollut jotenkin normaalia dramaattisempaa. Noh, se onneksi selviää lähipäivinä ja eiköhän mahdollisesti tarvittavat tankkaukset auta.

Illan jälkeen ei sitten ole lämpöä oikeastaan ollutkaan, mutta yöllä hikoilin kyllä melkolailla, jota vähän ihmettelin kun kehossa ei enää mitattaessa kuumetta ole ja hikimärkänä pari kertaa sain kuitenkin herätä.

Kyllähän tuo lääkäri pyyteli pysyttelemään tiivisti levossa ja välttämään ihmiskontakteja. Kyllä se nyt pyhinä taitaa olosuhteiden pakosta onnistua, mutta kun talvilomat on ohi, niin taidan joutua taasen pohtimaan jatkanko työssä vai onko pakko suostua tarjotulle sairaslomalle, ihan infektiovaaran vuoksi.

torstai 21. huhtikuuta 2011

Hiljainen Pääsiäinen

Tiistainen Uusi elämä voittaa -tilaisuus oli jälleen rohkaiseva. Väkeä oli paikalla lähes tupalaten edelliseen verrattuna. Muutoin osallisuuteni iltaan oli vaakalaudalla. Ilmeisesti kortisoonikuurin päättyminen ja aineen poistuminen elimistöstä synnytti melkoisen kivuliaan olotilaan maanantaista alkaen. Kaikeksi pahaksi liikuin tuulisessa säässä aivan liian heikosti puettuna ja niinpä tiistain aikana minulle kohosi muutamia kymmenyksiä lämpöä. Yritin epätoivoisesti lääkkeillä nukkua itsäni illaksi kuntoon, mutta ihan olin hajalla.

Päätin kuitenkin pitäytyä suunnitelmassa ja mennä ainakin paikalle. Yksinkertaisintahan tietty olisi, kun lopettaisi tallaiset "hulluttelut" ja jäisi suosista sairauslomalle. Mutta kun sitä pitää aina vain katsoa ja katsoa, jospa sittenkin tämä ois se oikea tapa tällä erää palvella kutsumuksessaan. Niin uskon toki vahvasti, tai oikeammin tiedän sen. Tauti on kuitenkin tauti. Illan kokonaisuus oli tosi mahtava ja rohkaiseva. Jos kukaan muu ei olisi saanut kosketusta Jumalalta, niin itse tuli rohkaistuksi, sain kokemuksia uskon maailmaani. Niinpä voin turvallisin mielin täydessä tietoisuudessa jatkaa odottaen suuria Herraltani.

Aloitan talvilomaani taasen lämpöaallon puskiessa päälle. Olen tavannut viettää lomani piilopirtissä Porvoon rannikolla, mutta nyt tämä jaksamiseni teki tepposet. Vakaasti suunnittelin vetäytymistä mökille, mutta kun kuumeilu on vain jatkunut, niin en yksinkertaisesti jaksa edes ajatella muutaman tunnin automatkaa. Pyhistä tulee varmaan elämäni rauhaisammat. Anita lähti juuri ajelemaan kohti Lahtea ja lentää huomenna aamulla Lauran kanssa Englantiin Jarkon ja Annikan luokse. Syksyllä vieraillessamme heidän luonaan suunnittelimme, että Anita ja Laura käyvät heidän luonaan Pääsiäisenä. Yllättävän paljon on elämäni tilanteet ja olosuhteet noiden suunnitelmien jälkeenkin muuttuneet, mutta mikäpä meikäläisen täällä on ollessa. Ruokaa jääkaapissa ja sairaala viiden minuutin päässä.

Edellisen viikon lopulle liittyi myös tosi surullinen ja koskettava uutinen, joka varjostaa ennen kaikkea Lauran matkaa. Miikan isä sai taivaskutsun aika yllättäen viime lauantaina. Hän oli sairastannut muutamia vuosia sitten leukemiaa ja oli siitä toki kuntoutunut kovien ja raskaiden hoitojen avulla. Syöpä oli meidän kesken vahva nimittäjä. Mauri oli hienoinpia tuntemiani miehiä. Hän soitti minulle vielä torstaina kaksi eri kertaa kun tiesi minun aloittavan perjantaina sytostaattihoidot. Hänen omat veriarvonsa olivat kuitenkin romahtaneet syystä tai toisesta ja hän oli joutunut soittojensa välissä sairaalaan sisälle, mutta halusi silti vielä muistaa minua. Apu ei ehtinyt hänelle ajoissa niinpä minullekin rakkaaksi tullut rohkaisija nukkui ihan liian nopeasti lauantaina pois. Hänen uskon levollisuutensa jäi onneksi päälimmäisenä kantamaan edelleenkin. Mutta kyllä viikonloppu meni kokemuksineen täydellisessä sumussa.

