Jumalan tahdossa

Eilen isännöin Keski-Suomen helluntaiseurakuntien maakunnallista työntekijäpäivää.

Olen jo joitakin aikoja pohdiskellut tämän ihmisluonnon heikkoutta. Monen kertomana olen todellakin kuullut, kuinka vakavan sairauden ollessa päällä he ovat päässeet osalliseksi yliluonnollisesta Jumalan rauhasta. Tätä samaa minäkin olen saanut maistella. Mutta olen nyt jo pannut merkille saman mitä muutkin ovat todenneet, että tilanteen helpottuessa tämä kirottu mieli hakeutuu kuin luonnostaan omille teilleen. Minullahan ei vielä mikään ole helpottanut mihinkään suuntaan. Ainoastaan olen saanut ensi tietoon etäisyyttä ja sokkituntemukset ovat takana. Rukouselämä ja muu hengellinen harjoitus on säilyttänyt paikkansa, mutta silti sisälläni tunnistan, että keskittyneisyys Hänen läsnäoloonsa harhailee. Eikö ihmismieli ole melkosen pirullinen, kun se saa hiukankin löysää, niin sillä on välittömästi jotain muutakin tekemistä, kuin Jumalan läheisyyden etsiminen?

Pikku poikana raamattua lukiessani ihmettelin Israelin kuninkaita, kun he aloittivat Jumalan tahdon mukaisini hallitsijoina, niin kohta seuraavassa luvussa kerrottiin, että he alkoivat paaduttaa mieltään ja tekivät vaikka mitä iljettävyyksiä. Tämä toistui lähes joka toisen hallitsijan kohdalla. En silloin mitenkään voinut sitä ymmärtää.

Nyt ymmärrän nuo kertomukset oikein hyvin. Ihminen, kuka lieneekin, on perusluonnoltaan paha, joka ei itsessään suostu toteuttamaan Jumalan tahtoa elämässään. Se mahdollistuu ainoastaan Jumalan armon ja Hänen tuntemisensa avulla. Siis mikään ulkoinenkaan ahdistus ei ole ratkaisu siihen, että ihminen kääntyy Jumalan puoleen. Se on aina valinta kaikissa olosuhteissa, suostuuko siihen vai ei.

Näillä ajatuksilla varustettuna olin mukana eilisessä päivässä. Kun seurakuntien vastuukantajat halusivat yhteisessä rukoushetkessä siunata minua, esitin nöyränä pyyntönäni, että rukoilkaa terveyden edellä sitä, että saan olla Jumalan tahdon keskipisteessä. Terveys on toisarvoista Jumalan läsnäolemisen rinnalla.

Jeesus itse muistutti, että on monin verroin tärkeämpää pelastaa sielunsa, kuin voittaa omaksensa koko maailma. Mitä minä tekisin terveydellä, jos menettäisinkin jostain syystä yhteyden Jumalaan tai edes Hänen ensisijaiseen tahtoonsa omassa elämässäni? Parempi vaikka kuolla pois, kuin huuhailla jotain muuta.

Tuossa rukoushetkessä minulle tapahtuikin taas jotain jossa sielun maailmani liikahti. Ehkäpä tämä oma asenteellisuuteni yhdessä veljien ja sisarten rukousten kanssa tuli huomioiduksi. Elämä on edelleen mielenkiintoista Jumalan mahdollistamaa seikkailua.

Joitakin kertoja minut on saavuttanut ajatus yksinäisyydestä, kokemus tulla jätetyksi yksin tämän vaivansa kanssa. Oikeasti minulla tuskin tulee olemaan siihen koskaan perusteltua syytä, siksi suuri massa on vilpittömien ystävien joukko ympärilläni. Aina teistä yksi on paikalla.
Mutta nyt olen osalinen myös tuosta tuntemuksesta. Joudun pienelle paikalle, kun tajuan kuinka monen, monen kanssa matkaajani kohtalo se on juuri nyt. Sydämeni itkee heidän rinnallaan. Ihminen tarvitsee tuskan jakajaa.

Viestini onkin sinulle joka tiedät lähistölläsi jonkun sairastavan, käy tervehtimässä häntä, vaikka et ihan joka päiväinen tuttu olisikaan. Saatat tehdä elämäsi parhaan palveluksen, sillä sairaus itsessään on jo hirvittävä kannettava, saatika että sen kanssa olet yksin omassa pimeydessäsi. Tuska on moninkertainen. Tallaista palvelua kutsutaan järjelliseksi jumalanpalvelemiseksi.