lauantai 21. maaliskuuta 2009

Elämässä kiinni

Aurinkoista huomenta!

On mitä hienoin keväinen auringon valaisema aamu. Kävin pitkästä aikaa kiertämässä Harjun lenkin kun saimme Bablo-koiramme Lauralta taas muutamaksi viikoksi takaisin. Se pitää huolen siitä, että päivittäiset pakolliset ulkoilut tulee suoritettua.

Kun viimeksi totesin, että eipä tuntunut enää missään vaikka vakavaa diagnoosia epikriisistään lukeekin, niin se ei suinkaan tarkoita sitä, että olisin voittanut sairauteni. Ja että, olisin työntänyt sen johonkin kauas tuntemattomaan, ei kyllä se on joka ikinen päivä läsnä. Urologin hoitokeskustelua odotellessa kirjoittelin myös, että syövän vakavuusaste tullee kääntämään lopullisesti lehden elämässäni. Kyllä se lehti kääntyi siitä hetkestä kun sain ensimmäisen tiedon syövästä. Se aloitti ajanlaskun, ennen ja jälkeen syövän, j.s.s.

Eilen tapasin puhelimitse ikäiseni kaverin. Hänellä on meneillään samankaltaiset hoitotoimenpiteet kuin minulla, mutta hän kulkee kaksi vuotta edelläni. Lähtökohtaisesti hänellä on ollut muutamia asteita helpompi tilanne kuin minulla, mutta nyt kuitenkin joudutaan pohtimaan seuraavaa hoitovaihetta, kun arvot ovat alkaneet uudelleen nousta. Toivottavasti löydetään apu. Liitinpä tuon uskonveljeni aamurukouksiini. Vaikka jokainen meistä tauteinemme olemme yksilöllisiä, mutta en voi mitään etteikö tämän oman syöpäni agressiivisuusaste taas kerran lyönyt päin kasvoja. Jos minulle tuleekin sama vaihe vastaan heti syksystä, niin etenemisvauhti voipi olla lyhyt.

Onneksi tunnepuoli on juuri tällä hetkellä kohdallaan, että tämäkään tieto ei juurikaan nyt hätkäyttele. Nyt eletään vain päivä kerralla asenteella.

Olen yrittänyt päästä perille mikä lienee Jumalan suunnitelma tämän kaiken takana, sillä siihen uskon. Liekö vain tämä blogi, jonka kautta saan viestiä avoimuuden valoa ahdistuneisuudesta kärsivään maailmaan, vai kypsytteleekö Jumala minua saarnamiehenäkin vielä tuntemattomaan vaiheeseen - vaiheeseen, jossa saattaisin tulla uutena ihmisenä, kärsimyksestä jotain oppineena, kärsivän rinnalle.

Oli muuten tämän viikon Sana-lehdessä koskettava kertomus Jaakko Eleniuksesta, joka ei kristillisissä piireissä juurikaan esittelyjä kaipaa. Hän jäi eläkkeelle joitakin vuosia sitten Kotimaa-lehden päätoimittajuudesta. Elenius tilittää avoimesti, murrettuna miehenä, helvetillisten voimien kohtaamisesta käydessään kuoleman rajalla. Sama oli sairaus, lisättynä vielä kahdella muulla.

Selviytymistarinoita on paljon. Missä ne ovat aiemmin olleet? Oikein harmittaa, kuinka sitä onkaan ollut kuuro ja sokea. Tarinat antavat lohtua ja uskoa selviytymisen mahdollisuuteen. Liekö minä perin skeptinen vai loppuun asti jonkin sortin arviointiin taipuvainen, kun samalla pohdin, että missä onkaan niiden tarinat jotka eivät ole selvineet? On selviytyjiä ja ei selviytyjiä. Selviytyjät ovat keskuudessamme kertomassa, kun taas häviäjät ovat hiljaa, poissa joukostamme. Heitäkin täytyy olla aika paljon - huomattavasti enemmän kuin selviytyjiä.

Luin tänä aamuna saarnaajan kirjan alkua, liekö sieltä kumpuaa nyt tämä hetkellinen katoavaisuuden ylistys?

Viikonlopulle sijoittuukin taas pari puhetta ja yhden pääkirjoituksen dedline, joten elämässä kiinni kaksin käsin.



7 kommenttia:

  1. Tervehdys veljeni!Ei voi kuin ihailla avoimuuttasi sairautesi keskellä.Ja nähdä,että emme pääse tosiasioilta pakoon.Se on varma,että osaat katsella elämää,myös toisten,eri näkökulmasta.Ja senhän tiedämme,Hän ei hylkää,eikä jätä!Voimia Sinulle ja perheellesi! artsi

    VastaaPoista
  2. Moi Vesku!

    Toissa päivänä sain kuulla tilanteestasi ensimmäistä kertaa. Leevi kertoi, että kirjoitat blogia sairautesi vaiheista. Luettuani postauksesi vahvistaa minussa kuvaa sinusta henkisesti vahvasta ihmisestä. Aikaisemmin sain sen kokea, kun tulit rinnalleni rohkaisemaan koettuani itse parin vuoden takaisia kipeitä asioita.

