torstai 30. syyskuuta 2010

Iso kirkko - pienet kirkot

Tämä ekumeniakeskustelu alkaa saada yhä mielenkiintoisempia, lähes surkuhupaisia piirteitä. Olen vieraillut muutamia kertoja minulle aiemmin täysin tuntemattomalla Kotimaa24.fi sivustoilla menneen viikon aikana, koska siteerasivat sielä tuota RV.lle antamaani haastattelua. Olen pärjännyt yli 50v.ilman moista foorumia, mutta katsotaan kuin aktiiviksi tästä herkiän, vai jatkanko sen suhteen yhtä onnellista elämää.

Eräs haastattelu innoitti minut ottamaan tämän asian esiin tavalla tahi toisella ja päädyin tänne omaan valtakuntaani. Nimittäin tuo kyseinen Kotimaa24.fi julkaisi eilen oululaisen pastorin Päivi Jussilan haastattelun. Ironista, että haastattelu oli julkaistu jossain: "Rauhan Tervehdys" nimisessä lehdessä. Rauhasta kun ei tuossa tervehdyksessä ole hajuakaan. Seuraavassa hänen siteerattu haastattelunsa:

"Suomen ekumeenisen neuvoston hallitukseen kuuluva luterilainen Päivi Jussila pitää piispojen boikotoinnista syntynyttä kohua myrskynä vesilasissa. Rauhan Tervehdyksen haastatteleman Jussilan mukaan boikotti ei pilaisi kirkkojen suhteita, koska ekumeniassa ei hänen mukaansa ole vuosikymmeniin tapahtunut muutenkaan todellista edistystä.

Oululaisessa Tuiran seurakunnassa pastorina työskentelevä Jussila tuomitsee piispojen homokannoista ponnistaneet boikottipuheet ontoiksi ja lapsellisiksi. Luterilainen kirkko ei Jussilan mukaan tarvitse pieniä kirkkokuntia, jotka pääsevät esille mediassa luterilaisen kirkon siivellä.

- Voi kysyä mikä vastahangan motiivi on. Suomen luterilainen kirkko kun pitää esillä kristinuskoa kaikkien kristittyjen puolesta, Jussila sanoo Rauhan Tervehdykselle.

Jussilan mukaan ekumenia polkee paikallaan ja sen piirissä vallitsee puhumattomuuden kulttuuri. Mielipiteet ovat hyvinkin erilaisia, mutta niitä ei uskalleta sanoa ääneen. Hän kuuluttaakin ekumeniaan rehellistä keskustelua.

Kristittyjen välinen yhteys on yhä ekumenian virallinen tavoite, mutta Jussilan mukaan siihen uskovat vain harvat.

- Uskon, että monen piispankin mielestä kirkkokuntien välinen rauhallinen rinnakkaiselo olisi jo ihan hyvä asia, Jussila sanoo."

Paljon olisi kommentoitavaa.
Ensiksikin kukaan ei tietääkseni ole esittänyt tähän mennessä piispaboikottia. Leif Nummela avasi hyvin eilen samaisella sivustolla oman pääkirjoituksensa aitoja vaikuttimia. Sitä kun ei vain suostuta uskomaan, että Nummelalla ja monilla muilla kirkon sisällä toimivilla papeilla ja vaikuttajilla on aito huoli ja syvä murhe nykymenosta. Toisaalta jos joidenkin piispojen tai pappien tarjoamat palvelut torjutaan, niin mitä sitten? Se lienee sitä boikottia ja kait sen kanssa voidaan jatkaa?

Itse tulin haastatelluksi kun toimittaja halusi saada vihdoinkin helluntailiikkeeltä jonkinlaista linjausta suhteessamme ekumeniaan ja lähinnä Luterilaiseen kirkkoon tämän homokysymyksen tiimoilta. Eli julkisuuden pyrkiryydestä on turha kantaa huolta. Jussilan heitto on kerrassaan naurettava. Jos tässä joku julkisuutta hakisi - kaikella rakkaudella - Luterilainen kirkko olisi varmasti viimeinen jonka aisan kannattajaksi tässä mielessä lähtisin. Se julkisuus mitä kirkko on viime vuosina saanut suurta yleisöä mielistelemällä homosuhde- ym. suvaitsevaisuuskysymyksissä on melko kyseenalaista julkisuutta. Siitä pysyn kaukana.

