Eturauhassyövästä "hössötetään"

Tulihan se sieltä. Tänä aamuna kuulin kannanoton: "Kyllä eturauhassyövästä hössötetään ihan liian kanssa". Eläkkeellä oleva valtion virkamiestuttavani, jolle kerroin vaivastani tuon tuli lausuneeksi. Onneksi ei taida tietää tästä hössötyksen täyteisestä blogistani, saatika kirjastani.

Hetken keskuteltuamme pääsimme kylläkin yhteisestä ajatuksesta kiinni. Ymmärsin varsin hyvin lopulta hänen lausumansa, kuinka yleiseksi tiedetty ja vanhemmalla iällä todettu eturauhassyöpä johtaa harvemmin kuolemaan. Kuolinsyyksi selviää monessa tapauksessa joku muu sairaus ja siltä osin yleisen eturauhassyövän vakavuuden "ylikorostamisen" ymmärrän.

Pohdittuani näkökantaa, niin liika "hössötys" ei ehkä ole asiantilalle ihan oikea ilmaisu, vaan kyseisen syövän vääränlainen yleistäminen.
Olen nimittäin saanut kuulla eräänkin kerran tarinaa siitä kuinka isällä, isoisällä tai jollain muulla iäkkäällä sukulaisella on ollut sama vaiva ja kuinka hyvin hän sen kanssa on selvinnyt.

Keski-ikähän eturauhassyövän toteamisessa on muistaakseni 71 vuotta. On aika ymmärrettävää, että paljonkin tuon keski-iän ylittäneiden miesten kropassa on mitä todennäköisimmin muitakin, jopa kuolettavia tauteja. Syövän ollessa verkkaisemmin etenevää sorttia, niin elämä saa ja voi jatkua sen suhteen ihan normaalilla rytmillä.

Mitä nuorempana joudumme omin korvin kuulemaan syöpädiagnoosin, sen kovempi juttu se on ja varsinkin jos sen todetaan olevan vähänkin pidemmälle ehtinyttä ja tyypiltään agressiivista. Samaisesta diagnoosista kyse, mutta lähtökohdat kaukana toisistaan. En usko, että kukaan syöpään sairastunut kohauttaa hartioitaan ja jatkaa elämäänsä kuin tyhjää vaan, ei varmasti. Kysymyshän on kuitenkin edelleenkin mitä vakavimmin otettava sairaus, todettiinpa se missä iässä tahansa. Varsinkin työikäiselle ja elämänhaluiselle miehelle tieto syövästä on todella kova käsiteltävä, kun kuitenkin meistä noin 800 siihen vuosittain myös menehtyykin.

Asiallinen, mahdollisimman avoin tiedon- ja kokemusten jakaminen on kaikkea muuta kuin turhaa hössötystä. Sen tarpeellisuus todentuu viimeistään kun urologi soittaa joko itselle, tai tarpeeksi läheiselle ystävälle. Eli terve ja oikeastaan aika nöyräkin suhtautuminen sairauteen, yleisimpäänkin, on paikallaan. Lääketieteen huima kehitys on tuottanut aina vain rohkaisevampia tuloksia, mutta aina kipu taisteluineen ja pelkoineen on omakohtainen, jota asiallinen tieto ja vertaistuki kummasti lievittää.