Heimoveljissä

Eilen oli piristävä vapaapäivä.
Kävin heti aamusta saamassa terveyskeskuksessa tuon kolmen kuukauden hormonipiikin. Mennessäni pudotin laatikkoon papan pikku-Iisalle ihan ihka oman pääsiäiskortin, eka sellaisen.

Vävy Miku oli todennut kuultuaan sairaudestani, että Vesa on rakentanut niin monta taloa, että ei sitä yksi syöpä lannista. Rohkaisevaa rohkaisua, sillä aktiivisella otteella ja askaroinnilla on ratkaisevasti terveyttä ylläpitävä merkitys. Mutta niin kuitenkin taas kävi, kun kevät koitti niin pitihän sitä eilen Puukeskukselle marssia ikkunoita tilaamaan. Olen viiden vuoden ajan harmitellut kun peruskorjauksen yhteydessä jätimme taloomme joitakin 30- luvun ikkunoita muistoksi vanhasta. En ole ehtinyt niitä kunnolla kunnostamaan, joten eivät ne ole oikein istuneet. Päätimme vihdoin vaihtaa ne yhdenmukaisiksi muiden lasien kanssa. Kuukauden päästä saan ikkunat ja ei kun haalarit muutamaksi päiväksi taas päälle. Välillä ehdin jo haudata mielessäni kaikki työkalunikin, mutta onneksi vain mielessäni.

Kirjoitin alkupäivinä kriittisesti ehtimisestäni Syöpäyhdistyksen ylläpitämään eturauhassyöpää sairastavien miesten Heimoveljet-ryhmään. Onneksi jätin silloin itselleni takaportin auki, että katsotaan asiaa kuukauden päästä. Kirjoituksestani lienee tuo kuukausi kulunut. Eilen illalla menin tutustumaan tuohon vertaistukiryhmään. Olin varmaankin porukan nuorin, mutta olipa hieno kokemus. Leppoisassa ilmapiirissä joimme kahvia, jutustelimme ja kuuntelimme toistemme tarinoita tasavertaisina. Silmiäni avattiin taas hiukan lisää ymmärtämään ylipäätään ns. vertaistuen merkitys sairaudessa kuin sairaudessa ja tietysti kaikissa elämän kriiseissä. Kiitos veljet, ei varmaankaan jäänyt viimeiseksi tapaamiseksi.

Muutoin tunteilin eilisen aikana taas sen epätodellisen oloni kanssa, että olenko oikeasti vakavasti sairas vai mitä minä olen? Kun fyysisesti ei merkkiäkään sairaudesta, mutta kansiossa painettu teksti muistuttaa kuukauden takaisista tuomioista. Tästä on muodostunut minulle melko kiusallinen selvittämätön tyhjiö, tai hämmentynyt olo. Milloin asiat alkavat konkretisoitua, vai meneekö tämä tallaisenaan, pään tason ahdistuksena lävitse? Luulosairaaksi alkaa jo itseänsä kuvitella ja se on kaikkea muuta kuin mieluisa tuntemus.

Illalla näitä pohdin, mutta päivä antoi niin paljon uskoa ja elämän iloa, että totesin nukahtaessani olevani onnellinen mies.