sunnuntai 29. marraskuuta 2009

Asuntokauppoja muuttoineen

Nyt on siviilipuolella nytkähdellyt vähän isommat rattaat eteenpäin.

Nuorimmaisenkin tyttäremme avioiduttua vajaa pari vuotta sitten, olemme asustelleet nykyistä taloamme Anitan kanssa kaksin. Jo joitakin aikoja sitten laitoimme talomme välittäjälle myyntiin. Alku oli melko hiljaista, mutta kesän ja syksyn aikana on käyty muutamia "läheltä piti" neuvotteluja, kunnes jo päätimme panna asialle pisteen. Mutta tarmokas välittäjä-Mikko löysikin vielä asuntoa etsivän kollegansa ja niinpä torstaina laittelimme nimiä paperille.

Ehdimmekin asua tässä liki seitsemän vuotta, joka on toiseksi pisin saavutus paikassaan yhteisen elämämme aikana. Vuosien aikana tuli käytettyä hurja määrä työtunteja seitsemänkymmentä vuotta vanhan talon täydelliseen peruskorjaukseen. Olen erityisesti ylpeillyt kunnostetusta kaupungin keskeisimmästä pihasaunasta. Edessä olisi nyt kahdestoista muutto, tai oikeastaan vielä kolmastoistakin ennen vuoden vaihtumista, koska saatamme joutua viettämään joulun evakossa, kunnes pääsemme seuraavaan päämääräämme.

Samalla kadulla pysytään, muuttomatkaa ei kerry kuin parisataa metriä, jos ja kun kaikki menee niin kuin olemme suunnitelleet - ja miksi ei menisi. On ilmeisesti aika totutella asumista ensikertaa omassa rivitalohuoneistossa. Olen tavattoman kiitollinen mahdollisuudesta asustella jatkossakin näin rauhallisella, mutta keskeisellä paikalla, jota idyllinen Mäki-Mati tarjoaa.

Viimeinen viikko onkin sitten mennyt tavaroita levitellessä. Ilmeisesti ne pitäis saada laatikoihin ja pusseihin sullottua, mutta tässä vaiheessa kaikki on pahimmillaan levällään pitkin tonttia. Eilen vein seurakunnan joulumyyjäiskirppikselle varmaan satoja kirjoja. Osa oli avaamattomissa pahvilaatikoissa lojunut piharakennuksen vintillä parin edellisen muuton jäljiltä. Varastotilat kun vähenee, niin luovuttava on. Tulevalla viikolla jakelu sit jatkuu kaatopaikalle ja ties minne, mutta toivottavasti valtaosa kuitenkin matkaa mukana.

Ihan tämä mukavalta tuntuu, vaikka kyllähän joulu taitaa olla taas kerran joulu - ihan omilla kiireillä paistettu.

sunnuntai 22. marraskuuta 2009

Tulevaisuusfoorumi

Koneen säätieto näyttää vielä tähän aikaan yöstä muutamaa plusastetta. Talvi oli tulollaan, mutta lämpöaallon oikku teki vähäisistä lumista taasen vettä.

Anita on yövuorossa, mutta eipä tarvitse tällä kertaa ollakaan yksin, kun Laura tuli ilahduttamaan vanhuksia pariksi yöksi.

Viikko sitten olin tiiviisti Gls. seminaarissa ja nyt tasan viikkoa myöhemmin meni pari päivää yhtä tiiviisti Suomen Helluntaikirkon tulevaisuusfoorumissa. Sekin järjestettiin tällä kertaa täällä Jyväskylässä. Varsinainen foorumi oli hotelli Laajavuoressa ja foorumin yhteydessä pidetty syyskokous ja päätöspaneeli sitten seurakunnan tiloissa. Olen ollut viime vuosina aika läheltä seuraamassa, tai itse järjestelemässä kyseistä tapahtumaa, mutta tänä vuona pääsin edelliseen nähden paljon helpommalla. Olimme sopineet, että kirkon sisälle nimetty Nuorisofoorumi, sekä Opillis- eettinen työryhmä kantavat järjestely- ja sisältövastuut. Lähinnä osalleni jäi sitten tämän paikallisen seurakunnan puolelta tuleva isännyys.

