En ruinaa sympatiaa, enkä itsesäälin irtopisteitä, vaikka seuraava teksti siltä kovin voi vaikuttaakin, mutta viime päivinä minut tai meidät Anitan kanssa yhdessä on yllättänyt taas piina tulevasta, ehkä ankarimmin kuin koskaan.
Olen kuvitellut olevani jo henkisesti voitolla, mutta täytyy todeta, että eipä se niin olekaan. Hieman kevyemmällä kuormalla tässä on toki menty, mutta pohjalasti on säilynyt. Mitä pidemmälle kevät ja kesän alku on edennyt, niin sitä ahdistavammaksi jo nyt on käynyt syksyn odotus. Kesä kaikkineen menee päivittäisen sädehoidon rytmityksessä. Nyt se tuntuu siltä, kuin ajankellon vieteriä vedettäisiin ja kohta se käy tikittämään arki-päiväistä tikitystään, mitä lie 35-38 kertaa.
Se, että kirjoittelen tästä tällä kertaa näin avoimesti on melko hyvin harkittua. Nimittäin en oikein jaksa uskoa, että olisin kaikista heikoin ja pelokkain syöpäpotilas. Eli minulla lienee kohtalontovereita. Minulle on vakuutettu ja olen saanut muiden tavoin lukea vaikka kuinka monta tapausta jossa todistetaan positiivisella ja eteenpäin katsovalla asenteella olevan ratkaiseva merkitys syövän voittamisessa. Itsekin annoin viikolla haastattelun Aikamedian juhannus-extraan, jossa totesin mm. että omaan tämän positiivisen asenteen. Minulle tästä positiivisuusasenteesta alkaa tulla hyllytavaraa, joka otetaan tai ei oteta tai laitetaan sopivalle korkeudelle odottamaan taas uutta käyttöpäivää.
Mihin minä asetan realismin? Tällä viikolla lopullisuuden tuntu on herkistänyt monena päivänä, tai varsinkin iltaisin. Päivät vielä menee kun touhua on kaiken aikaa ympärillä. On tuskallista kysellä itseltään, kuinka paljon se, että otan sen ikävimmän vaihtoehdon mahdollisuuden huomioon antaa tilaa sairauden edistymiselle? Jos kerran positiivisuus hoitaa, niin kuinka käy meidän, jotka epäilemme välillä? Siinä se, siis tällä hetkellä minua raastaa ja itkettää se, saanko ja uskallanko epäillä?? Eihän voi olla kiduttavampaa kuin, että tiedät olevasi kuoleman sairas, mutta et saa ajatella sitä, ettet vain ajattelisi kuolettavasti, koska se ei ole sitä positiivisuutta joka tarvitaan hengissä selviämiseen.
Näillä ajatuksilla tulen teitä kaikkia liki jotka kaivelette tällä samalla pistävällä piikillä omaa sydäntänne - eikö vaan raasta ja kipeästi? Ei kai syöpäpotilaat voi olla mitään yli-ihmisiä, miks meiltä sitä sitten vaaditaan? Tai kuka sitä ihan oikeasti vaatii? Me itsekkö? Minusta on ainakin paljon huojentavampaa tunnustaa itselleni, että en jaksa yhtään enempää positiivisuutta kuin muutakaan. Aamupäivällä siivotessani ja sahaillessani koulutyöpastori Markku Mäkisen kanssa piharakennuksemme takapihaa kaikesta mahdollisesta rakennusjätteestä pohdin pienesä mielessäni, että teenkö tätä perusteellista puhdistusta siksi, että kaikki olisi tip top kun täältä lähden, vai ryhdistäydynkö nyt ihan taloksi? Toiset kirjoittelevat tietokoneelleen tai paperilapuille jäähyväisiä jälkeen jäänneille, kirjoitanko minä blogiani voidakseni purkaa keskustelemalla elämäni lopun? Vai ihanko oikeasti teen tätä auttaakseni muita toivoon ja uskallukseen heidän kivuissaan? Minulla ei totisesti ole nyt itse itselleni esittämiin kysymyksiini vastauksia. Eikä niitä voi olla kenelläkään, puhuisi ihan liian suuria sanoja, siksi huudan kuin tyhjään kanjoniin.
Ei ole ollut helppoa tunnistaa sitä kuinka ikätoverini menevät nyt tässä vaiheessa kahta kaistaa ohitseni kun itse istun "lähtöruudussa". Toisille tämä rapistuminen alkaa 70v. toisille 60v. ja minulle jo 50v. Ei niin ettenkö olis elämästäni kyllin saanut jo tähänkin mennessä, mutta kun tekemiseen iskee luovuttamisen meininki, niin onpa aika rankkaa.
Se mikä tässä vielä hämmentää, niin olen toisaalta mitä energisin. Luovuuden puuskan iskiessä taivas tuntuu olevan vain rajana. Toissa iltana asioin kaupungilla ja kävelin nuorten tukikohdan kautta pois. Istuin tunnin, mutta tilanne kaikkineen herkisti minut itkuun, kun nuoruus ja raihnaisuuteni kohtasivat. Itkin koko matkan tullessani kotiin, mutta kun yöllä ei uni tullut, niin tein kolmea puhetta yhtäaikaa. Ensi tiistaina kun on taas edessä Pyhän Hengen ilta ja sunnuntaina raamattuntunti, sekä nyt lauantaina Kuopiossa Helluntaikirkon vuosikokous jossa minulla on esitettävänä puheenjohtajan katsaus kun Klaus Korhonen on estynyt. Parin yöllisen tunnin aikana loksauttelin nuo saarnat ja puheet kokoon ja vielä noiden itkujen päälle.
Juuri tuona kyseisenä yönä painiskelin tämän positiivisuus käsitteen kimpussa, enkä ole oikein päässyt selvyyteen itsestäni, olenko sitä, vai lepäänkö jonkinlaisessa jumalallisessa realismissa? Paranen jos paranen, kuolen jos kuolen. Voinkohan siihen kuinka paljon loppujen lopuksi itse lisää laittaa - vaikka niin väittävät - enpä tiedä.
Sä oot mahtava ihminen Vesa! :) /Jossu
VastaaPoistaOlipa hienoa löytää blogisi. Tässä tekstissä niin tuttua ajatusta, vaikka minä en ole se sairastunut, vaan läheiseni. Itse joutunut kokemaan syyllisyyttä siitä, että en ole osannut rukoilla, rukoilla oikein kunnolla paastoten ja itkien, vaan rukoukseni ovat olleet hiljaisia huokauksia, siitä että Jumala tekisi tahtonsa mukaan. Se on raastavaa, kun välillä tulee ajatuksia siitä, että jos rukoilisin enemmän, rakkaani selviäisi. Mutta toisaalta, onko se todellakin MINUN rukouksistani kiinni, siitä kuinka paljon käytän aikaani, suoritan rukousta. Viekö se kohti kuolemaa, jos hyväksyy että niinkin voi käydä. En osaa kuin huokaista, että Jumalan tahto tapahtukoon.
VastaaPoistaVoimia sairauden läpi käymiseen!