Vauhdikas viikko takana ja vauhdikkaampi kuukausi edessä. Ihan pelottaa katsella marraskuun kalenteria. Vapaapäivätkin jostakin olisi kaivettava. Taitaa olla kaikki viikonloput ainakin "myyty", mutta eiköhän sitä tällä iällä taas levon tasapainossakin säilytä.
Tuleva torstai on sitten se päivä jota olen viimeisen puolen vuoden ajan nostatellut merkitykselliseksi muiden päivien rinnalla. Saan kuulla nuo kaivatut tulokset taudin kulusta.
Vaikka sen kuinka ja kuinka hyvin tietää ja siihen valmentautuu kaikella henkisellä psyykkauksella, niin puristaa se. Kivuliaan odotuksen lähestyminen puristaa milloin pantana rinnuksia, milloin päätä. En tiedä, osaako kukaan taitaa kuvata sitä kuinka elämän alastomuus aina tallaisen solmun kohdalla paljastuu? Ympärillä ystäviä, ihan lukemattomia, kaikki hyvin, niin hyvin kuin vain voi, mutta sittenkin jostakin, niin kovin syvältä nousee tunne yksinäisyydestä. Olla yksin, itsensä, ajatustensa, tulevien päivien vaihtoehtoisen elämän kanssa, miten raastavaa, mutta sittenkin puhdistavaa.
Jos oli talvella taudin tiedon kanssa tuskaa, niin miksi nyt ei ole sen helpompaa, vaikka vointi, virkeys, yleiskunto ja ystävät ympärillä vakuuttaa tervehtymistä? Eihän tätä saisi näin kohtalonomaisesti ottaa, mutta kun olet kohtalon oma, niin olet.
Sain viime viikolla erään vuosien takaisen tuttavani yhteystiedot, jota on kohdannut todella vaikea syöpä, josta ei todennäköisesti paluuta ole. Lyhyet saattavat kaverin päivät olla. En ole pystynyt soittamaan, tekee tavattoman pahaa, kun voimia ei ole löytynytkään, olen sanaton ja surullinen oman itsenikin tähden. Kukaan ei tule minua syyllistämään, en edes itse itseäni, mutta kivuliasta on osoittautua rajalliseksi kun toisen tuska tulee tuskaksi jolta suojelee itseänsä omassa voimattomuudessaan.
Ehkä ehdi koota voimani, ennen kuin on myöhäistä.
Tänään taas kerran, ties kuinka monennen, iloitsin seurakunnan olemassaolosta. Uskon yhteyden ilmapiirissä on paljon salattua, mutta niin suurenmoista, joka nostaa ja antaa aivan erityisen riemullisuuden kokemuksen rohkaisten oikeasti vaikeassakin viikossa eteenpäin.
VESA PYLVÄNÄISEN PÄIVÄKIRJA Tämä blogi syntyi 10.2.-09 saamani syöpätiedon jälkeen. Pyrin kuvaamaan aviomesti matkaani ärhäkkään eturauhassyöpäni kanssa. Hoitojen ja muuttuvien tuntemusten väliin mahtuu paljon muutakin arkista ja vähemmän arkista pohdintaa. Voit seurata tilaisuuksiani myös Facebookissa nimellä Uusi elämä voittaa. Kuva Minni Heinilä
Muista Vesa, että vaikka joskus on vaikeaakin niin HERRA pitää huolen omistaan, aina ja joka tilanteesa.
VastaaPoistaOlen miettinyt ihmisen äärimmäistä yksinäisyyttä hetkillä, joina on vastakkain ihan perimmäisten asioitten kanssa niinkuin kuoleman tai hylätyksi tulemisen. Sellainen oli Maria Magdaleenan hetki Jeesuksen haudalla, jolloin hän ei kyennyt edes Herraansa tunnistamaan. Mutta kun Jeesus lausui nimen, loi yhteyden, Marialle kirkastui heti!
VastaaPoistaToinen nimeen ja yhteyteen liittyvä asia, jota olen miettinyt on Ilmestyskirjassa. Siellä sanotaan voittajien
saavan valkoisen kiven, jossa on nimi ja nimen vain saaja tietää. Niin hirveän henkilökohtainen on se, uusi nimi tulevassa elämässä. Ajattelen sen kuvaavan yhteyttä, aukotonta, iankaikkista, eheää yhteyttä, jossa ihminen uskaltaa olla.
No, tämä kaikki virisi taas kerran mielessäni tätä blogitekstiäsi lukiesssani. Kiitos virikkeistä! Rauhaa sinulle ja Anitalle.
Hei Vesa!
VastaaPoistaTuota yksinäisyyttä olen minäkin pohtinut. Se on niin kovin vahva tunne ja ihmisen on usein vaikea sietää yksinäisyyttä. Yksinäisyyttä voi myös kokea, vaikka ympärillä olisi tuhansittain ihmisiä tai vaikka olisi ihan lähellä toista. Tässä oman uskonvaellukseni aikana olen kuitenkin tullut huomaamaan, että yksinäisyydessä on myös oma siunauksensa. Yksinäisyydessä voi löytää itsensä ja Jumalan ihan uudella tavalla. Kun koemme lohdutonta yksinäisyyttä, on hyvä etsiä Jumalan lupauksia. Hän on Sanassaan luvannut olla kanssamme kaikkien päiviemme loppuun saakka. Tuntui, miltä tuntui, emme kuitenkaan ole yksin. Siunausta Vesa sinulle ja perheellesi!