Myötäelämisen kivut

Täytyy myöntää, että jäin viimeksi kiinni omista ajatuksistani, kun pohdiskelin hämärässä olevaa tulevaisuutta.
Käsitteenä tulevaisuuden rakentaminen on vähintäänkin kaksijakoinen. Samalla kun me paalutamme tulevaisuuden näkyämme eteenpäin, niin meidän pitäisi avata ymmärryksemme etsimään tulevaisuutta tästä nyky hetkestä. Jos olemisemme perustautuu vain ja yksinomaan tulevan varaan, niin saattaapi olla vaara, että elämää kohtaavat vastoinkäymiset onnistuvat murentamaan elämän mielekkyyden.

Mietiskelin asiaa kirjoittelun jälkeisenä yönä melkoisen pitkään ja koin suurenmoista vapautta, kun aloin kaikessa yksinkertaisuudessa oivaltamaan, että olen aika onnellinen uskovaisena miehenä kun minun tulevaisuuteni on oikeastaan tässä ja nyt hetkessä. Jumala ikään kuin palautteli minua alkupisteeseen - lähtötilanteeseen suhteessa itseensä. Olin konkreettisesti oivaltamassa mitä merkitsee sanonta, ilman Häntä me emme voi mitään tehdä. Tämä oli vapauttavaa minulle erityisesti siinä mielessä, että toiminnan ylläpitävä voima en ole minä tai joku muu taho vaan saan vierittää ihan oikeasti huoleni tulevaisuudesta Hänen, Jeesuksen ohjaukseen. Enkö ole tätä pastorismiehenä ennen oivaltanut? Olen, olen toki niin monta monituista kertaa, mutta tämä on taas yksi niitä opetuksia, joita minulle nyt neuvotaan konkretian kautta.

Sain muuten tänä aamuna ensi kertaa sellaisen sekunnillisen välähdyksen kuin muistona siitä vapauden ja onnen olotilasta, mitä elämä oli ilman selässä roikkuvaa "syöpäapinaa". En tiedä mistä se tuli ja minne se meni, mutta kivasti päivitti - nollasi - tunnemaailmaa. Saattaa olla, että näitä tunnekokemuksia tulee ja menee jatkossa lisääkin, ei paha.

Olen nyt aika vaikutettu sairastavan ihmisen läheisen voimattomuuden tuskasta. Se kourasi minua illalla kun Anita totesi itkien, että ei ole pystynyt enää muutamaan päivään lukemaan näitä blogejani, kun olen hänen jatkuva, kävelevä bloginsa jonka hän näkee.
Ehdotin, että lopettaisin tämän, jos niin on parempi. Sitäkään hän ei halunut.

On riipaisevaa ajatella, että saa osakseen tavallaan kaksinkertaisen kuorman. Se jonka osa on sairastua käsittelee sitä osanan itseään, jonka olemassa olon voi tiedostaa omassa kehossaan olipa kipuja tahi ei. Vaikka olet voimaton itsessäsi tekemään asialle jotain joka muuttaisi sairauden olemusta, mutta se, että se on osa sinua edesauttaa kohtalon hyväksymisen. Siitä tulee kuin osa sinun identiteettiäsi, halusit tai et. Mutta kuinka vieressä elävä läheinen voisikaan samaistua tilanteeseen? Hän kantaa oman kipunsa ja vielä haluaisi jakaa ihan fyysisesti sen tuskan joka sinulla on. Tuska läheisen rinnalla ilmentää rakkautta, se kipu on rakkauden kipua. Roolit kun on vain löydyttävä, vaikka tuntuukin mielettömän pahalta asettua rinnalla kulkijan neuvottomaan osaan. Ei ole kuin puhuminen, puhuminen, puhuminen ja arkiset pikku jutut. En vaihtaisi osaani vaimoni kanssa.

Samalla ymmärrän kertautumisen vaikutuksen. Yhden ihmisen vakava sairaus, jos ei nyt ihan sairastuta, mutta ahdistaa puolisoa, lapsia, muita läheisiä, työ ympäristöä jne. Kuinka paljon vaiettua tuskaa onkaan ilmassa? Kun vähänkin katsomme ympärillemme, niin näemme kärsivän "ihmismeren" omien ja läheistensä kipujensa keskellä huokailemassa. Tämän nämä muutamat viikot ovat minulle avanneet nyt ihan uudessa kokemusmaailmassa.

Olen Jumalani edessä esittänyt toivetta voida syventää ja laajentaa kokemukseni myötä palvelustehtävääni - niin paljon kuin sitä sitten jäljellä onkaan - kärsivien ja uupuvien ihmisten auttamiseksi ja nostamiseksi epätoivosta toivoon. Yhden ihmisen mitätön sairastelu ei ole kovin kattava meriitti julistautua koko maailman auttajaksi, mutta on mielenkiintoista tuntea Hänet jolla on kaikki valta. Hän tuli aikoinaan valkeudeksi maailmaan, pimeyden keskelle ja on sitä edelleen.