Olettaisin, että Jussila ei paljon kirjoituksistani piittaa, mutta siitä huolimatta totean, että minun elämäni perusta ja sisältö on ihan jossakin muualla kuin julkisuuden tavoittelussa. Kirkko kaatuu julkisuuteensa ennemin tai myöhemmin, arvelipa Jussila mitä tahansa. Hänen itsensä ulostulo tallaisilla lausunnoilla haiskahtaa enemmänkin tarpeelta päästä mukaan tunkiolle.

Asiasisällöllisesti kyseisessä haastattelussa on paljon puutteita. Ekumenian lyttääminen täysin tuloksettomaksi antaa ymmärtää, että Jussila on aika vihreä näissä asioissa. Itsekkään en ole ollut pitkään yhteisissä vastuissa mukana, mutta sen verran minulla on siirrettyä tietopääomaa varastossa, että arvostan suuresti maassamme viime vuosikymmenien aikaisia ekumeenisia saavutuksia. Valtakirkkojen; Luterilaisten,ortodoksien ja katolilaisten välisissä suhteissa on taatusti pitkät perinteet. Mitä tulee ns. vapaisiin kristillisiin kirkkokuntiin, niin eri tahojen kanssa mm. Luterilainen kirkko on käynyt vuosien mittaisia opillisia keskusteluja monien yhteisöjen kanssa. Kuinka Jussila SEN.n hallituksen jäsnenä voi päästää tuollaisia sammakoita suustaan?
Paikallisella tasolla toiminnallinen yhteys perustuu luottamukseen jota on vuosikymmeniä rakennettu tietoisena, että joistakin erilaisista opillisista näkemyksistä huolimatta on enemmän yhdistäviä tekijöitä, joka voi synnyttää aitoa ja kestävää yhteistyötä. Nyt Jussila mitätöi tämän kaiken???

Jos Jussila ja muut Ekumeenisen neuvoston jäsenet ovat sitä mieltä - ihan oikeasti - että Luterilainen kirkko ym. SEN.n jäsenkirkot eivät enää tarvitse meitä ns. pieniä kirkkoja, niin ok. Toivon, että se sanotaan yhteisesti julki, että emme turhaan roiku tarkkailijana tämän pidempään. Kyllä minulla ainakin riittää elämän haastetta ilmankin. Henkilösuhteita yli kirkkokuntarajojen tosin ei yksi Jussila taida kyetä katkomaan, vaikka kuinka lahkohenkinen onkin. En malta olla häntä muistuttamatta, että oman Suomen kirkon sisällä hän voi pullistella suuruudella, mutta onhan meillä akkunat maailmallekin. Sielä prostenttiluvut taitavat kääntyä Helluntai-karismaattisten hyväksi jopa 80-20.

Tulikohan takatalvi jäädäkseen? Noh, olen vapaapäivällä ja taidan mennä illalla taasen Huutokauppakamarille, sielä saa huutaa julkisesti, eikä vierustoveri kysele kirkon suuruutta.

lauantai 25. syyskuuta 2010

Suvaitsevaisuus - mitä se on?

Täytyy myöntää, että tallaisen tavallisen ajattelijan pää ja korvien väli alkaa pikkuhiljaa täyttyä tuosta joka puolelta syötettävästä "suvaistevaisuus-mössöstä". Ei niin, ettenkö ymmärtäisi mitä sillä tarkoitetaan. Eiköhän sen määrittely ole kutakuinkin seuraavanlainen: "Se on elämänmuotojen moninaisuuden kunnioittamista, hyväksymistä ja arvostamista. Lisäksi se on sen tosiasian hyväksymistä, että ihmisillä, jotka ovat luonnostaan erilaisia ulkomuotonsa, asemansa, puhetapansa, käyttäytymismuotojensa ja arvojensa puolesta, on oikeus elää rauhassa ja olla sellaisia kuin ovat."

Olen vain käynyt ihmettelemään mistä tämä kaiken hyväksyvä oivallus on viime vuosina tallaiset mittasuhteet ominut. Nykyisellään kaikki arvioidaan suvaitsevaisuuden kautta. Kun sitä vastoin neljä vuosikymmentä sitten pienessä maaseutuyhteisössä ei muuta ollutkaan kuin toistemme ymmärtämystä. Ei sellaista kulkijaa, tummaa, vaaleeta, kylähullua tai myllynkiventerottajaa löytynyt jolle ei olisi sapuskaa, juttuseuraa, ja tarvittaessa yösijaakin löytynyt. Siinä ympäristössä oppini imeneenä tämä höpötys tuntuu jotenkin vastenmieliseltä.