    Vaimoni kanssa juttelimme noin pari viikkoa sitten, että ketä ovat ne ihmiset joille olemme jääneet kiitollisuuden velkaa. Mainitsin sinut heti, koska se yksi ainut puhelu, jonka kävimme syyskesästä 2006, muutti aidosti oman kriisini suunnan syöksykierteestä selviytymiseen. Näin muutamalla rivillä voin osoittaa kiitollisuuttani ja sanoa, että jäät rukouksiini.

    -Esa

    VastaaPoista
  3. Morjens Vesku

    Ennen ja jälkeen syövän! Joo niin se on. Kyllä se ajanlasku kummasti noin menee. Ja niin kuin viime sunnuntaina Betsussa todettiin, ei se kyllä aina helppoa ole, mutta toisaalta päivääkään ei vaihtaisi pois. Vanha klisee saa todellisen sisällön.

    Elämä, tai siihen suhtautuminen, on muuttunut - ja muuttuu joka päivä, kun huomaa tämän lahjan arvon, mikä meillä Jeesuksessa on. Ja niin kuin totesit tuolla aiemmin, toiset ihmiset ja heidän asiansa ovat tulleet ikään kuin lähemmäs ja tärkeiksi, olivatpa he sitten tuttuja tai tapaamisia marketin maitohyllyn edessä.

    Isä voi ja tahtoo! Olet Vesa hyvissä käsissä - itseasiassa parhaissa.

    Siunaten Jorma

    VastaaPoista
  4. Terve, näin tavataan sanoa monasti kun ihmisiä tavataan, tuo sana terve, on ollut itselle jokapäiväistä leipää.. ennenkuin sama sairaus iski.
    Nyt sen kanssa tahkotaan joka päivä, yrittipä sitä olla ajattelematta tai ei. Pelot, jotka astui elämääni kun diaknoosin itsekkin kuulin, senjälkeen ne on ollut monella tapaa seuralaisena. kun kipua tai epämääräisiä tuntoja jossain päin kroppaa tuntuu, on ensireaktio, siellä etäispesäke. Oikein ottaa hatusta ne ihmiset jotka mitätöi ymmärtämättään sairastuneen ihmisen tuntoja, sanomalla, sehän on pikkujuttu ja helposti parannettavissa, ennuste on hyvä. Herra parantaa...Voi jummijammi kun lohduttaa, Job sanoi kumpa olisivat ees hiljaa.(ja ees rukoilisivat) Totta sanoakseni niin sitä itsekkin ajatteli silloin kun oli itse terve. Puhuminen helpottaa jollaintapaa, on vain vähän niitä jotka uskaltaa puhua sairaudestaan ja sen aiheuttamista tunnoista. On rohkeutta uskaltaa olla heikko ja antautua satutettavaksi.Kuoleman ajatus ja luopumisen ajatukset, ne on tullut väkisinkin sairastumisen jälkeen monasti mieleen, itkut joita on turahtanut salaa yksinollessa on ollut tosiasiaa. Välillä ahdistaa ja miehisyyden menetys seksuaalisesti ottaa päähän. Sitä mietytii mielessään monasti mitä sitten kun ei enää pelaa mikään, kuin Junnu Vainion laulussa.Huumori auttaa näissä väännöissä,vaikka välistä vakavaksi vetää naaman.Itse sairaana olen ajatellut kai tää elämä on vain otettava sellaisena vastaan kuin tulee, joskus kyllä syyllisyyden puuska iskenyt, onko omaa syytäkin kun sairastuin, olisiko pitänyt terveemmin ja stressittömämmin elää, mene ja tiedä sit. Kiitos Vesa et olet avoimesti ja rehellisesti kirjoittanut ajatuksiasi, kun Blokiasi lukee helpottaa.. voimia ja iloa päivääsi.t. vähän vanhempi eunukki ystäväsi.

    VastaaPoista
  5. Hei Vesa.
    Ari tässä sinulle kirjoittaa yövuorosta. Muistan kuinka olit mukana elämässäni kun Vaimoni kanssa puursin. Olit ja olet Jumalan suuri lahja ihmisille. Muistan kun itse sairastuin, pelko kaikken hajoaminen käsiini, tuntui voittamattomalta elämässäni. Sain tuntea nöyrtymisen, kiitos Jumalalle. Menetin kaiken käsittääkseni, miten kirjoittaa uuteen, puhtaaseen sydämeni tauluun. Monet itkut, kärsimykset, mutta eritoten uskon veljet minua on kantanut elämäni taisteluissa. Uskon ja rukoilen juuri nyt että Herralla on sinulle vielä paljon avoimia ovia. Jumala tulee antamaan avaimet, myös sulkeutuneisiin oviimme.Kaikki tuo avoimuutesi,se on kaunista, ja sisimpääni vahvasti elämään. Tahdon siunata sinua ja koko perhekuntaasi.

    VastaaPoista
  6. Siunausta ja voimia päiviisi!Olen itse sairastanut syöpää kohta 7 vuotta.Vuodet ovat olleet mitä parhaimpia opetuslapsena olemisessa.Collegen rehtorina itse Israelin Jumala.Yksilöllistä ja henkilökohtaista koulua.Tavoitteena on ollut inhimilliseksi ihmiseksi,lähimmäiseksi tuleminen.Päämääränä taivas.Elän tai kuolen,olen Isän hoidossa.

    VastaaPoista
  7. Kiitos, näin se todella etenee. Voimia myös sinulle jatkossa. Vesa

    VastaaPoista