Nyt kolmannen kerran järjestetyn foorumin tarkoitus on kurkotella mahdollisimman ajankohtaisilla teemoilla tulevaisuuteen. Tällä kertaa aiheet liikkuivat "Seurakunta muuttuvassa arvoympäristössä" otsakkeen alla. Luennoilla ja ryhmätöissä pohdiskeltiin todellakin voimakkaasti muuttuvaa arvoympäristöä ja sen tuomia paineita niin yksilöihmisten, perheen kuin myös seurakunnan elämässä. Seurakunnan vastuunkantajat ovat ja tulevat olemaan tosi kimuranttien eettistenkin kysymysten edessä yhä lujemmilla. Keravalaien pastori Esa Hyvönen piti ansiokkaan luennon: ”Johtamisen ihanteet ja arki”, joka mielestäni linjasi hienosti Raamatun koetellut periaatteet. Täytyy ihailla nuoremman polven kypsiä teologeja. Siinäkin mielessä herätysliikkeellämme näyttäsi olevan pääomaa tulevaisuuteen.

Sain olla taas kerran kukittamassa väistyviä vastuunkantajia. Korhosen Klaus on toiminut viisi viimeistä vuotta Helluntaikirkon hallituksen puheenjohtajana. Hän vetäytyi tuosta vastuusta syyskokouksessa ja varapuheenjohtajan ominaisuudessa sain sihteerimme Sirpa Matikaisen kanssa ojentaa hänelle ruusut kiitossanojen kera. Edellisen vastaavan kaltaisen "eläköitymiskukituksen" sain suorittaa kun seurakuntaneuvos Valtter Luodo jätti reilu vuosi sitten pitkän palveluspestinsä silloisen Ristin Voitto yhdistyksen hallituksessa.

Mieleni on askaroinnut jo muutaman päivän kaiken foorumi ym. humun keskellä ensi tiistain Pyhän Hengen illassa. Jotenkin vain meikäläisen sielu elähtyy Jumalan Hengen läsnäolon vaikutuksessa - kenenkäs ei. Olen saanut Alegria kuoron mukaan iltaan, kun kuorolle siunaantui uusi johtaja aina Australista asti paluumuutajana Jyväskyllän kotiutunut Marianne Tuovinen ja hän otti kuoron omakseen. Nyt olen laitattanut illasta ennakkomainostakin aiempaa reilummin ja syytä on uskoa, että "tupa" täytyy. Rukoilen, että ihan aidot Pyhän Hengen aallot värisyttäisi tätäkin seutukuntaa. Mielenkiintoista...

tiistai 17. marraskuuta 2009

Global Leadership Summit

Onpahan taas vierähtänyt viikko huiskeessa. Oikein harmittaa kun tulee sellainen tuntu, että käyn täällä vain valittelemassa työkiireitäni, mutta pituutta on nyt viiteen päivään kertynytkin työn merkeissä päivittäin 10-12 tunnin verran. Vielä olisi toinen mokoma lennettävä ja sit saattais olla näköpiirissä sisäänhengityksen paikka.

Viikonlopulla (pe ja la) sain isännöidä Global Leadership Summit 2009 tapahtumaa seurakunnassamme. Noin 160-170 eri puolilta Suomea johtajuudesta kiinnostunutta ihmistä oli koolla seurakuntamme tiloissa järjestettävässä seminaarissa. Koulutus tapahtui mahtavasti hoidetulla AV-tekniikalla ja luentojen jälkeisillä ryhmätyösessioilla. Kyseinen maailmanlaajuinen johtajuuskoulutus on South Barringtonilaisen Willow Creek Community Church seurakunnan pastorin Bill Hybelsin visio jota hän on toteuttanut jo vuodesta 1995. Tällä hetkellä se saavuttaa kymmeniätuhansia johtajia yli 100 maassa. Suomessa konferenssi on aiemmin ollut kolmena vuona Helsingissä, mutta jalkautui nyt myös Vaasaan ja tänne Jyväskylään.

