Viikonloppukin meni

Lupailin kommentoijalle, että kirjoittelen taasen jotain viimeistään edessä olevana viikonloppuna. Mutta niinhän tuo vain meni lauantait ja sunnuntaitkin ilman tekstin tuottamista. Ei ole oikeastaan ollut tapahtumia kirjoiteltavaksi.

Aikomukseni oli jatkaa tuota pohdiskelevaa linjaa ja siteerata muutamia teemoja edellisen tiistain puheestani, jossa käsittelin rohkaisemisen merkitystä. Mutta en ole jaksanut kaivella puheen muistiinpanoja enää esiin, joten se siitä. Puhe tullee taasen jonkinlaisella viiveellä saarna.nettiin joten sieltäpähän nuo ajatukset ovat kuultavissa.

Kiertelin viikonlopulla vähän lämpimien kelien myötä auenneita kesäkirppiksiä. Jouduin vain toteamaan, että eipä oo kummoset voimat. Sen verran alkoi käydä pelkkä seisoskelu ja auringossa liikkuminen voimille.

Kyllähän tämä pysähdys teettää vielä melkoisen kovaa prosessia meikäläisen päässä. Muistelen kuinka vielä reilu vuosi sitten koin joskus riemastuttavia nautinnon tunteita kun sain johonkin arkipäivään mahtumaan tunnin - parin mittaisen levollisen hetken. Katkoksen, jolloin mieli ei jotain keskeneräistä juttua työstänyt. Käytännössä aina oli vähintään yksi projekti johonkin suuntaan menossa. En levännyt oikeastaan koskaan.

Nyt kun on ihan pakko asettautua olemaan tilassa, jossa ei tapahdu yhtään mitään. Ja kun ei oikeastaan saiskaan tapahtua, jos huilata meinaa.

On alkanut jäytämään etiäinen - jospa olenkin tarpeeton? Noh, mitä se sit muuttais? Eipä kai mitään.

Tämä viikko menee laskeutumisessa taas seuraavaan tiputukseen,joka suunnitellusti on perjantaina edessä. Kolmen viikon periodeissa elämäni nyt sykkii ja se jakautuu yhteen tuskaiseen ja kahteen siedettävään viikkon.

Hetki kerrallaan, kuten kliseisesti todetaan. Sama se on hetki meillä kaikilla - täytetty kiireellä tahi tyhjiö ilman kiireen kiirettä.

Ei hääppöstä!

Toisesta sytostaattitipasta alkaa kohta viikko olla. Tällä erää näyttäisin selviävän ilman sitä ylimääräistä kuumeilua, joka viimeksi käytti päivystyksessä veriarvot mittauttamassa.

Mutta opettelemista ja totuttelemista tässä riittää. En ole kovin paljon päiviini askareita sisällyttänyt, mutta jokainen ponnistus tuntuu olevan ensimmäisinä hoidon jälkeisinä vuorokausina liikaa.

Olen pyrkinyt löytämään oikeanlaisen ilmaisun sille tunteelle, jota kroppa on viestittänyt ja viestittää. Kysymys ei ole mistään yksittäisestä kipukohdasta, ei särystä tai vastaavasti henkisen puolen aiheuttamasta ahdistuksesta.

Ilmeisesti puristava koko kehoa koetteleva tuska muodostuu ihan oikeasti siitä, kun solusalpaajat tuohoavat elimistön solukkoa, niin terveitä kuin sairaitakin. En tiedä, meneekö se noin, ehkä ammattilainen siihen oikealla kielellä sanat asettaisi?

Olemisena tämä on tila, jota voisi kuvata kuinka tonnin prässi puristaa kroppaasi joka suunnalta kasaan. Olo tuntuu koko kehossa, lihaksistossa ja "sisuskaluissa", mahdoton sanoa mikä mistäkin päin puristaa. Välillä toki tilanne aina hieman laukeaa. Aamut ovat mulle olleet parempia, tai olo siis helpottunut aamuyöstä. Iltapäivällä tai lähinnä päivän illaksi muuttuessa tuska alkaa voimistua, se on käynyt ihan hermoon! Iltayö menee sitten jotenkin oloa sietäessä ja vessassa rampatessa, joka on tämän taudin luontaisvaiva. Siihen ei muutama kerta riitäkkään, joten olen oppinut nukkumaan tunnin kahden pätkissä. Jos saat kolmen tunnin yhtäjaksoiset hyvät unet, niin sitähän onkin jo kuin fyysisesti uudestisyntynyt.

Olin alkujaan lupautunut vielä eilen illalla seurakunnan nuorten Tukikohta jumalanpalvelukseen, mutta pakko, pakko, vain oli ilmoittaa nuorisopastorille, että ei ole minusta lavalle. Olisin niin tavattoman mielelläni vielä ollut mukana yhdessä nuortenkin jutussa, ennen kuin Mielikäisen Juha lopettaa nuorisopastorin tehtävissä siirtyäkseen kesällä perheensä kanssa lähetystyökuvioihin Espanjaan. Mutta näin sitä nyt vain on heitettynä nurkkaan ja täällä pysytään.

Onneksi nuo tiukimmat vuorokaudet ovat taas täällä erää, oletettavasti, takana. Ainakin viimeksi alkoi näihin aikoihn hieman ote arkeen palautumaan. Kyllähän tämä mielialaa syö oikein urakalla kun päättelet, että tässä koko tulevan pitkän kesän ja vielä syksynkin kärvistelet joka kolmen viikon jälkeen ja mitään et pysty suunnittelemaan. Mutta uskottava se vaan on ihan itsekin, että suht tyytyväinen silti voin olla. En ole vielä osannut alkaa valittamaan, voisihan asiat huonomminkin olla - oikeastaan paljonkin huonommin.

