Tulevaisuus etsii itseään

Täällä taas, jos joku on ehtinyt miettimään mihin mies katosi, niin voinen todeta, että meni viikonloppu ihan eilistä myöden melkoisessa työn touhussa. Mukaan mahtui yhdet häät, parit puheet, pitkä eilinen palaveripäivä ja vielä yhdet syntymäpäivät perään. Nyt sainkin jo kotiuduttua toimistolta ja niinpä hetkeksi istahdan purkamaan mietteitäni.

Eikö olekin blogin etusivu jo ihan kohtalaisen oloinen? Sain A-J Lakaselta vähän apuja kun präiskäsin alkujaan tuon yhteisen kuvamme vähän turhan isona. Se alkoi jopa minuakin kiusaamaan, mutta nyt me seisokellaan siinä Anitan kanssa ihan asiallisen kokoisen Intian valtameren rannalla. Antti-Jussi alkujaan tämän bloginkin minulle avasi. Hän on medialan ammattilainen jos kuka (pyörittää omaa firmaa Mediatoimisto Lakanen) ja sen lisäksi mies on aina paikalla missä apua tarvitaan. Seurakuntamme yksi kantavia nuoriamme. Kiitos A-J ja muut kaltaisesi!

Eilen aamulla olimmekin taas koko seurakunnan palkattu henkilökunta, yhdeksän henkeä, koolla aamupalaverissa. En lakkaa kehumasta meidän yhteishenkeä, sillä se on jotain huippua. Liekö me olemme vain niin hyviä, vai sopeutuvaisia? En tiedä, mutta on kiva kuulla vuodesta toiseen, että porukat nauttii tulla myös maanantai aamusta heti istumaan muutamaksi tunniksi yhteen.

Visioin palaverissamme ensi lokakuulle päättämäämme koko seurakunnan vapaaehtoistyöntekijöille, tai sellaisille joilla on ns. alaisia vastuullaan, yhteistä NÄKY-päivää. Vapaaehtoisten määrä nousee meillä kaikkiaan useampaan sataan. Ei ole itsestään selviö, että näinkin vahvasti vapaaehtoisten varassa lepäävä yhteisö menee toiminnassaan eteenpäin. Vapaaehtoisten motivaatio kun pitää löytää jostain muusta kuin ulkoisista palkkioista, tilipussista tai muusta aineellisista hyödykkeistä. Onhan totta, että hengellinen innoitus on iso pyyteettömän palvelumielen luoja, mutta ihminen tarvitsee muitakin voimaannuttavia tekijöitä jaksaakseen työskennellä yhteisen hyvän eteen vuodesta toiseen.

Kun tuota päivää visioin yhdessä toisten pastoreiden kanssa, niin täytyy myöntää, että tämä yksi sairauden tuskallisin puoli kouri sisintä. Tulevaisuuden suunnitteleminen vaatii juuri nyt erityisen ison määrän henkistä pääomaa. Minun on ollut aina erittäin helppo luoda visiot kauas. Se on ollut vapauttavaa ja varjellut takertumasta ns. "lillukanvarsiin". Mutta nyt tuota vapauttavaa kokemusta ei ole, enkä saa sitä sisältäni vielä esiin millään opilla. Suututtaa enemmän kuin arvaattekaan. Olen tunnellissa, kuten toisessa yhteydessä aiemmin kirjoitin. Tunneli on laittanut vapaudelle katon, seinät ja jossain määrin peräseinänkin jota vastaan joudun työskentelemään löytääkseni siitä jonkun läpimentävän aukon. Ennen sairastumista, vaikka elinkin ihan järkevästi päivän kerrallaan, niin minun visioinnillani ei ollut rajoitteita, ei myöskään tulevaisuuden visioinnilla. Nyt se on auttamattomasti vielä alue jonka yli en pääse, eli mielenvapaus tulevaisuuden rakentamiseksi etsii itseään. Kyllä minä vielä syksyyn asti näen, mutta sen jälkeen on harmaata. Mutta ehkä kesällä näen taas jouluun asti. Ei minua auta tieto, että jokainen päivä pitää murheen itsessään. Johtajan on johdettava edestä ja siksi tulevaisuuskin on paalutettava, jotta mieli pysyy kirkkaana tuli mitä tuli.

Eilen oli jääkiekko-fanien suuri päivä. Ei ehkä Turussa, mutta täällä Jyväskylässä sitäkin enemmän. Minä en lukeudu tuohon joukkoon. Seuraan toki soffalta käsin urheilua kuin urheilua, niin myös jääkiekkoa. En ole eläessäni käynyt katsomassa kuin yhden jääkiekko-ottelun paikanpäällä ja sekin tapahtui Dallasisssa kun ottelu minulle varta vasten tarjottiin. Ralliautoilu ja formulat ovat olleet minun ykköslajini, mutta jotenkin niistäkin on viime vuosina mennyt aidoin hohto.

Nyt alkaakin laskeutuminen ensi sunnuntain seurakunnan vuosijuhlaan, eli näin se pastorin työviikko etenee.