Sain osakseni välillä melkoista kritiikkiäkin suostuessani aluellisen ohjausryhmän puheenjohtajaksi ja edesauttamaan tapahtuman saamista Jyväskylään. Sain sähköpostia ja tekstiviestejä jossa edistin atkikristillistä maailmanjärjestystä. Olihan konferenssin puhujalistalla kritisoijien mielestä kyseenalaisia nimiä kuten David Gergen, Tony Blair ja U2 keulahahmo Bono. Noh, tuohon kritiikiin en ole nähnyt edes tarpeelliseksi vastata, sillä minäkin löydän sanomista ihan kaikesta jos käyn irroittelemaan asioita niihin kuuluvista yhteyksistään.

Jokaisella alustajalla oli johtamisen kehittämiseksi tosi paljon sanottavaa. Aivan huikea viikonlopppu. Innostuin itsekin ihan mielettömästi, toivotin heti porukat ensi vuodelle tervetulleeksi ja eiliseen mennessä paikkoja olikin varattu jo 80. Joten liekö yksi viikoloppu näin keskelle Suomea riittäneekään vuoden päästä. Koko jutusta saa lisä infoa os.http://www.willowcreek.fi/

Lauantaina minun piti sit saada myös se infulenssa piikki, mutta miten kävikään. Kun seminaarin lounastauolla ryntäilin Tapionkadun terveyskeskukseen, niin ystävällinen, mutta topakka hoitaja käännytti ovelta takaisin. Riskiryhmän raja kuulema kun meillä syöpäläisillä kulkee sytostaatti- ja hormooni/sädehoidon välissä. No, perusteltua kait, mutta jospa infulenssa olisi iskenyt heti pitkän sädehoidon päälle tai sen aikana, niin liekö se ihan vaaratonta ollut. Enköhän minä kuitenkin selviä siinä kuin muutkin, joten en edes vastaanhangoitellu vaan käännyin helpottuneena kadulle, säästyipä tunti jonotuksesta.

Sunnuntaina sainkin sitten toivotella Taulunmäen kirkkoon väen Tenorisimmon konserttiin. Kansaa olikin yli viisisataa tullut kuulemaan upeaa tenoriduettoa Reijo Ikosta ja Lasse Riutamaata, sekä urkutaiteilija Matti Pesosta. Konsertti oli yhteistapahtuma Radio-Dein kanssa.

tiistai 10. marraskuuta 2009

Eipä tunnu missään!

Nyt muutama vuorokausi vierähtänyt tuon helpottavan ja parempaa lupailevan kontrollitiedon kanssa. Ihan reidestä pitäisi nipistellä, kun mikään ei tunnu missään. Eli yllättävää tämä on, kuinka vähän ihminen pystyykään ottamaan muutoksista irti. Jos ajattelen viime viikon keskiviikkoa ja perjantaita, niin ei niissä ole muuta eroa, kuin keskiviikko oli tulosten kuulemisen aatto ja perjantai niiden huomen.

Mutta ilmeistähän se on, että niin kuin sairastumisen tiedon käsittelemisessä meni sokkivaiheineen viikkoja, niin samoin tallaisten valoisempien askelmien astumisessa menee oma aikansa. Mitä pidemmälle tässä edetään, niin odotettavissa on niitä ihan aitoja elämästä iloitsemisen hetkiä, vaikka toki vastoinkäymisiin varautuminenkin tuntuu melkoisen herkältä.