Rakkauden kanssa tällä nyky-suvaitsevaisuudella ei tunnu olevan mitään tekemistä. Tai on toki, mutta hyvin valikoiden. Kaikille ollaan just niin kauan suvaitsevia kun ovat valmiita olemaan kanssani yhtä mieltä, eli astumaan kanssani kyselemättä valtavirtaan joka kaataa menessään kaiken sen arvo- ja aatemaailman mitä menneet sukupolvet ovat rakentaneet. Oletteko muuten kuulleet näiden suvaitsevaisuus apostoleiden huulilta uskottavaa puhetta itsensä kieltävästä rakkaudesta? Olen ihan odottamalla odottanut, mutta turhaan. Niinpä olen tullut päätelmään, että suvaitsevaisuus korkeintaan kumartaa, ymmärtää, sanelee, kun sitävastoin rakkaus antaa.

Suvaitsevaisuus-ideologia tallaisenaan on kääntänyt jo aika päiviä sitten selkänsä todelliselle Jumalan rakkaudelle - liekö koskaan siitä kuullutkaan. Jumala on kaikkea muuta kuin kaikki-suvaitsevainen. Hän vihaa syntiä, olemalla silti täydellinen rakkaus. Jeesus tarttui jopa ruoskaan, veti puheensa päätökseen vaikka kuulijakunta hampaitaan kiristeli. Hän otti syntisiä vastaan, aterioi heidän kanssaan. Vapautti katuvan synneistään ja lähetti hänet muuttuneena matkaan. Rakkaus antaa aidosti anteeksi ja tekee jopa suvaitsemattomastakin suvaitsevan. Jumalan rakkaus ei valikoi ja niinpä meidän on myös helppo kristittyinä opetella elämään toisiamme kunnioittavaa elämää.

Olettaisin, että viime kirjoitusteni perusteella minua pidetään kaikkea muuta kuin suvaitsevaisena ihmisenä. En tiedä olenko sitä, mutta kaikkia ja kaikenlaisia rakastava olen.

Seurakuntamme tavoittaa viikkotasolla kutakuinkin tuhat ihmistä ja tiedän, että siihen porukkaan mahtuu jo kulkijaa laidasta laitaan, perusjuntteja/-juppeja suomalaisia, maahanmuuttajia, mustalaisia, heteroja, homoja, lesboja, narkkareita, sairaita ja terveitä jne. jne. ketään emme ole vielä kirkostamme pois käännyttäneet emmekä tule käännyttämään. Tiedän, että Jumala on laittanut meidät rakastamaan laajalla sydämellä kaikkia. Hänen armonsa ja totuutensa tekee kieroista ihmisistä vapaita ja onnellisia - kykeneviä rakastamaan toisiamme. Suvaitsevaisuus joka tulee Jumalan rakkauden vaikuttamana on itsestäänselvyys. Siksi sitä sanaa ei taida juuri kirkkomme käytävillä kuulua. Homma pelaa ja väkimäärä sen kuin lisääntyy.

perjantai 24. syyskuuta 2010

Ekumenian "takatalvi"

Olen taas pari päivää kummastellut, että kuka tätä ihmisen mielialaa ja psyykettä oikein säätelee? Olin useamman viikon melkosessa montussa noiden heinäkuisten tulosten myötä, kunnes tässä viikolla joku aamu pomppasin pystyyn niin kuin ei mitään ahtautta oliskaan.
Omalla tahdon voimalla tallasessa aallokossa ei paljon mielialoja ohjailla. Jos masentaa, niin masentaa - jos ei, niin sitten ei. Hormoonipiikit kun vielä tuntuvat sekoittavan miehen mieltä, niin ettei sitä kaikkina aikoina omakseen tunne. En olis vielä vuosi sitten osanut arvata kuin tuskallinen tämä pistoshoitokin osaa olla. Ehkä se ei kaikilla ole samanlaista, tietty toisilla vielä pahempaakin, kun jotkut sen joutuvat keskeyttämäänkin.

Eilen taisin johdella viimeisin HYRY:n (Helluntaiherätyksen yhteisten yhteisöjen palaverin). Jos ja kun en asetu Helluntaikirkon hallitukseen enää ehdolle, niin sen myötä saan luopua tuostakin puheenjohtajuudesta jota olen parisen vuotta myös hoidellut. Tuohon yhteyteen ehdin kuulua kaiketi seitsemän vuotta. Ehtipä tuossa ajasa jo porukkakin kummasti vaihua ja nuorentua.