Tiistaina muuten kertoilin oman elämäni todistusta. Puheeni löytyy taasen piakkoin saarna.net sivulta jos kiinnostaa kuunnella. Tarkoitus on jatkaa rohkaisevasti alkaneita tilaisuuksia. Viime yönä jo teemotin seuraavaa 3.5 iltaa ajatuksella "Hänen voimansa". Helluntaipäivälle olemme suunnittelemassa kansaa kokoavaa Uusi elämä voittaa - suurta helluntaijuhlaa. Eli tässäpä teille taasen rukoushaasteita, sekä haastetta tulla kuulolle.

Siunattua Pääsiäistä kaikille!

lauantai 16. huhtikuuta 2011

Sytostaateista elämäntehtävään

Eilen oli taas yksi uusi kokemus. Puoli kymmeneltä minua odotti positiivinen sairaanhoitaja Syöpätautien päiväsairaalassa.Ennakkoon minulle oli jo mainostettu, että osastolla saa olla kosketuksissa maailman parhainpaan sairaalailmapiiriin. Eipä moitteen sijaa jäänyt.

Kokemus oli ihan positiivinen. Ensin alkuun tuli asetella suoraan pakastimesta nostetut töppöset ja hanskat. Ne kun hidastavat solusalpaajan vaikutuksia kynsiin.
Yksityiskohtana huvitti kun TAXOTERE hoidon "tuotemerkki" oli leimattu mokomiin pingviinilapasiin ja töppösiinkin. Eli loppuun asti meidän tullee olla mainoksen kohteita, muilla kun ei vastaavia syvänsinisiä varusteita näkynyt.

Vähänhän nuo jäiset käsineet hidastivat lehden sivujen kääntelyä kun jostain viikkolehdestä luin mm. valmentaja Juhani Tammisen kehut ja loppuunpalamiset tiputuksen aikana.

Laskimoon annettava tiputus kesti puolisentoista tuntia kaikkineen. Hoitaja oli varustautunut näin ensikertalaisen kohdalla mahdollisten allergisten reaktioiden varalta pipetein ja liuoksin. Hyvinhän tuo osaltani meni. Kun olin jo omia tossujani jalkaan vetämässä, niin kuin kiitoksena kaiken päälle sain oman ruokatarjottimenkin eteeni, kun päiväsairaalassa potilaana kerran olin. Tuntui entistä paremmalta. Kun lähtiessäni kiittelin hoitajaa todeten, että tämä oli mieluinen kokemus, niin liene se kuitenkin harvinaisempi ilmaus kun vastaus oli: " Tuota sentään havemmin tässä vaiheessa kuulee.." Mutta sitä se ihan oikeasti minulle ainakin oli. Pahempaakin on moninverroin ollut elämässä.

Toki tämä aamu sitten hieman säikäytti kun heräsin naama punaisena hehkuen kuin paistikas. Se kun on yksi allergisen reaktion merkki. Sairaalaan soittaessani sain epäilylleni kuitenkin vahvistuksen, että punotus ei tulle sytostaateista vaan ohessa nautittavasta kortisoonista, joka ei muita vaivoja näyttäis aiheuttavan. Huomenna aamulla pitäis viimeiset pillerit tällä erää ottaa.

Alkuyö meni valvoessa, mutta mikä mielenkiintoista, niin en tosiaankaan kohtaloani tässä hoitoketjussa osannut surra, vaan ajatukseni liitelivät taasen Uusi elämä voittaa kokouksissa. Rakentelin ensi tiistain teemaksi "Elämäni todistus", jossa aion avata erinäisiä kokemuksia elämästäni ja tämän hetkistä näkyä loppuelämän tehtävästäni. Lisäki rakentelin jo mielikuvissani seuraavaa kuukautta jos vain voimat sen sallivat. Kyllähän hoito-ohjeissa varotellaan ihmismassoista, mutta samalla kun pitäisi pystyä elämään mahdollisimman normaalia elämää. Ja se kun on meikäläisen normaalia.

Eli laittakaapa facebookit laulamaan, rukoukset käyntiin ja ryhmittäin kutsumaan ihmisiä tiistai-iltaan. Uskon tosi vahvasti, että Jumalalla on huimat suunnitelmat tämän maan osalle. Haluan olla osa tuota suunnitelmaa, mikään muu ei minua todellakaan tässä määrin pidä hengissä.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2011

Seuraava vaihe!

Lupasin raportoida tilanteestani aamullisen lääkäritapaamisen jälkeen.

Tulokset kertoivat sekä hyvää, että huonoa - näinpä tämä on tainnut mennä liki joka kerta.

Paras tieto oli se, että luusto on kokonaisuudessaan vielä puhdas. Olen siitä valtavan kiitollinen ja se tuntui merkitsevän sekä lääkärille, että sairaanhoitajallekin aika paljon hoidon kannalta.
Mutta ikävää oli tietty se, että syöpä on kuitenkin edennyt lantionseudun imusolmukkeisiin.