Olen lueskellut verkkolehtien sivuja sikainfulenssarokotuksia seuraillen, se kun pitäisi ilmeisesti kanssa käydä riskiryhmään kuuluvana hakemassa. Ensi lauantai näyttäisi olevan minun asuinalueeni riskiryhmäläisten piikityspäivä. Kun olen katsellut noita kuvia ulkona toppatakeissaan värjöttävistä ihmisistä, niin kummasti vain piirtyy kuva jostakin kaukaisuudesta, kuin oltaisiin palattu ajassa vuosille ennen syntymääni, aikaan jolloin kansa kuuliaisesti seisoi pulavuosien jonoissa.

Eipä näitä peustarpeita ole ylijärjellisetkäät huimat kehityksen ajat mihinkään muuttaneet. Siinäpä vain kiltisti haet sikapiikkiä mokoman infulenssan pelossa tohtorista posteljooniin, puutarhuriin ja pastoriin. Kummasti muutama millilitra rohtoa yhdistää ja tasapäistää Suomen kansaa. Hieman huvittavaakin, vaikka vakavasta pandemiastahan tässä kyse.

Liki on tauti tullut, kun toimistosihteerimme on tainnut perheineen meistä joutua ensimmäisenä sairaslistalle, niinpä olenkin tämän päivän työskennellyt kotoa käsin, kun toimistolla pakko lykätä tehtäviä sihteerin paluuseen.

torstai 5. marraskuuta 2009

Helpottavia tuloksia

Vaikea on vain kuvailla kontrollituloksia odottavan tuntemuksia, vaikka kuinka syvällä perusteellisuudella pyrin niitä mielessäni menneen vuorokauden aikana erittelemään.

Aika kuluu mielialan vaihteluista huolimatta ja sitä vain asettuu omaan kohtaloonsa. En minä ainakaan osannut tai edes halunut liiallista optimismia pitää yllä. Se lienee jonkinlainen alistuneisuuteen sisälle astuminen. Tuli mitä tuli, niin se saapi tulla, koska se tulee joka tapauksessa olipa vastaanottajan olo mikä tahansa.

Näillä mietteillä aamulla Anitan kanssa taas astelimme Keskussairaalan parkkitalon kautta poliklinikan käytävälle odottelemaan vuoroamme.

"Tulokset kertovat hyvää, tauti on hallinnassa" päätettä lueskelevan jo tutuksi tulleen urologin sanat kuulostivat huojentavilta. Niin, huojentavilta, ei kuitenkaan riemun kiljahduksiin aihetta antaen, sillä tätähän minä oikeastaan olin tullut kuulemaankin. Pahimpaan mahdolliseen kuitenkin mieltäni valjastaen, jota en tosin tiedä mitä se olisi oikeastaan voinut olla, siis se pahin mahdollinen.

Kyllä kiitollisuus alkoi pikkuhiljaa saavuttaa, sillä paremmin eivät olisi voineet hoidot tehota. Se tunnusluku PSA jonka nimiin me maalikot vannomme oli tullut jo tasolle 0,4. Alle yhden on kuulema jo lukemana tässä vaiheessa se, joka kertoo, että hallinnassa on. Muutkin veriarvot olivat hieman paremmalla tolalla kuin puoli vuotta sitten, joten eipä voi kuin hymyillä.

Hormonihoito jatkuu näillä näkymin alkuperäisen suunnitelman mukaisesti, kenties loppuelämäni ajan. Siksi agressiivinen syöpäni oli alkulähtöjään, että ei oikein riskehin olisi kuulema varaa. Kolmen kuukauden pistosannokset siis jatkuvat. Puoli vuotta mennään taas näillä tiedoilla, ellei yllättävää astu esiin ja kevätauringon lämmössä ilmeisesti astelemme seuraavalle tuomiolle.

Muutoin tämä päivä ei sitten poikennutkaan millään muotoa edellisistä, vaikka olin päättänyt hieman hengähtää ja nauttia elämästä ja tästä siunatusta päivästä, mutta jotenkin kiire se vain taas vei mennessään. Huomenna taas kerran keula kohti Helsinkiä.

