Itsearviointia

Syöpäsairauteni toteamisesta tulee lähipäivinä kuluneeksi kolme kuukautta ja patologin lausuntojen perusteella annetusta riski- agressiivisuusluokituksesta pari kuukautta. On paikallaan tehdä mutu tuntumalla itsearviointia menneistä kuukausista. En tee tätä niinkään itseäni varten, vaan toiveella, että joku joka on saanut hiljattain tiedon sairaudestaan voisi saada hiukan rohkaisua omaan epätietoisuuteensa ja eväitä sen käsittelemiseksi. Asiahan on kuitenkin niin, että viikottain melko monta suomalaista saa kuulla tavalla tai toisella vakavasta sairaudestaan. Se käynnistää tuskaista tuskaisemman selviytymisprosessin, sitä en itsekään tule unohtamaan koskaan.

En osaa määritellä kuinka kauan elin ns. sokkivaihetta, vai oliko sitä varsinaisesti? Mutta kyllä ensimmäiset päivät, tai viikko- kaksi pyörittivät asiaa melkoisella tunteella mielen maailmassa. Olo oli todella epätodellinen, sillä ilmeisesti me emme ihmisinä millään meinaa suostua uskomaan, että minuakin voi kohdata jotain näin kohtalokkaan vakavaa. Jokainen ihminen tautinsa kanssa taitaa olla perinkin yksilöllinen. Tapa hyväksyä, ottaa vastaan ja käsitellä sairautta itsessämme on hyvinkin erilainen. Siinä tuskin on olemassa mitään valmista mallia. Jos minulle olisi teoriassa opetettu kuinka toimia, kun tallainen tieto tulee, niin siitä ei olisi tainnut kovin suurta apua tuona kyseisenä tiistai-aamuna olla. Ensi reagointimme nousee jostain syvältä, luontaisena ja spontaanina. Sitä tuskin voi ennalta tai ulkoa ohjailla.

Arkirutiinien ja normaalin työtahdin ylläpitäminen lie yksi olennaisen tärkeä asia, jonka onnistuin säilyttämään melko hyvin. Olen matkalla pohdiskellut - edelleen pohdin - pitäisikö minun kyetä vähentämään stressiä ylläpitäviä asioita? Lähinnä kasvavia työhaasteita. Siinä en ole onnistunut, kun en ole ollut varma haluanko edes sitä? Mutta tunnen kuitenkin riippumattomuutta työkiireiden ja sairaudesta pakenemisen välillä. Olen mielestäni käsitellyt sairauden sairautena, eikä minun tarvitse paeta sitä työhön tai muihin pakonomaisiin suoritteisiin.

Sairauden käsitteleminen on tapahtunut monella tasolla. Minulle henkilökohtaisesti tärkein on ollut oma suhteeni Jumalaan. Pidän jumalasuhteen selvittämistä myös ehdottomasti ja ylivoimaisesti tärkeinpänä asiana kaikkien ihmisten kohdalla, olipa sitten todettua sairautta tahi ei. Olemme ihmisenä iankaikkisuus olentoja ja tämä ruumiissa eletty aika on vain rajallinen hetki, jonka jälkeen edessä on loputon ikuisuus. Karu todellisuus on sitä, että kukin meistä lähtee täältä aikanaan. Kuoleman jälkeen siirrymme joko taivaaseen tai kadotukseen, siinä kun ei raamatun opetuksen mukaan ole valinnaisia paikkoja, vaikka kuinka toivoisimme. Kuoleman ja tämän elämän todellisuus konkretisoitui saadessani tiedon, että syöpäni luokiteltiin erittäin korkea riskiseksi ja parantumista ei ole luvassa. Minun olisi vaikea, lähes mahdoton käydä selviytymistaistelua, jos pyrkisin unohtamaan nämä ihmisen elämää ja ikuisuutta käsittävät realiteetit. Usko Jumalan valmistamaan pelastukseen ja armahdukseen Jeesuksessa Kristuksessa on lähtökohta hengen ja sielun tervehtymiselle. Ruumiillinen terveys on joka tapauksessa väliaikaista, toki suuresti tavoiteltavaa.

Hengelliseen elämään liittyy myös rukouksen ulottuvuus, jota olen käyttänyt paljon yhdessä vaimoni kanssa. Kotiseurakuntani ja uskon ystävät ympäri maailman ovat muistaneet meitä rukouksissa. Se on ollut todella korvaamaton tuki selviytymisessä. En ole juurikaan itse rukoillut paranemiseni puolesta, vaan sitä, että saisin olla Jumalan läheisyydessä ja omistaa rauhan Hänessä.

