Menipä haahuiluksi

Aamulla sain valitettavasti pienen kosketuksen sairaanhoitomme tai hoitolaitostemme epäjohdonmukaisesta potilasohjauksesta. Olenhan minä joskus joutunut odottelemaan pidempiäkin aikoja vastaanotoilla, mutta nyt alkoi turhauttamaan kun ei oikein tiennyt kuka päättää ja päättääkö kukaan mitään.

Kävi nimittäin niin, että eilen illalla Anitan puhdistaessa nefrostoomaa, niin vasemman puoleinen vuosi suolaliuokset juuresta ulos, joten ymmärsimme, että se ei ollut kunnolla enää paikallaan munuaisaltaassa. Soitin osastolle ja sovimme, että menen laboratoriokäynnin jälkeen näyttämään sitä osastolla. Eihän asialla sinällään kiirettä, koska vasen munuainenhan on ollut aika toimeton koko nefrostooman olemassa olon ajan.

Seikkailin aamulla labrojen jälkeen melkoista maanalaista ja -päällistä sokkeloa myöden Keskussairaalasta Sädesairaalan puolelle. Vastassa oli mitä ihanimmat hoitajat ja ylivertaisella tavalla potilaista huolehtiva lääkäri, Orilahti. Hoitaja putsaili nefrostoomaa uudelleen, mutta he lähettivät minut kuitenkin tutkimuksiin kirurgiselle poliklinikalle. Kun hetken arvuuttelin kyseistä polikilinikaa, niin he soittivat minulle jopa saattajan mukaan. Tämä palvelu oli ihan ruhtinaallista.

Ilmoittautuminen oli lopulta sitten samassa missä yleensäkin ensiapupoliklinikalle ilmoittaudutaan. Istuin sitten perimmäisessä odotusaulassa lähes tunnin syömättömänä (aamun kokeita varten ravinnotta), niin alkoi jo heikottamaan, eikä hoitohenkilökunnasta minkäälaista havaintoa. En voinut välttyä kysymykseltä, voiko tämä olla totta ja kuinka kauan tässä mahtaakaan mennä? Lopulta hoitaja tuli tekemään alustavia kokeita ja totesin hänelle, että oloni ei nyt ole kyllä paras mahdollinen. Hän saattoi minut vuodepaikalle, jossa makailin taas melkoisen tovin.

Kun pääsin sisälle toimenpidehuoneeseen ja venäläistaustainen lääkäri tuli tekemään ulraäänitutkimusta, niin hän totesi ensi sanoikseen: " Tämä tutkimus ei kyllä ole tarkka. En tiedä saammeko selville onko nefrostooma paikallaan vai ei?" Vajavainen Suomen kieli vähän lisäsi epävarmuutta. Ja lopputulema oli: " Kyllä se johto ultrassa näkyy, mutta en voi varmuudella sanoa onko se munuaisaltaassa oikessa paikassa vai ei?" Kun putsailin geelejä vatsasta ja selästäni, niin päättelin pikkasen kiukkusena, että tämänkö uutisen tähden kannatti nuokkua pari tuntinen nälkäisenä? Ei mitään käsitystä kuin tästä eteenpäin.

Avustava nuori mieshoitaja kehotti minua palaamaan takaisin sädesairaalan osastolle ja keskustelemaan lääkärini kanssa. Noh, sielä sovittiin, että lappu ja teippi päälle ja kotia. Jos vielä tulee ongelmia, niin sitten osastolle takaisin ja katsotaan kierros uudestaan. Onneksi sain matkaani jo aamun verikoetuloksista tiedon. P-Krea oli tullut jo 125.n ja maksa-arvotkin olivat hyvät. Kutina ollee nyt jotain ihan muuta.

Kun ehdin kotiin soffalle, niin toinen lääkäri soittaa kirurgiselta poliklinikalta ja kyselee, että missä minä olen? Alkuperäisen suunnitelman mukaan ultratutkimuksen tiedot olivat menossa hänelle ja hän olisi tehnyt niiden perusteella yhteenvedon ja päättänyt, että tarkemman tuloksen saamiseksi oltaisiinkin putkiin laskettu varjoaine ja näin saatu ratkaisu ongelmaan. Pyyteli kovasti tiedonkatkosta anteeksi ja sovimme, että tarvittaessa palaamme ensiviikolla asiaan. Onneksi kyseinen munuainen on poissa pelistä, eikä synnytä kipua, eikä tarvetta pikaisempaan toimintaan.