perjantai 23. joulukuuta 2011

Jeesuksen läsnäoloa jouluusi

Kiitos teille kaikille tuhansille lukijoilleni, jotka olette menneen vuoden aikana vierailleet tällä sivustollani.

Joskus poikaseni kudoin meidän pihamökissämme kangaspuilla räsymattoa. Se oli melkoinen ponnistus, mutta vieläkin muistan sen ilon kun mutkikas ja kovin epätasaisesti pingottunut matto sai aina uutta väriä edellisten jatkeeksi. Mennyt vuosi on ollut ehkä elämäni vaiherikkain ja kirjavin. Olen yrittänyt sitä kutoa jotenkin tänne omaksi ilokseni ja teidän monien luettavaksi.

Seesteisestä alkuvuodesta en enää kovin paljon muista, mutta kevät alkoikin jo sitten sytostaattihoitojen myötä tiivistää taistelua sairautta vastaan. Sairausloman ensimmäiset kuukaudet tarjosivat minulle lepoa myös henkisesti, nautin hetkistä lueskella kesälämmössä riippukeinussa.

Syksy olikin sitten todellinen kuoleman syksy. Eilen viimeksi lueskelin täältä omaa tekstiä ja itkuksi se meni vielä kuukausien jälkeenkin, kun koetut tunnetilat palautuivat niin lähtemättömän elävästi.

En osaa sanoa missä vaiheessa kaikkivaltias Jumalani on puuttunut asioitteni kulkuun, mutta puuttunut Hän on ja voimakkaasti. Neljä kuukautta olen elänyt ilman hoitoja ja arvioni on, että eipä vointini ole ainakaan huonompaan suuntaan kehittynyt, veriarvotkin todistavat päinvastaista. Tästä valtaisasta ihmeestä jonka lopulista konkretisoitumista odottelen alkuvuoteen olen teille kaikille esirukoilijoille tavattoman kiitollinen. Katsotaan millaiset kansanjuhlat saammekaan vielä yhdessä viettää. Olen niin kiitollinen teille, että nyt en todellakaan löydä sanoja kuinka sen ilmaisisin. Todetaan vaatimattomasti, että olen kiitollisin ihminen mitä maa päällään kantaa. Sinä, kuka oletkin, olet juuri minulle tavattoman merkityksellinen, vaikka olisit vain kerran muistanut huokaista Jumalan puoleen minun terveyteni vuoksi. Uskon, että Hän on kääntänyt kärsimyksen siunaukseksi juuri rukousten vuoksi.

Näin haluan toivottaa teille kaikille Jeesuksen todellisella läsnäololla siunattua joulunaikaa. Iloitaan siitä, että meillä on toisemme ja turvanamme muuttumaton rakastava Jumala.

tiistai 20. joulukuuta 2011

Remontti kiireitä

Kun sairauteni näytti syyskesällä pahenevan nopein harppauksin, niin päädyimme jossain vaiheessa pohtimaan vakavasti muuttoa pienempään huoneistoon. Ja niinpä siinä sitten kävi, että maatessani sairaalassa, välillä tosi huonossakin kunnossa, Anita teki valtakirjalla puolestani asuntokauppoja. Kun kaupat oli lyöty lukkoon ja vuodenvaihde näytti lopulliselta muuttoajankohdalta, niin muistan silloin tuskaisena pohtineeni, että tuskin ehdin montaakaan yötä uudessa asunnossamme viettämään - jos yhtäkään.

Tilanne on kuin sadussa. En olisi ikipäivänä uskonut, että joulunodotukseni tuhraantuu kiireiseen asuntoremonttiin. Kun viimeviikon maanantaina aloitimme remonttia entisen keittiön purkamisella, niin talkoomiehet saivat kukin vuorollaan olla minua kiskomassa nutunliepeestä, kun en millään malttanut pysyä työmaalta poissa. Työn edetessä olen päivä päivältä suuremman ihmetyksen vallassa. Olen ottanut mitä raskaampia tavaralähetyksiä vastaan ponnistellen itseni äärimmilleen. Kaapistojen asennuksessa olin pitkiä päiviä ammattimiehen apurina ja homma kävi kuin entisiin hyviin aikoihin. Viikolle on kertynyt työtunteja ihan normaali remonttimiehen mitta, jos ei hieman enemmänkin.

