Lehtijuttu

Viikko meni melkoista haipakkaa. Ajelin pari erillistä reisua eteläisempään Suomeen. Torstai-illaksi minut oli kutsuttu Hyvinkään kupeeseen illanviettoon, jota muutamat bisnes- ja mediapuolen kaverit ovat toteuttaneet pienellä porukalla jo joitakin vuosia. Halusivat kuulla minun tarinani, lähinnä kuinka olen sairauttani työstänyt. Edellisessä blogissani heittelin teräviä ajatuksia vaalirahoitus kytköksistä, mutta kuinka ollakaan myrskynsilmän keskeisimmässä kuohunnassa oleva Merisalon Arto istui kyseisenä iltana samassa ringissä saunan terassilla. Toki miehen saunareissu ei näyttänyt edistyvän pyyhkeen kanneksimisista pidemmälle, siksi pitkiä puheluja näytti herroilta tulevan. Enpä tietenkään malttanut olla kyselemättä, miltä viimeaikainen pyöritys on tuntunut? Kovasti vakuutti, että ei olisi ikinä ja koskaan ketään avustellut jos tämän kaiken olisi ennalta tiennyt. Mutta näinhän se on, että kun me emme osaa hankkeisiin ryhtyessämme vielä loppualaskua nähdä, vaikka toki monessahan noissa on ennustettavuuskin olemassa.

Eilen jouduinkin sitten heittämään vielä toisen työmatkan etelään. Anita oli matkassa ja piipahti samalla Lauran luona Lahdessa. Kuinka ihmeessä sitä onkaan ennen selvitty kun ei ole ollut ilmastointeja autossa, siksi hyvää hellettä on nyt pitänyt? Mutta kaukanahan ei ole ne ajat jolloin sitä veivattiin kesäkuumalla ikkunaa auki ja puhallinta suuremmalle, niin että kurkkua kuristi. Mutta tosihan on se, että eipä näitä ilmastoitavia päiviä todellisuudessa montaa vuoteen osu.

Aamulla näyttikin sitten olevan Keskisuomalaisessa haastatteluni. Vähän oli yleisilme synkänlainen. Teksti oli just sellanen kuin olin itse hyväksynyt, kiitos Mirjamille. Juttu tehtiin niissä vaiheessa kun olin saanut tiedon kohentuneista veriarvoista, mutta onnellisuuden kapselin kattoa käytiin vasta purkamaan, joten ajatukseni hakivat tuolloin vielä vapautusta itselleen. Nyt onkin jo huomattavasti ilmavampaa, kuin kyseisenä haastatteluhetkenä.

Tänään kävin vihkimässä Toivakassa mielenkiintoisen leski-morsiusparin. Nimittäin morsian oli joskus 18 vuotiaana neitosena ollut meillä kotipiikana katsomassa myös minun perääni. Olin silloin kolme vee. Kysyinkin morsiamelta, että olisko hän voinut ennalta ennustaa että tuo paljaspeppuinen paitaresu vois vielä joskus häntä avioon vihkiä? Elämä kun on täynnänsä mitä erilaisimpia sattumuksia ja kohtaloiden yhteenkietoutuimisia, olemme tässä pienessä maailmassa kuin seitillä kudottuja kaikki liki toinen toistamme.

Eli ihan vaiherikas, mutta toki vähän raskaski viikko pulkassa.

Huomenna onkin pastorin todellinen juhla - vapaa sunnuntai.