Ajelin aamupäivällä Jämsään kokoustamaan. Tuli lähdettyä sen verran ajoissa, että päätin taasen kerran kiertää Korpilahdella ns. Saalahden lenkin ja antaa lapsuuden muistojen tervehtiä mieltäni. Muutin vanhempieni mukana neljän vuoden iässä Toivakasta tuohon äitini syntymäkotiin, josta tuli myös minulle rakas temmelyskenttä aina armeijaikään asti.
Saalahden kyläkunta oli lapsuuteni aikaan tyypillinen maaseutukylä, myös siinä mielessä, että iso osa asukkaista kiertyi jollain tapaa sukulaisuussuhteeseen toistensa kanssa. Niinpä kylän kaikki Niemiset olivatkin keskenään sukulaisia ja vaikka äitini ei Nieminen ollutkaan, niin kylläpä hän vain Rantasenakin oman äitinsä puolelta samoihin serkuksiin lukeutui.
Olimme kylän ainoat helluntailaiset. En muista siltä osin kuitenkaan koskaan tulleeni ainakaan koulukiusatuksi. Ehkäpä kylää sävytti hengellisten asioiden tavallista vakaampi kunnioitus, koska Niemisen suvun "kanta-isä" Hakamäen pappa oli ollut tunnustava ja arvostettu uskova. Hän oli toiminut aikoinaan kylällä aktiivisesti vaikuttaneen helluntaiseurakunnan perustajana ja kantavana voimana. Näinpä itse saan olla äitini puolelta jo neljännessä polvessa helluntaiuskova.
Olen laittanut merkille, kuinka näin iän karttuessa yhä useammin palaa ajatuksissaan lapsuutensa tapahtumiin ja siihen liittyy myös kaipuu elettyihin maisemiin. Palattuani tänne Keski-Suomeen kahdeksan vuotta sitten, koin tulleeni takaisin juurilleni ja niinpä olen sitten tilaisuuden tullen aina vieraillut kotiseudullani, vaikka tuo lapsuuteni kotimökki onkin jo vaihtanut omistajaa äitini muuttaessa Jämsään viettämään vanhuuttaan.
Nuo viisitoista vuotta sisältävät niin paljon rikkaita muistoja, että niistä saisi kyllä ihan oman kirjansa ja siitä ei ihan mielenkiinnoton romaani tulisikaan, sillä olimmehan melkoisia Jukolan veljeksiä. Toki veljeksiä meitä oli neljä ja siskoja kolme, mutta kokonaisluku sama kuin Jukolassa. Kun nykyisin kokoonnumme joihinkin yhteisiin perhejuhliin, niin poikkeuksetta tarinat kiertyvät sellaisiin sattumuksiin, että vesissä silmin nauramme vuosikymmenien muistoille.
Ajelin talvisissa maisemissa tuon mäkisen ja mutkittelevan kylätien antaen muistojen puhua omaa kieltään entisten naapuritalojen, peltotilkkujen, teiden risteysten, sekä nyt jo muuttuiden metsäisten maisemien muodossa. Matkaan sisältyi myös koko kolmen kilometrin koulutien jonka sisarusten ja lähitalojen kavereiden kanssa kuljimme mitä erilaisimmin tuntein välillä kovassa pakkasessa, välillä alkukesän helteissä, sateessa ja tuiskussa. Oi niitä aikoja!
Kylä tuntui nukkuvan sunnuntaiuntaan. Neljä ihmistä näyttäytyi ja yksi auto ajoi vastaan seitsemän kilometrin matkalla. Sain mitä hain - lapsuuteni ikävä - oli taas kerran tyydytetty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti