Katse taustapeilissä

Alkuviikko on edennyt melko rauhalliseen ja lämpimään tahtiin. Kesäajan alkaminen näyttäytyy myös seurakuntakuvioissakin. Toiminta kun ainakin päivittäisten palaverien osalta on pysähtynyt lähes kokonaan. Vapaaehtoistoimijoista monet ovat aloittaneet jo kesälomansa, kuten osa meidän pastorikunnastammekin. Mutta eipä tämä hieman rauhoittunut työtahti ole ollenkaan pahasta.

Olen tietoisesti palautellut uudelleen ja uudelleen mieliini sairauden alkuajan ahdistavia viikkoja. En suinkaan ruoki niillä omaa tunne-elämääni, mutta pyrin vertailemaan mielessäni silloisia kokemuksia nykyhetkeen. Liki päivittäin kun saan kuulla erilaisia sairaskertomuksia, hyvin vakaviakin, niin ne osaltaan pitävät pohdintaa aktviisena. Vaikka etäisyyttä on tullutkin, niin se kohtalonomisuus ei väisty noiden päivien osalta. Olen miettinyt mitä näin jälkikäteen pitäisin tärkeimpänä asiana, johon tulisi osata keskittyä ja varautua. Kyllä edelleen, kuten silloinkin, tärkeinpänä minulle näyttäytyy suhde Jumalaan. Niin kohtalokkaalta kuin se voi tuntuakin, mutta en voi rinnastaa mihinkään sitä, että voi jotenkin varmistua omasta iankkaisuudesta. Kaikki muut jutut ovat melko toisarvoisia loputtoman iankaikkisuuden rinnalla. Tuostahan kirjoittelin ihan oman blogin muistaakseni otsikolla "Mitä se usko oikein on?"

Yhtä hyvänä kakkosena tulee edelleen läheiset ja ystäväpiiri, eli tosi tarpeellinen sosiaalinen tuki. Siihen liittyy myös suuresta merkityksestä oleva vertaistuki toisten saman kohtalon kokeneiden kanssa. Olen saanut erittäin paljon niistä juttuhetkistä joita olen toisten vertaisteni kanssa käynnyt.

Kolmantena tulee sitten kilvoittelu tästä sairaudesta selviämiseksi, eli aktiivisen paranemisen puolesta taisteleminen. Nuo edellä olevat tekijät jo sinällään vaikuttavat tervehtymiseen tosi paljon, mutta jos ja kun saa elää elämäänsä levosta käsin, niin tämä elämän voima vain kummasti synnyttää ihan konkreettista halua voittaa tautinsa. Minulle merkittävintä on ollut huiman hyvä hoito jota olen saanut ottaa vastaan. Kun siihen olen saanut yhdistää nyt omani ja muiden uskon ystävieni esirukoukset, niin tiedän sen tuottavan myös tervehdyttävää tulosta. Olen monin verroin enemmän kantanut huolta ja rukoillut toisten tapaamieni sairaiden puolesta, kuin itseni puolesta. Minulle on sisälläni alkanut elää aika levollinen tunne siitä, että Jumala parantaa sairaita enemmän kuin mitä olemme tähän asti osaneet uskoa. Sen tähden en ole ollenkaan arkaillut ottaa esille tätä asiaa arjessa ja seurakunnan keskellä. Tähän oman terveyden etsimiseen liittyy tietysti ruokavalion, liikunnan ja joidenkin muidenkin päivittäisten asioiden huomioon ottaminen. En ole toki mihinkään vitamiini- ja hiveainehössötyksiin lähtenyt ollenkaan mukaan. Niiden esittäjiä kun on kanssa riittänyt.

Pienten arkisten asioiden hoksaaminen kuuluu edelleen kuvaan. On toki myönnettävä, että melko pian kun positiivisia viestejä alkoi kuulua, niin henkisesti askeleet pyrkiytyivät taas kasvattamaan mittaansa. Mutta en ole päästänyt itesäni irti niistä köysistä johon talvella jouduin. Toki nyt alituinen väsymys ja yölliset lähes joka tuntiset heräilemiset ovat pitäneet siitä tehokkaasti huolta.

Tänään sitten kävikin niin, että kun olin saanut polkastua pyöräni ensimmäiseen laskuun, niin sädeosastolta soittivat, että sädetyskone on rikkoutunut ja hoito peruuntuu tältä päivältä. Harmitti hiukan, kun se tarkoittaa elokuussa yhtä lisäpäivää hoitojaksoon. Olenkin muuten jo yhden kolmannen osan tuosta kokonaishoitomäärästä käynyt hakemassa.Siihen nähden tämä on mennyt tosi kivuttomasti, mutta viimeiset viikot ovat ymmärrettävästi hankalimmat. Toivottavasti koneet pelittävät huomenna, ettei tule ihan tarpeettoman pitkää katkosta koko hoitoon.