Näkemiin, huomiseen!

Ajattelin jatkaa vasta huomenna kirjottelua, mutta tulipa mieleeni kuitenkin avata tuntoja just tästä hetkestä, teille jotka elätte juuri tätä samaa piinallista epätietoisuuden vaihetta.
Nimittäin tiedän, että huominen päivä kääntää lopullisesti tältä osin sivun minun elämäni kirjassa. Sivun jota ei ole vielä kirjoitettu, tai oikeastihan se on, mutta ei vain ole minulla vielä luetetettu.

Nämä 22 päivää jotka olen elänyt tämän syöpätietoni kanssa ovat olleet toisaalta ihan samanlaisia päiviä kuin mitkä muutkin päivät ennen sitä. Toisaalta taasen tiedonsaanti sairaudestani muutti likimain kaiken siihen astisen. Toki olen joskus aiemminkin ollut tilanteessa, jossa minussa epäiltiin hyvinkin vakavaa sairautta. Silloin säikähdin (nuori kun olin) itseni paniikkiin. Nyt ei ole tullut missään vaiheessa sellaista tunnetta.

Useammat ovat minulle todenneet, että ei tällaista kohtaloa ymmärrä kuin toinen joka on sen itse kokenut. Näin ymmärrän nyt myös asian olevan. Järki sanoo, että ei tässä mitään hätää ole. Lääketiede on huipussaan. Ja toisaalta kun on uskossa, niin eihän tässä ole mitään hätää. Mutta kun minä en oikein jaksa panostaa paranemisrukouksiinkaan, ainakaan vielä kun en tiedä kuinka kipeä olen. Siltäkin osin huominen voi tehdä minusta oikein terveyden kerjäläisen. Kuolla minä en ainakaan halua. No, sitä tuskin tarvitsee ainakaan vielä tämän sairauden kanssa tässä ja nyt pelätä. Eihän minun fysiikkani ole miksikään muuttunut viiteen vuoteen. Jos lääkäri antaisi tuomion muutamasta kuukaudesta, niin enpä taitaisi uskoa.

Mutta ymmärrän mielestäni aika hyvin sinua, joka et voi tuudittaa omaa ahdistustasi edellisen kaltaisiin varmuustekijöihin. Olen nimittäin itsekin viettänyt suurimman osan tästä ajasta melkoisen myllerryksen ja ahdistuksen alla, kuten olen kuvannutkin. Toisen kerran nuo mainitsemani järkiperusteet eivät paljokaan piristä.
Kun tapaamme huomenillalla täällä, niin silloin olen sanonut näkemiin tälle vaiheelle. Sinä joka vielä elät tätä, niin tiedä, että sinulla on ymmärtäjiä ja kohtalon tovereita paljon enemmän kuin arvaatkaan. Olen itse purkanut tuntoni maailmalle ja se on tepsinyt tähän asti, sillä kyllä me vain ihmisenä olemme toistemme tukijoita ja siitä tuesta hyvinkin riippuvaisia.
Siunausta ja voimia sinulle, et ole yksin.
Enhän toki tiedä mihinkä minun kohtaloni kääntyy. Pelottaakin, mutta tällä hetkellä tunnen kuitenkin melkoista mielenkiintoa, koska nythän eletään elämää ihan oikeasti ilman naamareita. (Toki en ole niitä koskaan osannut käyttää).
Siunausta ennen kaikkea sinulle kohtalotoveri, vaikka satunnaisenakin kävijänä täällä vierailisit.