Kyljessä oleva nefrostooma muistuttaa kuolevaisuudesta, samoin kuin päivittäiset kipulääkkeetkin. Niiden ottamisen kanssa on vaan tupannut käymään muutamana aamuna unohdus, kun siksi höyryten olen työmaalle mennyt, että vasta aamupäivän vatsakivut ovat muistutelleet todellisuudesta.

Vaikka kroppa on jäykkänä ja jokaista jäsentä kolottaa, mutta on se nautinto voida päivän päätteeksi vetäytyä hikisenä saunanlauteille, tai suihkuun, kun tilanne voisi olla toisinkin, lakanoiden hilsettä suihkutellen.

Sairauden kokonaistilanteen kehitystä on vaikea käydä ennustamaan. Muutaman viikon päässä olevat kokeet jännittävät aikalailla, mutta jos yleiskunnon kehitykseen voisi jotain olettamuksia perustaa, niin pitäisin itseäni aika hyvävoimaisena olosuhteisiin nähden. Minun pitäisi ennusteiden mukaan olla ihan jossain muualla.

Nöyränä, mutta tavattoman kiitollisena lähestyn joulua ja uutta kirjoittamatonta vuotta.

torstai 15. joulukuuta 2011

Tapahtumat takana

Menneen viikon aikana on taasen tapahtunut paljon. Sisäisesti olen ollut melkoisessa myllerryksessä monien tekijöiden summana. Yhtenä, ei vähäisempänä olen tunnistanut kuinka mielialaani vaikutti melkoisen paljon muutama viikko sitten saamani tieto positiivisista tuloksista. Vaikutus oli tietty myönteinen avaten jo suljetun elämän lehden uudelleen auki. Mutta samalla se käynnisti ainakin tänne asti jatkuneen prosessin elämän uudelleen käynnistämisestä monine vielä ratkaisemattomine kysymysmerkkeineen. Ihan vieras, tunnistamaton ja täysin arvaamaton vaihe, mitä ihminen joutuukaan käymään lävitse kun elämän vihreä valo alkaakin muutaman vuoden vaitiolon jälkeen taas himmeästi vilkkumaan. Pieni toivonkipinä ei vielä jaksa pitää elämää yllä, mutta se kykenee käynnistämään kuitenkin mellakan psyykkeessä niin, että tunteiden laineissa on pidättelemistä.

Sunnuntaina olin Jämsässä, entisessä kotiseurakunnassani, Uusi elämä voittaa merkeissä ja kivasti oli väkeä koolla, sekä monet halusivat tulla siunatuksi esirukouspalvelussa. Todella rohkaiseva käynti.

Tiistaina ja eilen keskiviikkona kokoustelimme sitten samalla teemalla pastori Seppo Jokisen kanssa täällä Jyväskylässä. Tiistaina temppelillä oli väkeä ennätysmäärä aiempiin Uusi elämä voittaa -tilaisuuksiin nähden, vaikka näin joulunkiireissä olemmekin. Palokan Toivonkulma oli eilen illalla liki viimeistä sijaa myöden täynnä. Kummassakin illassa oli tosi vaikuttavaa kun saimme siunata kymmeniä ja taas kymmeniä ihmisiä heidän eri tarpeissaan. Sepon rauhallinen ja isällinen esiintyminen on ihan yhtä vakuuttavaa, kuin hänen terapeuttivuosinaankin. Nyt hän on omien sanojensa mukaan vain jättänyt taakseen "rutikuivan karismaatikon" ja tuo esiin puheissaan ja rukouksissaan Pyhän Hengen kaikkivoipaisuutta. Kyllä oli lämmin ja rohkaiseva parin kokouksen sessio. Meille jäi toive elämään, että voisimme vielä jossain vaiheessa päästä kokemaan uudelleenkin yhdessä palvelemisen yhteyttä. Kovin me samanlaisilla suksilla nyt hiihtelemme, Jumalan armosta.

