Rukoukseni

Tulin pari tuntia sitten Karolan Mikan juotamasta Laula kanssamme illasta. Tilaisuus oli lähtölaukaus täällä Jyväskylässä elokuussa pidettävään koko kansan yhteislauluhetkeen. On hieno konsepti joka vaikuttaisi toimivan ja mikä ilmiö Mika onkaan yleisön edessä. Ei tuollaista vapauden riemua löydä mistään, mitä tuo mies mainiolla esityksellään saa aikaan. Mielenkiinnolla odottelen myös tältä osin kesää.

Olen taas tänään saanut olla liki koko päivän puhelimessa. Yhteydenottoja on tullut tutuilta ja vähemmän tutuilta, lisäksi muuta viestintää on riittänyt.
Erityisesti parin perheenäidin sähköpostiviestit vetivät vakavaksi. Muistan heidät molemmat aivan ensimmäisistä seurakuntapaikoistani, jolloin he olivat teini-ikäisiä tyttöjä. Toisen olen saanut heistä myös kastaa. Noista vuosista on aikaa yli 25 vuotta. Nyt he ovat tahollaan aviossa. Mutta tämä yhdistävä kärsimys, kuinka todellinen se onkaan. Kummankin perheessä on vierraillut tämä pelottava tauti, syöpä. Se on varjostanut ja raastanut heidän elämäänsä. Toki molempien heidän viestinsä huokui aivan mieletöntä rohkeutta ja valoa. Olin syvästi liikutettu lukiessani näitä posteja.

Kun näillä aatoksissa kuuntelin Mikan loistavaa esitystä ja sitä toivoa mikä lauluista välittyi, en voinut olla vaipumatta rukoukseen sieluni sopukoissa. Haluaisin huuta ja näyttää koko maailmalle millaisessa valheessa tämä läpi mätä ja kärsivä ihmiskunta vetelee tuutimalullaansa. Jokaisen ihmisen perhepiirissä on aivan varmasti joku syvästi ahdistunut ihminen. Mistä he saavat lääkityksen vaivaansa? Onko ihmiskunnalla oikeasti toivoa?

Mikä tätä kristikuntaa vaivaa? Hengelliset piirit keskustelevat milloin mistäkin kyseenalaisesta ja sille kuulumattomista jutuista. Sama laittomuus, mikä koko yhteiskuntaa vaivaa tulee ihan turhan liki. Vai mitä muutakaan viime aikaiset keskustelut ja suvaitsevuuden nimissä ajetut asiat ovat?

Olen oikein lukemalla lueskellut ajatuksella lehtien verkkosivuja. Kun haluaa nähdä kuinka tyhjää ja joutavaa viihdettä ihmisille syötetään, niin kyllä tulee tosi pahalle mielelle. Mitä turhanpäiväsempi juttu löytyy, niin sen suuremmat otsikot. Sanoisinko, että sairasta.

Meillä uskovaisilla on todellinen toivo, vai onko? Missä ihmeen kolossa ja maan uumenissa me oikein majailemme. Sielä minäkin olen yhtenä ollut. Mutta nyt vaan alkaa tuntumaan, että minulle tämä hiljaiselo taitaa riittää, siksi hyvän otoksen olen postia saanut.

Kuten olen sen tuhannesti todennut, minut on pysäytetty. Olen löytämässä tuossa toivossa olevan todellisen valon, joka voi vielä kääntää yksilön, mutta koko yhteiskunnankin kohtalon. Rukoilen koko sydämestäni ja ei kun rukoilen, että saisin tulla täytetyksi Pyhällä Hengellä, enemmän kuin koskaan ennen. Muistan kuinka joskus Vaasan hegellisesti virkeimpinä aikoinani rukoilin, että haluan saada Jumala sinun osallisuuttasi enemmän kuin kukaan koskaan! Se oli aika mielenkiintoinen rukous, mutta ilmeisesti melko harvinainen. Tämän elämäni stop merkin takana tätä on hyvä opetella jälleen rukoilemaan. Se saa aikaan hienon uskon kutinan sisälläni.

Tänään ilmestyneessä RV-lehdessä oli sitten Launosen Leevin tekemä juttu sairaudestani ja tästä tavastani käsitellä sitä täällä blogissa. Alun kolmatta sataa käyntiä ja yli seitsemän sataa kertaa sivuja on päivän aikana selattu. En voi muuta kuin sydämestäni toivoa, että mahdollisimman moni lukija saisi edes pienen valon pilkahduksen omalle kohdalleen. Se on nöyrin rukoukseni.