Kesä tuli kerralla!
Meitä kevätihmisiä tallainen lämpöaalto herättelee ihan oikeasti eloon. Olen nauttinut taas sydämeni kyllyydestä kun aurinko helottaa ja koivut ovat saaneet hetkessä lehdet auki. Uuden asuntomme pihapiiri alkaa näyttättäytyä myös hienolta. Uteliaana saa odotella mitä mistäkin idusta kasvaa.
On tässä meikäläiselle se kiusallisempikin puoli. Hoidon vaikutus on ilmeisesti viime kesää huomattavasti pidemmällä, mitä sivuvaikutuksiin tulee. Nimittäin jos talvella sai hiki-aaltoja, niin nyt se ei ole enää aaltoa vaan pinta on vesimärkä kuin nahkiaisella. Lisäksi hiemankin vaativampi tilanne yhdessä tämän lämmön kanssa saa aikaan sellaisia lämpöaaltoja, että paita on tiskirättinä. Eihän sillä muutoin merkitystä, mutta kun on muutaman kerran päässyt yllättämään yleisön edessä. Ammattimieskin meinaa sekoilla sanoissaan. Viimeksi eilen, ollessani Oulussa Suomen Helluntaikirkon vuosikokouksessa esittämässä puheenjohtajan katsausta, niin eiköhän mitä, niin vesi alkoi virrata norona. Äkkinäistä hermostuttaisi. Onneksi sen on oppinut tunnistamaan, kun hallitsee hermonsa, niin kohta aalto menee ohi samalla tavalla kun alkoikin. On näitä luontaisetuja.
Lähdemme aamulla aikaisin Anitan kanssa Härmän kuntokeskukseen Kelan myöntämälle eturauhasyöpäpotilaiden parikurssille. Ohjelmasta ei toki ole vielä paljon tietoa, muuta kuin kokoontuminen ja lounas, mutta ihan odottavaisella mielellä tulee lähdettyä. Toiveena on saada joitain lisäeväitä taudin arkihallintaan ja uskoisinkin toiveen täyttyvän.
Toki taas elän puolivuosikatsauksen piinaa. Viime maantaina kävin labrassa ja kuukauden lopulla olisi taas kerran urologin vastaanotto. Jännittäähän se, uinuuko tauti vai ei. En voi mitään, mutta kyllä eilen otti pitkästä aikaa lujille. Tätäkö tämä sitten on loppuelämä. Elämä joka mitataan kuuden kuukauden janassa. Niitä tulee sitten niin monta kuin sallittu on. Tulosten odottaminen on todella, todella piinallista. Olen asiasta aiemminkin kokemuksia lukenut, mutta nyt sen kanssa on pakko elää. Puolessa vuodessa kun ihminen ehtii vapautua melko hyvin ahdistavista ajatuksistaan, mutta kontrollikäynteihin valmistautumiset ovat kuin elämäsi kiristettäsiin umpisolmuun, joka kiristyy ja kiristyy. Itse olet siinä solmussa ja odotat kärsivällisesti vapautetaanko se vai jäätkö siihen pinteeseen lopullisesti.
Annetaan nyt kuitenkin auringon helliä meitä, kun mielikin sen vielä suo.
VESA PYLVÄNÄISEN PÄIVÄKIRJA Tämä blogi syntyi 10.2.-09 saamani syöpätiedon jälkeen. Pyrin kuvaamaan aviomesti matkaani ärhäkkään eturauhassyöpäni kanssa. Hoitojen ja muuttuvien tuntemusten väliin mahtuu paljon muutakin arkista ja vähemmän arkista pohdintaa. Voit seurata tilaisuuksiani myös Facebookissa nimellä Uusi elämä voittaa. Kuva Minni Heinilä
Hellitä hyvä mies hetkeksi. Muutaman kuukauden lepo ja oikeasti pysähtyminen tekee meille kaikille hyvää jossain elämän vaiheessa, ja varsinkin tällaisessa. Hiki tulee jo, kun luen noita menojasi, - pyhät ja aret. Tulet huomaamaan levon ihmeen; elämä ei karannutkaan käsistä, ja uusi luomus pääsee oikeasti elämään. nim sorry vaan
VastaaPoistaOlen osittain, mutta vain osittain samaa mieltä edellisen anonyymin kanssa. Ihmisen on vaikea luopua maallisesta kunniasta, jos siihen on hivenenkin tottunut. Hyvää tarkoittavat varoitusmerkit kaikuvat kuuroille korville. Vaakatasossa on turha sitten kysyä: Miksi Herra sallit tämän juuri minulle? Mutta pitääkö syöpätoipilaan olla vain ja levätä 100%? Ei missään tapauksessa; elämää pitää jatkaa. Kohtuus kuitenkin kaikessa. Onhan sairaus yksi pysähtymisen lopullinen merkki. Sitä ennen on jo kaikunut sisimmässä varoituksia. Pylvänäinen on kolumnien mukaan vähentänyt töitään, ja vain HÄN itse elää omaa vauhdikasta elämäänsä, eikä se muille edes kuulu. Jos hän tekee liikaa Jumalan valtakunnan töitä ja istuu kaikenmaailman turhissakin kokouksissa oman mahdollisen kutkuttavan vallanhalunsa vuoksi, eikä jaksa keskittyä edes perhekuntalaisiinsa (vain Herra tämänkin tietää) niin sössiköön rauhassa Jumalan hänelle varaamat tulevaisuuden tehtävät. SEN paikan saa se, joka on Jumalalle kelvollisempi.Elämä on AINA valinnan paikka: hamuatko maallista kunniaa vai hoiteletko leiviskäsi taivaan tiliin. Ihminen itse valitsee. Paimeniakaan ei voi hyysätä loputtomiin kuin pikkukakaroita. Jos on pönttö, niin on pönttö. Turha ihmetellä, jos liksa on kovin pieni sitten aikanaan Taivaan kodissa.
VastaaPoistaHoida sinä Herra Pylvänäistä!
Kiitos! Kyllä minä asiallisista kehoituksista aina otan vaari. Vallanhalusta en ole vielä ainuttakaan tehtävää vastaan ottanut, mutta kiva on kyllä saada vaikuttaakin. Jos näihin töihin kuolen, niin en minä niissäkään pahanteossa ole. Olettaisin turhautuvani ja tulevani "pitkiin täihin" jos olisi se tilanne etten tiedä millä kalenteri täyttäisin. Kaikilla meillä oma paikkamme maailmassa ja olen onnellinen kun joskus saan jättää jotain valmista seuraavalle sukupolvelle - valmiiksihan täällä ei mikään tule.
VastaaPoista