"Voi ressukkaa!"

Työnnyin aamulla huoneestani osaston käytävälle molemmin käsin pissapussia roikottaen. Oven takana tuli vastaan sairaalan hoitohenkilökuntaan kuuluva seurakuntamme jäsen tyhjää pyörätuolia työntäen. Tokaisin hänelle tervehdyksenä: "Täältä se seurakunnan johtaja tulee!" Kyllä oli spontaani, naurun pyrähdys: "Voi ressukkaa!" Mahdoin olla totta toisesti näky sairaalakamppeissani.

Tänään onkin ollut jo paljon valoisampi päivä jaksamisen suhteen. Munuaisarvot tulevat kokoajan alaspäin,lupaavasti. Pääsin puoliltapäivin kotiin taasen illaksi, mutta aamulla menen verikokeisiin ja kuulemaan niiden tulokset. Ehkä ensi viikolla päästään tosiaan jatkamaan sytostaattihoitoja.

Yksi ilahduttavimpia vierailuja tapahtui myös sairaalaruokailun yhteydessä, kun istuin sängynlaidalla ikkunapaikalla selin oveen päin. Yks kaks kuulin tervehdyksen. Ikääntynyt ja korkealle arvostamani saarnaajaveteraani Juhani Kuosmanen asteli varovasti luokseni. Hän oli Keruulta asioimassa sairaalassa, mutta halusi tervehtiä samalla minua ja suorittaa lyhyen rukouksen puolestani. Aikaa ei varmaan vierähtänyt täyttä kymmentä minuuttia, mutta kokemus oli mitä siunaavin. Se vaatimaton, mutta sydämellinen rukous paljon kokeneen veljen huulilta jäi loppuelämäksi mieleeni.

On ollut ilo tulla kotiin kun Laura, sekä Jarkko ja Annika ovat täällä vielä Anitan kanssa. Jouduimme hälyttämään Jarkon ja Annikankin Eglannista alkuviikolla, kun näköpiirissä oli se tosiasia, että nämä päivät olisivat mahdollisesti elämäni viimeiset. Nyt sisimpään on hiipinyt pientä toivekkuutta - ehkä elämä jatkuukin. Sille ei toki voi mitään, että ellei Jumala pian ilmesty radikaalisti, niin syöpä saattaa saada mikä hetki taasen yliotteen jostain kohden ja silloin ollaan taas kuoleman kanssa silmätysten ihan reaaliajassa.

Seurakunnassamme alkoi päivällä muutaman päivän mittainen valtakunnallinen evankelioimiskonferenssi. Odottelen sieltä HS:n hallituksen delekaatiota pistäytymään. Kiva on tavata monen vuoden aikaisia työtovereita.