Elämässä kiinni

Aurinkoista huomenta!

On mitä hienoin keväinen auringon valaisema aamu. Kävin pitkästä aikaa kiertämässä Harjun lenkin kun saimme Bablo-koiramme Lauralta taas muutamaksi viikoksi takaisin. Se pitää huolen siitä, että päivittäiset pakolliset ulkoilut tulee suoritettua.

Kun viimeksi totesin, että eipä tuntunut enää missään vaikka vakavaa diagnoosia epikriisistään lukeekin, niin se ei suinkaan tarkoita sitä, että olisin voittanut sairauteni. Ja että, olisin työntänyt sen johonkin kauas tuntemattomaan, ei kyllä se on joka ikinen päivä läsnä. Urologin hoitokeskustelua odotellessa kirjoittelin myös, että syövän vakavuusaste tullee kääntämään lopullisesti lehden elämässäni. Kyllä se lehti kääntyi siitä hetkestä kun sain ensimmäisen tiedon syövästä. Se aloitti ajanlaskun, ennen ja jälkeen syövän, j.s.s.

Eilen tapasin puhelimitse ikäiseni kaverin. Hänellä on meneillään samankaltaiset hoitotoimenpiteet kuin minulla, mutta hän kulkee kaksi vuotta edelläni. Lähtökohtaisesti hänellä on ollut muutamia asteita helpompi tilanne kuin minulla, mutta nyt kuitenkin joudutaan pohtimaan seuraavaa hoitovaihetta, kun arvot ovat alkaneet uudelleen nousta. Toivottavasti löydetään apu. Liitinpä tuon uskonveljeni aamurukouksiini. Vaikka jokainen meistä tauteinemme olemme yksilöllisiä, mutta en voi mitään etteikö tämän oman syöpäni agressiivisuusaste taas kerran lyönyt päin kasvoja. Jos minulle tuleekin sama vaihe vastaan heti syksystä, niin etenemisvauhti voipi olla lyhyt.

Onneksi tunnepuoli on juuri tällä hetkellä kohdallaan, että tämäkään tieto ei juurikaan nyt hätkäyttele. Nyt eletään vain päivä kerralla asenteella.

Olen yrittänyt päästä perille mikä lienee Jumalan suunnitelma tämän kaiken takana, sillä siihen uskon. Liekö vain tämä blogi, jonka kautta saan viestiä avoimuuden valoa ahdistuneisuudesta kärsivään maailmaan, vai kypsytteleekö Jumala minua saarnamiehenäkin vielä tuntemattomaan vaiheeseen - vaiheeseen, jossa saattaisin tulla uutena ihmisenä, kärsimyksestä jotain oppineena, kärsivän rinnalle.

Oli muuten tämän viikon Sana-lehdessä koskettava kertomus Jaakko Eleniuksesta, joka ei kristillisissä piireissä juurikaan esittelyjä kaipaa. Hän jäi eläkkeelle joitakin vuosia sitten Kotimaa-lehden päätoimittajuudesta. Elenius tilittää avoimesti, murrettuna miehenä, helvetillisten voimien kohtaamisesta käydessään kuoleman rajalla. Sama oli sairaus, lisättynä vielä kahdella muulla.

Selviytymistarinoita on paljon. Missä ne ovat aiemmin olleet? Oikein harmittaa, kuinka sitä onkaan ollut kuuro ja sokea. Tarinat antavat lohtua ja uskoa selviytymisen mahdollisuuteen. Liekö minä perin skeptinen vai loppuun asti jonkin sortin arviointiin taipuvainen, kun samalla pohdin, että missä onkaan niiden tarinat jotka eivät ole selvineet? On selviytyjiä ja ei selviytyjiä. Selviytyjät ovat keskuudessamme kertomassa, kun taas häviäjät ovat hiljaa, poissa joukostamme. Heitäkin täytyy olla aika paljon - huomattavasti enemmän kuin selviytyjiä.

Luin tänä aamuna saarnaajan kirjan alkua, liekö sieltä kumpuaa nyt tämä hetkellinen katoavaisuuden ylistys?

Viikonlopulle sijoittuukin taas pari puhetta ja yhden pääkirjoituksen dedline, joten elämässä kiinni kaksin käsin.