Fatalistiko?

Vielä yksi lisäys eilisiin perusteisiini blogin ylläpitämiseksi. Tämä on oivallinen kanava jakaa ajankohtaista tietoa voinnistani sille melko laajalle ystäväjoukolle joka on sijoittunut eri puolille maailmaan. Näin haluan suoda heille lähes reaaliaikaisen mahdollisuuden seurata perheemme kuulumisia.

Jos minulta kysyttäisin minkä vuoden haluaisin elää uudelleen, niin melko varma vastaukseni olisi 1969. Sen lisäksi, että kyseisen vuoden aikana minulla oli omassa elämässäni kaksi merkittävää hengellistä kokemusta, myös minun isäni kuoli. Hänen kuolemaansa liittyy asioita jotka ovat olleet minulle vahvana todistuksena Jumalan kaikkivaltiudesta, sekä Hänen lohduttavasta läsnäolostaan.
Tämä omakohtainen kokemukseni on myös pohja jolle olen rakennellut teologiaani sairaiden puolesta rukoilemisesta ja odotuksesta heidän paranemiseensa nähden. Nyt tämä haaste on tullut omakohtaisesti ihan liiankin lähelle - iholle - kuten sanotaan.

Kyseisenä kesänä perhettämme kohtasi järkyttävä tragedia, jota on inhimillisesti arvioiden vaikea hyväksyä ja selittää. Meitä on seitsemän sisarusta ja tuolloin olimme iältämme15-6 vuoden välissä.

Isäni oli 40-vuotias ahkera työmies. Hän hoiteli kahta pienviljelystilaa ja ajoi Lahti - Jyväskylä reitillä linja-autoa.
Hänen kuolemaansa liittyvät tapahtumat alkoivat profetian, siis Jumalan antaman ilmoituksen muodossa kesäkuun alkuviikkoina Korpilahden kirkonkylään seurojentalon pihaan pystytetyssä kokousteltassa. Noilla hengellisillä kesäjuhlilla oli puhumassa tunnettu hanuritaiteilija Mauri Liukkunen. Liukkusen puoliso Sanelma tunnettiin melkoisena profeettana, jonka välittämät sanomat olivat hyvinkin tarkkoja ja luotettavia.

Istuimme eräänä iltana noissa kokouksissa kun Sanelma sai profetian, jossa kehoitettiin jotain henkilöä valmistautumaan siihen, että hänellä on yksi kesä jäljellä, jonka jälkeen Jumala tulee hakemaan hänet pois. Sanomassa kerrattiin aika yksityiskohtaisesti henkilön menneisyyttä, joka olisi annettu anteeksi, mutta samalla kehoitettiin kuitenkin sopimaan asioita jotka ovat vielä sopimatta. Lopuksi siinä myös annettiin lupaus että Jumala pitää huolen jäljelle jäävästä perheestä.

Istuessani kaksitoistavuotiaana poikasena tuossa tilanteessa, niin minun tajuntaani tuli ymmärrys, että asia koskee jompaa kumpaa minun vanhemmistani. Tilanne ei ollut pelottava kauhukokemus, vaan siihen liittyi jotain selittämätöntä, pyhää. Kun olimme tulleet illalla kotiin, niin isäni oli todennut äidilleni, että kyseinen sanoma tuli hänelle.

Eikö Jumalan maailma ole aika erikoinen, kun Hän puhuttaa jollakin vieraalla ihmisellä tuollaisia asioita ja ainakin minä (en ole kysynyt miten muut sisarukseni) ja isäni tajusimme mikä oli tuon sanoman osoite? Tätä kokemusta ympäröi merkillisen vahva yliluonnollinen tietoisuus. Olinhan toki vasta lapsi, mutta silti.

Isäni jäi bussikuskin hommista kesälomalle heinäkuuksi ja hän rakensi innolla pihatien laitaan meidän poikien kanssa uutta maitolaituria. Loppuvaiheessa hän alkoi voida huonosti, nenästä vuosi paljon verta ja hän vetäytyi välillä sisälle huilaamaan ja kävi antamassa meille pikkutimpureille ohjeita laiturin tekemisessä.
Kesälomansa päätteeksi isä hakeutui lääkärille, mutta joutui välittömästi sisälle Jämsän aluesairaalaan. Tutkimustulokset kertoivat korutonta kieltään parantumattomasta leukemiasta.
Muistiini on piirtynyt kuva itkuisesta äidistä, joka purki tuskaansa lähipiirilleen. Pienen miehen ajatukset olivat kirkkaat, että sen minkä Jumala on kerran näin ilmoittanut (vaikka en ollut asiasta vielä kuullut vanhempieni mielipidettä) tuossa alkukesän kokouksessa, niin kuinka me voisimme sen itkuillamme ja rukouksillamme muuttaa.

Isäni kuoli elokuun 28 päivänä. Kun seurakunnan edustajat tulivat kukkalaitteineen meitä lohduttamaan surussamme, niin muistan ajatelleeni, että mitäpä tänne tulette äitiä itkettämään, eihän tälle mitään voi. Aitauksesta karanneet lehmät olivat meille veljeksille tuossa hetkessä suurenpi huoli kuin isän kuolema.

Enhän toki kykene tunnemaailmassani elämään enää tarkalleen neljänkymmenen vuoden takaisia vaiheita, mutta se selittämätön luottamus, rauha ja erityinen huolenpito ovat olleet minulle mitä suurin kantava voima muistellessani isäni menetystä. Aikuisiässä minulle on tullut toki välillä kouraiseva isän ikävä, mutta koskaan minun ei ole tarvinnut esittää Jumalalle tämän vuoksi kysymystä miksi, miksi? Hän ilmoitti suunnitelmansa etukäteen ja toteutti sen tarkalleen niin kuin oli aivoitellutkin.

Olisiko Jumala voinut toimia toisin ja olisiko rukoukset, paasto tai jotkut muut ihmistoimet voineet asian kääntää toiseksi? Käsitykseni mukaan kyllä, jos Jumala olisi armossaan päättänytkin lisätä isälleni ikää. Mutta miksi Hänen olisi tullut muuttaa omia suunnitelmiaan, jos kerran Hänen isälleni varattu tehtävä ja aika täällä ajassa tuli täyteen? Onko läheisten suru ja ikävä riittävä peruste Jumalan suunnitelmien perumisille?

On raamatun kirjoitusten mukaista rukoilla terveyttä, niin teen itsekin omassa palvelutehtävässäni, mutta on ihmismielen puuhastelua käydä kääntämään Jumalan mieltä toiseksi. Siksipä paranemista oleellisempaa on anoa Jumalan läheisyyttä ja Hänen tahtonsa tuntemista, myös siinä, haluaako hän ilmestyä parantajana sairaan kohdalla vai ei. Ei Jeesuskaan kaikkia sairaita parantanut ja harvapa meistä terveenä kuolee.

En ole fatalisti (kohtalouskon) edustaja, ja siksi minä tässä vaiheessa rohkenenkin anoa terveyttä ja niin, että sillä olisi merkitystä myös tulevassa palvelutehtävässäni. Mutta terveyttä tärkeämpänä pidän juuri nyt saada elää Jumalan läheisyydessä, voitelussa ja Hänen tahtonsa keskipisteessä.