Kuten viimeksi arvelin, niin RV:n antamani ekumenia-haastattelu tuli huomioitua ainakin luterilaisten päälehdessä Kotimaassa, tai ainakin sen verkkosivuilla, jossa ennusteltiin ekumenialle takatalvea kannanilmaisujeni vuoksi. Mutta aika kovin tuomitsevaksi olivat minun kannanottoni kirjanneet. Haluni oli kyllä ilmaista ihan aito murheeni kansankirkkomme tilasta. Joku kommentoija sielä vaati myös "päätäni vadille" käyttämästäni "luopumus" sanasta. Kommentoija ei ollut ilmeisesti lukenut koko haastatteluani, koska tarkasti ottaen totean: " Näen nämä uutiset vakavana askeleena kohti luopumusta. Olemme helluntaikirkon hallituksessa kuitenkin todenneet, että koska luterilaisten virallinen parisuhdenäkemys ei ole muuttunut, ei meilläkään ole mitään syytä muuttaa virallista suhdettamme kirkkoon yhteisönä." Noilla askeleilla tarkoitin kyselyjen tuloksia jossa muutamat piispat ja papit ovat ilmaisseet valmiutensa siunata ja vihkiä homopareja.

Jos minun huoleni noilla sanakäänteillä ilmaistuna tuomioksi tuomitaan, niin mieluumin sen tuomion kohtaan kuin, että vaikenisin ja kerran joutuisin Jumalani edessä vastuuseen tuudittaessani osaltani kansaa kauhistuttavaan syntiin. Tässä on kysymys todella vakavasta asiasta ja kuinka siihen kukin suhtautuu. Ei ole kyse enää jostain vähäisestä raamatun tulkinnasta, vaan sen totena pitämisestä. Eikö Paratiisissa aikoinaan käyty vähän tämän sisältöinen keskustelu saatanan ja ihmisen välillä? Onko Jumala todellakin sanonut..? Eli mikä on syntiä, mikä ei ja missä aikakaudessa joku synti on ollut tuomittavampi kuin toisessa. Aivan naurettavaa, mutta niin pöyristyttävää.

Suvaitsevaisuudessaan ihminen kieltää Jumalan. Kysehän ei ole siitä, etteikö kaikki synti ole kauhisttavaa. Minun syntini ovat olleet ja ovat edelleen kauhistuttavia. Itse kauhistun tekemiäni asioita tämän tästä. Siinä ei suvaitsevaisuus auta, edes itseään kohtaan. Onneksi on olemassa armo syntinsä tunnustavalle ja katuvalle. Mutta se, että me käymme kansakuntana ja uskon miehet ja naiset etunenässä joukolla puolustamaan julkista synnin harjoittamista on kerrassaan käsittämätöntä. Hyysääjien joukko sen kuin kasvaa. Eikö se, jos mikä ole luopumusta? En aio seistä siinä rivissä, kun armoakin syntiselle voi tarjota. Noh, nyt meni paatoksen puolelle, mutta enhän helluntaisaarnaaja oliskaan.

Sain muuten ensimmäisen palautteen RV-haastattelusta sähköpostilla valtakunnallisesti merkittävältä Luterilaisen seurakunnan aktiivijäseneltä samalla kun lähetti erästä palaverimuistiotamme arvioitavaksi. Hän totesi mm. " Minusta nostit hyvin ja ymmärrettävästi esiin mihin asioiden kärki suuntautuu", eli se siitä. Yhteyttä on ja vielä samanmielisyyttäkin löytyy.

Valitettavasti RV-lehden verkkosivut seilaa jossain menneisyydessä, mutta Kotimaan aihetta käsittelevät uutiset löytyvät os.

http://www.kotimaa24.fi/uutiset/437-helluntaijohtaja-luterilainen-kirkko-matkalla-luopumukseen
http://www.kotimaa24.fi/uutiset/441-ekumeeninen-takatalvi-edessa
http://www.kotimaa24.fi/uutiset/449-askola-rauhoittelee-piispaboikottipuheita

maanantai 20. syyskuuta 2010

Avoimuuden rajat

Viime viikot ovat vierähtäneet tuttuakin tutummin työn ja vapaan yhteensovittamisessa. Muutama reissu on tullut heitettyä akselilla, Keuruu-Jyväskylä-Helsinki ja tällä viikolla niitä olis taas lisää.