Se, että olen voinut minulle luontaisella tavalla avata asiaa keskustelemalla on ollut ratkaisevaa. Ymmärrän erittäin hyvin kohtalontovereita, jotka vaikenevat tuskansa keskellä, mutta kyllä puhuminen ja sisäisen tuskan ulos nostaminen helpottaa mielettömästi. Tämä, että kirjoittelen ja ylläpidän avointa päiväkirjaa on minun oma valintani joka alkuvaiheessa toimi myös terapeuttisena apuna itselleni. Nykyisin tämän kirjoittamisen vaikutus on siltä osin paljon vähäisempää.

Netti-, ym. keskustelupalstat eivät taida olla kovinkaan hyviä paikkoja sairauden käsittelemisessä, koska jokainen meistä tauteinemme on todellakin yksilöitä. Toisen kokemusta ei voi koskaa siirtää sellaisenaan omalle kohdalleen. Kun kävin niitä alkuvaiheessa tutkimassa, niin minulle muodostui kuva, että kirjoitukset edustivat ääriesimerkkejä puolin ja toisin. Syöpäliiton ja muut lääkäreiden ja asiantuntijoiden ylläpitämät palstat sitä vastoin ovat hyviä tiedon jakamisen- ja saamisen kannalta. Kerran olen käynyt vertaistukiryhmässä ja tarkoitukseni on käydä sielä jatkossakin. Se oli todella hyvä ja hoitava kokemus, eli jos sellaisia on saatavilla, niin ehdottomasti kannattaa hakeutua niihin.

Ahdistus on se olotila, jota tässä käsitellään. Uskon, että jokainen meistä tunnistaa jo aiemmassakin elämässään mitä se on, mutta minä ainakin olen joutunut tai saanut, miten vaan, harjoitella elämistä aina läsänolevan ahdistuksen kanssa. Se ei ole loppujen lopuksi mitenkään sietämätön tai loputtoman kivun tila. Ei sitä joka hetki tunteissa tule eriteltyä, mutta sen äänetön läsnäolo on kuitenkin nimettävissä. Tämän kaltaisessa hoitomuodossa syöpää ikään kuin taltutetaan ensiksi hormoonihoidon ja sitten seuraa sädetys. Seuraaviin tuloksiin, jossa taudin etenemistä arvoidaan on useita kuukausia. Odotusajan ollessa näin pitkä, tässä ehtii henkinen voimavara kasvaa hienosti, kohtaamaan sen mitä tuleman pitää. Kohtalontovereiden kertomana tiedän, että seuraavien tulosten lähestyessä ahdistuksen paine kasvaa taas melkoisesti.

Rinnalla elävien läheisten osa ja sen jakaminen on ihan oma lukunsa, koska sairaus koskettaa voimakkaasti ainain puolisoa, lapsia, ystäviä ja työyhteisöä.

Varsinaiset kivut, joiden vuoksi hakeuduin tutkimuksiin ovat pysytelleet aika hyvin poissa. Olo on sen suhteen jopa parempi kuin pitkiin aikoihin. Mutta olenhan syönyt syksystä asti siihen lääkettäkin. Hormoonihoidon sivuvaikutuksena tulevat "kuumat aallot" eli toistuvat hikoilut ovat tulleet jäädäkseen. Olen joka yö heräillyt vesimärkänä ja eikä hikoilu ole vierasta päiväsaikaankaan. Koska hormonihoidolla pyritään testosteteronin tuotannon lopettamiseen, niin siihen liittyvät ongelmat ovat kuitenkin sivuvaikutuksista ylivoimaisesti ahdistavin kokemus. Mutta tämä oli minun tapauksessa hoitomuotona kuitenkin oikeastaan ainut mahdollinen.

Ei tähän kuitenkaan totu. Kun joku asiayhteys tuo sairauden tarpeeksi lähelle, niin samat alkupäivien kohtalokkaat tuntemukset kouraisevat ja hetki tai yksittäinen päivä menee synkimmissä mietteissä. Mahdollisimman luonnollinen ja tavanomainen suhtautuminen omaan sairauteen, jopa reipas huumori näyttäisivät olevan parasta lääkettä. Tiedän, että toisen ihmisen lohdutus - näin kohtalon toverinkin - on tosi rajallinen, koska emme voi osiamme vaihtaa. Minä elän oman olemiseni kanssa ja sinä saatat käydä tuskallistakin taistelua oman sairautesi kanssa painien, mutta haluan jakaa kokemukseni yksinomaan lohduttaakseni ja rohkaistakseni sinua. Niin kuin on päivämme niin on myös voimamme. Kohti kesää valoisin ajatuksin.