Kiitos teille kaikille sadoille blogini lukijoille, jotka olette jaksaneet seurata ja hengittää näitä ahdistavia kuukausia rinnallani. Kiitos ennen kaikkea esirukouksista, mutta niin monista monista yhteydeotoista ja kannustuksista.

En kirjoittamista tähän lopeta, vaan jatkan, sillä siksi kovaa koulua tämä on ollut, että purettavaa ja rinnalla kulkemista teidän monen kohtalontoverinkin kanssa riittää, ehkä vuosiksi.

keskiviikko 4. marraskuuta 2009

Vaarunvuoren luontopolulla

Tässäpä muutama kuva meidän pastorikunnan maanantaisesta "Tyky" päivästä. Vietimme viikkopalaverimme vaihtoehtoisesti Korpilahden Vaarunvuoren viiden kilometrin luontopolkua kiertäen.

Ilma oli mitä parhain ja työ- ja muut asiat jäivät ainakin hetkellisesti meiltä kaikilta unhoon.

Nuorisopastorimme Juha Mielikäinen työskenteli kameran takana, joten hänen aina ilmeikkäät ja velmut kasvonsa eivät valitettavasti näyttäydy kuvissa.


















tiistai 3. marraskuuta 2009

Tapaus Kovaleff

Tulipa vähän pahaan paikkaan tieto näyttelijä Jyrki Kovaleffin kuolemasta eturauhassyöpään. Samoissa ikävuosissa oli mies sairastunut ja samoilla yhdistelmähoidoilla oli jo terveeksi todettu, mutta aika nopeaa on sitten meno jos on toteutuakseen. Liitinpä tähän Iltalehden verkkoliitteen jutun kokonaisuudessaan.

" Näyttelijä Jyrki Kovaleff kuoli tänä aamuna vaikeaan sairauteen Laakson sairaalassa Helsingissä.
Jyrki Kovaleff näytteli mittavan uransa aikana useissa elokuvissa ja näytelmissä.

Hän oli syntynyt 2. tammikuuta 1954.

Kovaleff aloitti opinnot Tampereella näyttelijäntyön laitoksella vuonna 1969. Hänet kiinnitettiin ensimmäistä kertaa Helsingin kaupunginteatteriin vuonna 1973. Näyttelijän viimeiseksi teatterityöksi Helsingin kaupunginteatterissa jäi Tshehovin Ivanov-näytelmä, joka tuli ensi-iltaan keväällä 2008. Lisäksi Kovaleff on näytellyt Tampereen teatterissa.

Mittavan teatteriuran ohella Kovaleff on näytellyt useissa elokuvissa. Hänen ensimmäinen elokuvaroolinsa oli Edvin Laineen Täällä pohjan tähden alla -elokuvassa. Sen jälkeen hän on näytellyt muun muassa monessa Uuno Turhapuro -elokuvassa.

Valkokankaalla Kovaleffin viimeiseksi roolityöksi jäi laulunopettaja Riitasoinnun ääni Röllin sydän -animaatiossa.

Televisiossa Kovaleff hauskuutti muun muassa 1970-luvun komediasarjassa Sämpy, jossa hän teki yhteistyötä pitkäaikaisen aisaparinsa Seppo Laineen kanssa.
Kovaleff taisteli syöpää vastaan useita vuosia. Marraskuussa 2007 hän kertoi elävänsä rauhallisin mielin ja päivän kerrallaan.

Pitkä kamppailu syöpää vastaan

Kovaleff sairasti kroonista eturauhassyöpää. Hän sairastui syöpään ensimmäisen kerran vuonna 2005. Yhdistelmähoidoilla parantunut syöpä uusiutui keväällä 2007.

Kesällä hänelle tehtiin selkäleikkaus. Sen yhteydessä ilmeni, että syöpä oli tehnyt etäispesäkkeitä myös luustoon.