Mutta lupaukseni luottamustoimien purkamisesta on toteutumassa. Viime viikolla ilmoitin Suomen Helluntaikirkon hallitukselle, että en erovuoroisena enää asetu ehdolle yhdyskunnan syyskokouksessa marraskuussa. Sen myötä tippuu muitakin työryhmiä mukavasti pois. Ihan on kuin tyhjiä taskujaan kaivelis, helpottaa.

Tein menneellä viikolla aikalailla RV.n toimittajan Heikki Salmelan kanssa töitä kun hän tuli tiedustelleeksi minun ja Helluntaikirkon suhtautumista Evankelisluterilaiseen kirkkoon tässä nyky-murroksessa homouteen nähden. Ihailla täytyi taas kerran noiden toimittajien terävyyttä. Heikki teki minusta paljon viisaamman mitä olenkaan, laittamalla suuhuni sellaisia repliikkejä, että oikein sai olla ylpeä itsestään.

Huomenna juttu tulee ulos - tullee synnyttämään keskustelua yli kirkkokuntarajojen. Minun raamattuni kun ei tunne mahdollisuutta hyväksyä homoseksisiin suhteisiin hyväksyvästi ja niitä raamatulla puolustavia hengellisiä johtajia. Jumalan sana on siinä muuttumattoman ehdoton.

Sairaus on välillä vetänyt mielialaa aika alas, toki sekin selittynee pääosin lähestyvästä kontrollista. Ihan olen joutunut pohdiskelemaan tässä suhteessa avoimuuteni rajoja. Mitä tiukemmalle tauti kiristää, sen hiljasemmaksi mies käy, kun piinapenkissä istuu lopulta kuitenkin ihan yksin. Ja turhaanpa sitä sisimpänsä vellovia voimia kaiken aikaa maailmallekaan jakaa. Vierellä kulkija kun ei pääse tunteisiin kiinni ja jatkuva taudilla mässääminen on kuin pilviverhoa muassain kuljettais. Joten tyytykäätte näihin blogeihin mitä nyt tässä vaiheessa ulos saan.

sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Loma lopuillaan

Viimeisiä lomapäiviä viedään. Keskiviikkona pitäs virallisesti aloitella työt. Olen toki ihan joitakin valtakunnallisia palavereita joutunut jo hieman varmistelemaan kun ensimmäisille työpäiville pukkaa kokoontumisia ja pakko katsoa vähän asioita ennakkoon.

Olin viikon alkupäivät piilopirtissä kuten suunnittelinkin. Sotkamon erämaajärven rannallahan tuota tuli rantasaunaa lämmiteltyä ja "sinisiä ajatuksia" metsästettyä. Tosi vapauttavaa oli viettää edes lyhyt tovi kaksin ajatustensa kera. Matkassa mulla oli Ruhomäen Joukon uusi Johanneksen kirjeitä käsittelevä kommentaarikirja: "Pysykää Kristuksessa". Se oli hyvää luettavaa sille hengelliselle etsinnälle johon mieltäni halusin ohjailla.

Ei sais liikaa valitella, mutta on se vaan totinen tosi, että ei näin vakavan taudin kanssa lomakaan ole enää lomaa. Millään et pysty heittämään entiselläs paineita olalta. Työmurheet ovat pieniä murheita, eikä niistä ole ollut minkäänlaista huolta koko kesänä. Aika monta yötä ja päivää meni ihan ahdistuksessa kun synkinpien ennusteiden valtaan joutui.

Kun tulevaa syksyistä työkautta osaltani ounastelen, niin mitä todennäköisimmin tulen lopettamaan valtakunnalliset lentoni kokonaan. Hallitusten ja työryhmien vetoon kun tarvitaan jatkuvaa innovatiivista ja vahvaa visiota. Mielen tulisi olla kirkas ja niin kovin moniin asioihin ja haasteisiin pitäis pystyä paneutumaan ytäaikaisesti. Se kun vaatii välillä ihan yli-inhimillisiä ponnisteluja jo tän nykyisenkin hoidon kanssa, saatika sit jos eteen tulee vahvemmat hoidot.
Noh, se jää nähtäväks. Äijä tietty innostuu kun lomat loppuu.

Jarkko on kirjoitellut Englannista suht ahkeraan. Hyvinhän heillä on sielä alkanut. Kovin täytyy ihmetellä brittien teknistä- ym. kehitystä. Vaikka onhan noita tarinoita ennenkin kuullut, mutta hitaasti sielä tuntuu vain asiat etenevän. Heillä vaikuttaa olevan elämään hiukan erilainen lähestymistapa kuin meillä suomalaisilla - tehokkuuden perikuvilla.