Nyt pitää lähteä hakemaan terveyskeskuksesta kolmen kuukauden hormoonipistosannosta. Ainut hoito joka on jäljellä ja ollutkin rutiini ihan taudin alusta asti.

Ensi viikko onkin sitten jo jouluviikko. Joulu se taitaa tulla tänäkin vuonna, vesisateesta ja muista vastuksista huolimatta.

sunnuntai 4. joulukuuta 2011

Uskon ja epäuskon kamppailua

Kirjoittaessani viime blogissani kohentuneista veriarvoista, niin sielä lomassa totesin, että tämä se vasta rankka vaihe onkin. Kiistaton tosiasia on, että tulokset ovat aivan ihmeellisellä tavalla korjautumaan päin, mutta epäuskoisuuttaan vikuroivan mielen saaminen pysyvästi luottamuksen puolelle ei ole mikään sormennapsaus.

Erityisen lohdullista ja toivoa herättävää on se, että rukouksissa viipyessä usko saa kaikista epäilyksistä ja vielä korjautumattomista sairausvaiheista huolimatta voiton ja silloin voi koko sydämestään pyytää Jumalalta munuaisen ja kaikkien mahdollisten toimintojen täydellistä palautumista. Välillä valtaa oikein viha kaikkea sairautta kohtaan.

Lyhyen ajan sisällä olen saanut myös muutamia tosi rohkaisevia ja vakuuttavan tuntuisia viestejä eri ihmisiltä siitä, kuinka Jumala on antanut lupauksensa parantaa minut lopullisesti. Tässä vaiheessa ne ovat löytäneet minussa otollisen maaperän. Kiitos Jumalalle, usko on se joka voittaa!!

Olimme päivällä seurakunnan ehtoollisjumalanpalveluksessa. Ison Kirjan lähetyslinjan opettaja Jorma Saarinen piti erityisen hyvän ja tosi terapeuttisen puheen syyllisyydesta ja itsensä halveksimisesta, tai oikeammin sen voittamisesta. Hän toi esiin, kuinka yleistä se onkaa myös kristittyjen kesken. Sitä ruokkii liian korkealle asetetut tavoitteet ja ihanteet ja saa ihmisessä aikaan jopa oman identiteetin menettämistä. Ihmisellä kun tulee tarve käydä mielyttämään muita saavuttaakseen nuo tavoittamattomat ihanteet ja siinä katoaa jo todellisuus siitä kuka minä oikeasti olen? Hän rohkaisi löytämään oman itsemme ja hyväksymään toisemme ihan oikeasti sellaisena kuin olemme. Oli vapauttavaa!

Tulevan viikon aikana olisi tarkoitus pistäytyä Pohjois-Karjalassa anoppilassa. Siitä onkin pitkälti toista vuotta kun olen sielä viimeksi käynyt. Muistan kun edellisen kerran ajelimme sieltä Jarkon kanssa ja matkalla lääkäri soitti ja totesi, että syöpäarvot ovat jatkaneet nousuaan ja seuraavaksi olisi aloitettava uudet hoidot. Siitäpä se sitten käynnistyikin syksyllä toisilla hormoonihoidoilla ja myöhemmin sytostaateilla.

Reilu viikko sitten olin RV-lehden haastattelussa, jossa sain avata näitä pitkäaikaissairaan kipeitä tuntoja ja mielialoja silloin kun kuolema on jo tunnistettavasti läsnä. Juttu tulee ilmeisesti lehden joulunumeroon.