Hoitosuunnitelmassa tämä merkitsi sitä, että sytostaattihoidot aloitetaan välittömästi. Ensimmäinen "istunto" on jo perjantai-aamuna. Siitä sitten jatketaan muutama kuukausi kolmen viikon välein, jos ei mitään ongelmia tule vastaan.

Helpolla kyseinen myrkyttäminen ei päästäne, mutta jos ei mitään ylivoimaisia tekijöitä ilmaanu, niin eiköhän siitä selvittäne. Toivottavasti kyseinen lääke sitten puree, edes hetkeksi.

Utelin lääkäriltä ennustetta, ilmeisesti venäläistaustaisena naisena mukavasti murtaten totesi: "Sinä olet pastori ja minä lääkäri, kumpikaan meistä ei ole Jumala, mutta useista vuosista voitanee puhua" Eli Jumalan varassa tässä hänenkin mielestään saapi olla.

Sen verran poikamaisuutta löytyy, että hiusten lähtöä, jakauksen laajenemista, tässä nyt sitten jäädään mielenkiinnolla odottamaan. Kuinka monta poikavuosien "veljesvihan" jälkeistä arpea päänahka paljastaakaan?

maanantai 11. huhtikuuta 2011

Ei enää lähtöruudussa

Huomenta!

Kirjoitusten väliin mahtuu paljon asiaa ja tapahtumia.

Kuukauden alussa juhlimme Anitan viiskymppisiä. Juhliminen keskittyi lähipiiriin ja tänne ihan kotoisiin oloihin. Mutta kävihän noita lähipiiriläisiäkin kolmena päivänä. Kivat oli juhlat ja mukava oli saatella Anita samalle vuosikymmenelle.

Eilen tuli toteutettua edellisen tekstini lupaama ensimmäinen Uusi elämä voittaa tilaisuus. Ennakkoon jännitys oli melkoinen, vaikka kuinka saatoinkin levätä Jumalan antamassa levossa tietoisena, että olen Hänen asialla.

En muista, että olisin juuri koskaan pitkähkön saarnaaja-urani aikana valmistautunut yksittäiseen kokoukseen näin huolella, rukoilin, pohdin, kirjoitin tekstini jo hyvissä ajoin ja varmistin, että kaikki toiminnot on ok. Nyt vain tuntuu olevan aikaa paneutua itse saarnaamiseen ja sen toteuttamiseen.

Tilaisuus oli tosi rohkaiseva. Väkeä oli lähes täysi "tuvallinen" eli muutamia satoja. Ylistyryhmän Lehdon Hanna oman porukkansa kanssa veti homman hienosti, Jopin juonnellessa tilaisuutta.

Puhuin otsikolla: Jumalan kirkkauden teot. Meillä ihan ihan liiaksi on keskitytty Jumalan voiman ja läsnäolon kokemisessa esim. sairaiden parantumisiin. Se kun kuuluu Jeesuksen mukaan niihin merkkeihin jotka liittyvät julistukseen. Jumala parantaa sairaita, mutta se tapahtuu aina ja yksinomaan Hänen kirkkautensa, läsnäolonsa, kunnian tähden, ei itseisarvona. Ja Jumalan kirkkaus toimii Hänen omissaan sillonkin kun olemme sairaita tai muutoin ahdistettuja. Palaute on ollut liki imartelevaa.

Esirukouksen tarve on ihan mieletön. Monia kymmeniä sain siunata kokouksen päätteeksi. Se, kuinka ja mitä ihmiset saivat rukouksiinsa kertoo vain tulevaisuus.

Minulle tilaisuus palautteineen oli kannustava. Käänsin omassa elämässäni lehden, jota tuskin käännän enää takaisin. Koen astuneeni uskossa minulle aiemmin tuntemattomammalle alueelle, vaikka aiemminkin olen saanut kokemuksia uskon lahjan toiminnasta, mutta nyt olen laskemassa koko tulevan elämäni tämän lahjan varaan. Eli yksi ja ainut rukoukseni on, että Jumala tulee osoittamaan konkreettisen läsnäolonsa täällä Jyvässeudulla ja missä sitten ikinä liikunkin. Tätä olen rukoillut vuosikymmeniä omaksi palvelutehtäväkseni ja nyt elän siinä todellisuudessa.

Eilinen puheeni tulee varmaankin tänään ladattavaksi tuonne saarna.nettiin johon linkki löytyy tuosta edellisestä kirjoituksestani.

Huomenna onkin sitten luustokuvaus edessä ja keskiviikkona lääkärin kuuleminen. Saapi nähdä mitä viikko tuopi tullessaan. Jos tämän mielenrauhan saa säilyttää, niin melkoinen pommi saisi tulla, jotta maailmani romahtaisi, mutta jos vaihtoehtoja käy pohtimaan, niin kyllä sen ahdistuksenkin povestaan tunnistaa. Toisaalta elämäni on vaiheessa, jossa lähtöruutu on jätetty taakse ja uudet kiitoradat näyttäis olevan edessä, joten ei kun iloitaan.