Kesäkiekot alle

Hieman vajaan viikon loma lensi kuin siivillä, meille jo tutuksi tulleissa Suomenlahden rantamaisemissa. Olemme viettäneet samoilla mökeillä jo kaikkiaan kuutena vuonna eri mittaisia lomajaksoja. Useammasta keväästäkin on ja havaintoja siitä, kuinka kevään tulo kulloinkin edistyy. Yöpakkaset pidättivät tällä kertaa meren avautumista, toki alkuviikon kovat tuulet auttoivat kummasti asiaa. Tämä aamu oli tällä kertaa vasta ensimmäinen keväisen lämmin. Parasta on aina ollut tosi rikkumaton rauha, mitä nyt muuttolintujen moninainen ääntely, mutta sehän kuuluukin osana luonnonrauhaa.

Laura oli yhden yönseudun seuranamme ja Marika lastensa kanssa toisen yön. Sen vain papat tietävät, kuinka sielu on sykkyrällä kun saa kaksivuotiaan tyttären tytön kanssa tutkia muurahaispesää ja maisetella miltä se kusiaisenpissa onkaan lapsena omassa suussa kostutetusta tikusta maistunut. Ihan oli sama, muuttumaton kirpakka maku. Yhdessä kerättiin oravanruokaa - kuusen käpyjä - takan sytykkeeksi. Kylläpä työt ja sairaudet saivat hetkeksi huutia.

Niin pahalta kuin tuntuukin, niin pakko on myöntää, jopa parhaan lomafiiliksen keskellä, että mikään ei kuitenkaan ole niin kuin ennen. Varsin hiljaisimmista hiljaisimmat hetket nostattivat tunteita. Lasten leikkiä seuraillen huomasin kuivaavani kyyneleitäni, mihin lie ajatatukset kulloinkin karkailivat.

Pari iltaa sitten iltalenkillä seurasin tovin vierestä, kun Anita käänsi katsettaan pois ja kyyneleet valuivat noroina pitkin poskia. En pakottanut puhumaan, mutta läheisyys lienee sanojankin suurenpi apu, silloin kun tuntee syvältä toisen mielen. Eilen illalla kun taas puolestani valvoin pitkälle aamuyölle viimeistä iltaa tutussa mökissä, niin tunteet vain murtautuivat lävitse. Syynä suostumukseni arvelemaan vuoden päässä mahdollisesti olevaa paluuta, millaiset mahtavatkaan olla silloin tilanteet? Se vain herkisti, eihän sen niin tarvitsisi olla, mutta toisaalta olen tavattoman hyvilläni, että ne kaipaamani kyyneleetkin ovat löytyneet. Jos kaikki menisi hyvin, niin kuin taas kirkkaassa päivässä asiaa puntaroin, niin PSA-arvot ovat kurissa ja olen joko tulossa tai menossa säännöllisiin kontrolleihini. Eihän se sen kummempaa, mutta pimeässä isoakin miestä epätietoisuus itkettää.

Kokkolan työntekijäpäivät teettivät toki aiottua enemmän töitä, mutta huomenissa olen kuitenkin valmis siirtymään Suomen toiselle reunalle Pohjanlahden rannalle. Kesäkiekot pitää ehtiä sentään aamulla vaihdattaa autoon, kun taitaa sentään nyt jo vihdoinkin liukkauden uhka olla taakse jäänyttä.

Jostain syystä on muodostumassa tuntemus, että nämä saattavat olla viimeiset päivät, kun käyn mieluisasta seurakunnan johtamisesta, johtajuudesta, opettamassa. Olenkin aiemmin käynyt kolmessa muussa maakunnassa puhumassa vastaavan kaltaisilla päivillä, hiukan toki aina toisistaan erilaisilla teemoilla.
Tuntemukseni tulee yksinomaan siitä, että aikataulu ei oikein anna myöden. Valmistautuminen tallaisiin koulutuksiin on siksi aikaa vievää ja sitten itse tapahtumaviikonloppu päälle, niin pakko vain on jostain kieltäytyä, vaikka päivät ovat todella olleetkin antoisia myös itselle.

Tässä elämän vaiheessa henkeni elää välittömille tilanteille, jossa saan olla itse julistamassa apua, lohtua ja Jumalan läheisyyttä sitä etsiville ihmisille. Odotankin ensi viikon tiistain Pyhän Hengen illalta paljon. Olen vain itse halunut panostaa kyseiseen iltaan kaikella vakavuudella, millä vain ihminen voi ylipäätään latautua. Rukouksissa olen saanut aika rohkean kokemuksen siitä, että Jumalan tahto on herätellä tuntuvasti ihmisissä kasvavaa kaipuuta Hänen puoleensa. Tuska, murhe, kipu ja kaikkinainen voimattomuus on lamaannuttanut niin monet ja monet. Ilta tullee olemaan suuntaa antava minun kutsumukselleni.