Me keräilijät

Anita on sopivasti yövuorossa ja vappuaaton juhlinta kadun toisella puolen olevalla Harjun rinteillä on villeimmillään. Mikäpä tähän on istahtaa taas muutamaksi minuutiksi veivaamaan ajatuksiaan.

Nuoriso- ja vähän varttuneenpikin väki näytti jo alkuillasta kulkevan kantamuksineen. Puolityhjät tölkit ja pullot lentelivät metsikköön. Liki samassa junassa kulkee vuosi toisensa jälkeen ihmisiä jotka kiireen vilkkaa haalivat hylätyt pullot ja tölkit reppuihinsa. Hyvä niin, sievoiset summat tienaavat ja luonto siistiytyy jo ennen aruingon nousua.

Noista keräilijöistä tuli mieleeni kuinka meissä kaikissa taitaa asustaa sisällä pieni sellainen. Kuka kerää sitten mitäkin omaksi harrastuksekseen. On sanottu, että keräilijä on jäänyt lapsuudessaan jotain merkittävää vaille, jota hän sitten täyttää loppu elämänsä. Enpä oikein tiedä, sillä siinä tapauksessa taitaa kaikilla olla jotain velkomista ja toisaalta mitä siitä jos nauttii harrastuksestaan niin olkoon se sitten lapsuuspuutosten paikkaamista.

Omasta lapsuudestani muistan kun aurinko näin keväällä sulatti tienpenkat ja alkoi maa sulamaan, niin kyllä sitä tehtiin pitkiä pyöräretkiä silloisen 4-tien, nykyisen 9-tien varteen. Jos jotain mielenkiintoista oli löytyvinään, niin kyllä se piti aina arvioida. Kaikkea tuli keräiltyä, tulitikkuaskin kansista, pullonkorkkeihin. Noilla reissuilla me jossain vaiheessa velipoikien kanssa kilpailtiin paperilapuille harvakseltaan ohi ajavien autojen rekisterinumeroiden keräämisessä. Valtaosahan niistä alkoi X-kirjaimella, sillä mustapohjaisten kilpien ensimmäisestä kirjaimestahan tunnisti kyseisen auton kotiläänin. Ihmettelin aina, mitä yhteyttä äksällä oli Keski-Suomeen? En siihen koskaan vastausta kyllä saanutkaan. Seuraavaksi eniten oli sitten hoota ja veetä. Hämeen- ja Vaasan-lääni kun olivat seuraavaksi lähinnä. Mistähän muuten johtuu, että ainakin me miehet taidamme muistaa nuo lapsuuskotiemme autojen rekisterinumerot paremmin kuin nykyisten ajokkiemme?

Yhdessä vaiheessa keräsin sydämen palolla Ristin Voitto lehtiä. Niitä oli jo melkoinen vuori ruokakomeromme nurkassa, kunnes äitini, vaikka perushelluntailainen olikin painosti hävittämään ne johonkin. Jospa olisin sieltä asti lehdet taltioinnut niin nyt niitä olisi jo neljän vuosikymmenen ajalta ja eivät ihan pieneen ruokakomeroon mahtuisikaan. Enpä arvannut silloin kuinka läheiseksi moinen lehti, tahi lehteä kustantava toimitalo vielä elämässäni tulisi. Niin, kukapa sitä polkujansa ennalta aavistaisi.

Aikuisiässä aloittamani filatelian harrastus näyttäisi olevan sellainen joka ottaa iän mukana vain vahvemman otteen miehestä. Tässä sairauden vaiheissa olenkin miettinyt, että harrastuksilla, jotka kykenevät irroittamaan ihmisen melko tyystin arjesta taitaa olla uskomattoman suuri terapeuttinen vaikutus. Olen yli parinkymmenen vuoden ajan keräillyt kotimaisia FDC. eli ensipäivän kuoria. Ne ovat aina uuden postimerkin ilmestymispäivän leimalla varustettuja postilaitoksen painattamia kuoria. Sinällään lapsekas keräyskohde, mutta varsinkin vanhemmat kuoret vastaanottajineen, lähettäjineen ja eri paikkakuntineen ovat melkoinen historian kirja. Jos elonpäiviä ja keräilyn paloa riittää, niin seuraavana tuleekin sitten Avenananmaa, jonka postimerkkihistoria alkaakin muistaakseni vasta vuodesta 1984.

Harrastuksen yksi olennainen osa on myös kaikki muu filateliaan liittyvä toiminta paikallisene kerhoineen. Siellä jos missä saa olla ihan oma itsensä, niin kuin muissakin vastaavissa harrastekerhoissa. Eilen taas kerhossa käydessäni minua kieltämättä hymyilytti, kun kaksi aikuista miestä tutki yhteisellä suurennuslasilla vanhaa postikorttia ja pähkäilivät oliko kortissa näkyvä rakennus talli vai venevaja? En tiedä kumpi kortista löytyi ja kumpi oli onnellinen löytäjä, mutta rakennusta monin verroin tärkeämpää olikin lapsen kaltainen yhteinen innostus. Kerhon kautta minäkin kokoelmaani nykyisin täyttelen. Keräilykohteita ja vaihtoehtoja näyttää filateliassakin löytyvän ihan lukemattomia.

Ei se varmaankaan paha asia ole jos me tunnistamme ja tunnustamme itsessämme asustavan keräilijän. Vertaisin sitä mielelläni mihin muuhun elämyksiä ja intohimoja tuottavaan harrastukseen tahansa. Toinen tuunaa vanhoja autoja siinä kun toinen soittaa pianoa, tai harrastaa teatteria, laulua tai yhdistystoimintaa.

Kun saan käsiini postimerkki-, kortti- tai kuorinivaskan, niin enpä minäkään silloin muuta näe tai kuule.

Turhuuksien turhuus, taitaisi sanoa Saarnaaja, kaikki on turhuutta - vai onko sittenkään?