Kovaleff oli kuukausia sairauslomalla ja kävi raskaissa hoidoissa.

- Ihmisenä olen muuttunut näkyvimmin ulkoisesti, mutta vielä tärkeämpi on ollut sisäinen muutos. Arvomaailmani on myllertynyt. Elän nyt rauhallisin mielin päivän kerrallaan, hän kertoi Iltalehdelle marraskuussa 2007.

Viime vuoden tammikuussa hän kuitenkin palasi töihin ja osallistui Helsingin Kaupunginteatterin Ivanov-näytelmään.

- Voin hyvin, kun olen täällä tänään näyttämöllä, Kovaleff sanoi helmikuussa."
IL-STT

Vähemmällä tässä pääsee kun ei käy kommentoimaan.

Huomenna ois vietävä auto katsastushuoltoon kun hoksasin muutama päivä sitten, että tänään päivittyy edellinen katsastus vanhaksi. No, enpä ajopeliä huomenna tarviikkaan, kun olen lupautunut seurakunnan vanhuspiirin matkaseuraksi Vääksyyn.

sunnuntai 1. marraskuuta 2009

Monin ajatuksin - yksin

Vauhdikas viikko takana ja vauhdikkaampi kuukausi edessä. Ihan pelottaa katsella marraskuun kalenteria. Vapaapäivätkin jostakin olisi kaivettava. Taitaa olla kaikki viikonloput ainakin "myyty", mutta eiköhän sitä tällä iällä taas levon tasapainossakin säilytä.

Tuleva torstai on sitten se päivä jota olen viimeisen puolen vuoden ajan nostatellut merkitykselliseksi muiden päivien rinnalla. Saan kuulla nuo kaivatut tulokset taudin kulusta.

Vaikka sen kuinka ja kuinka hyvin tietää ja siihen valmentautuu kaikella henkisellä psyykkauksella, niin puristaa se. Kivuliaan odotuksen lähestyminen puristaa milloin pantana rinnuksia, milloin päätä. En tiedä, osaako kukaan taitaa kuvata sitä kuinka elämän alastomuus aina tallaisen solmun kohdalla paljastuu? Ympärillä ystäviä, ihan lukemattomia, kaikki hyvin, niin hyvin kuin vain voi, mutta sittenkin jostakin, niin kovin syvältä nousee tunne yksinäisyydestä. Olla yksin, itsensä, ajatustensa, tulevien päivien vaihtoehtoisen elämän kanssa, miten raastavaa, mutta sittenkin puhdistavaa.

Jos oli talvella taudin tiedon kanssa tuskaa, niin miksi nyt ei ole sen helpompaa, vaikka vointi, virkeys, yleiskunto ja ystävät ympärillä vakuuttaa tervehtymistä? Eihän tätä saisi näin kohtalonomaisesti ottaa, mutta kun olet kohtalon oma, niin olet.

Sain viime viikolla erään vuosien takaisen tuttavani yhteystiedot, jota on kohdannut todella vaikea syöpä, josta ei todennäköisesti paluuta ole. Lyhyet saattavat kaverin päivät olla. En ole pystynyt soittamaan, tekee tavattoman pahaa, kun voimia ei ole löytynytkään, olen sanaton ja surullinen oman itsenikin tähden. Kukaan ei tule minua syyllistämään, en edes itse itseäni, mutta kivuliasta on osoittautua rajalliseksi kun toisen tuska tulee tuskaksi jolta suojelee itseänsä omassa voimattomuudessaan.

Ehkä ehdi koota voimani, ennen kuin on myöhäistä.

Tänään taas kerran, ties kuinka monennen, iloitsin seurakunnan olemassaolosta. Uskon yhteyden ilmapiirissä on paljon salattua, mutta niin suurenmoista, joka nostaa ja antaa aivan erityisen riemullisuuden kokemuksen rohkaisten oikeasti vaikeassakin viikossa eteenpäin.