Onni omistaa!

Hyvää äitienpäivää kaikille äideille!

Edellisen kolmunini yhteydessä kommentoitiin runoutta ja aforismeja. Siitäpä innostuneena mietein tänä aamuna aurinkoisella lenkilläni oman onneni - onnellisuuteni syvyyttä. Kyseessä ei ole runous, eikä aforismi, kunhan mietiskelen.

Onni omistaa - omista onni!

Elämän onni kasvaa onnellisten kokemusten suojaamana. Koti, isä, äiti, sisarukset ja muu lähiyhteisö luo turvallisuuden tuntemuksia, jotka ovat seittiä jossa onnea kudotaan. Onnistumiset elämän varrella vahvistavat tervettä - omistamisen taitoon kypsyvää itsetuntoa.

Tämä vai tuoko tuo onnen? Voiko heikoimmista ja olemattomista lähtökohdista,löytää onnen? Ken tämän kaiken taitaisi ratkaista?

Mitä onkaan onni jota viihde-, ja pikavoittojen kaupallinen maailma markkinoi?

Onni ei valehtele, ei petä.

Onni hoitaa, viiveelläkin.

Pikavoitot - suuretkaan - eivät tuo onnea, ne ovat sattumia jotka herättelevät onnen tunteita - harhaa.

Omaisuus ja rikkaus - työlläkin hankittuna on harhaa, toki vaivan ja vastuun tyydyttämää - onnellista sinällään. Mutta mitä onkaan onni?

Onni ei ole iloa ja naurua!

Onnellinen ihminen on onnellinen itkiessäänkin - taitaa kyvyn naurua syvenpään iloon.

Onnellinen ihminen osaa itkeä ja surra - luopua!

Onni kohtaa murheet - pienet murheet, suuret ja päälle kaatuvat, jopa elämän tuhoavat voimat.

On onni omistaa onni - rikastua rikastumistaan - kaiken kadotettuaan, onnen löydettyään.

Onni ei ole aikaan ja paikaan sidottu - onni ei ole ajallinen arvo.

Onnen lähde on ikuinen - salattu, Jumala.

"Onneni on olla lähellä Jumalaa"
Asafin virsi, Psalmi 73

Pitkälle sairauslomalle!

Niin siinä sitten kävi, lääkäri passitti ihan reilulle lomalle.

Aamulla olin yhdeksän jälkeen asemissa saamassa toista systostaattikuuria. Ihan yhtä hyvin meni kuin aiempikin. Tällä kertaa viereiselle pedille sattui toinen vähän vanhempi jyväskyläläinen kaveri ja kauanhan meidän ei tarvinnut pötkötellä kun syövistämme yhteinen jutun aihe kehiteltiin. Mukava niin.

Hoitajan välityksellä tiedustelin lääkäriltä sairauslomatilannetta. Vastauksena sain, että hoitojakso on kokonaisuudessaan kuusi kuukautta, vaikka välillä kesäkuussa otetaan tilanteesta tulokset, niin joka tapauksessa hoidot pyritään viemään lävitse vaikka lääkitystä jouduttaisiin vaihtamaankin. Eli sairausloma tulee kestämään koko tuon edessä olevan hoitojakson ajan lokakuun lopulle. Sen päälle tulee sitten siirtyvät vuosilomat. Enpä ole tallaista katkosta vielä koskaan työurani aikana pitänytkään, mutta enpä ole kyllä vielä tallaista tautiakaan kokenut.

Sain myös hieman lisävaloa tuohon pääsiäisen ajan kuumeilun hoitoon ja veriarvojen muutoksiin. Hieman veti vakavaksi. Valkosoluarvot olivat ihan oikeasti romahtaneet ja tämän päivän lääkäri yhdessä hoitajan kanssa hieman ihmettelivät, että minua ei oltu otettu osastolle antibioottitippaan. Noh, enhän tuohon minäkään kovin innokas ollut Pitkäperjantaina jäämään, mutta minultakos tuota nyt olisi kannattanut kysellä.

Kyllähän tässä yhtenä mietinnän aiheena on, kuinka saan aikani kulumaan? Mutta eiköhän sitä päivät yöksi muutu niin kuin muinakin kesinä.

Uusi elämä -tilaisuuksia en haluaisi kyllä lopettaa lupaavan alun jälkeen, mutta katsotaan niitäkin nyt viikko kerrallaan. Terveyden ehdoillahan tässä nyt täysin eletään ja ihan levosta käsin.

Kiitos teille kaikille mukana elänneille ja kaikella tavoin eri käänteissä muistaneille. Tunnustaa täytyy, että ei tämä kaikilta osin helppoa ole. Elämän askel on nyt lyhempi kuin koskaan ennen. Mutta samalla sen arvo alkaa kristallisoitua entistä kirkkaammaksi.

Hänen voimansa

Eilen oli tiistai ja illalla tietty taas Uusi elämä voittaa tilaisuus. Jos itse omana kokemukseen uskaltaisi arvioida, niin paras tähän mennessä. Henkilökohtaisesti tulee vain sellainen tuntuma, että pikkuhiljaa alkaa saada ulos sen mitä on tarkoituskin yrittää sanoa, se kun ei ole aina helppoa.

Uskoisin, että Jumala on asettanut ja vahvistanut sisimpääni uskon siitä, että Hän haluaa vielä synnyttää tai paremminkin vahvistaa lupaustensa mukaisen sanaansa ja voimaansa luottavan liikehdinnän tähän maahan. On äärettömän tärkeää, että Jumalaan uskovat ihmiset eivät tyydy elelemään oman järkensä varassa tai sopeudu ajattelemaan kuten tämän maailman ihminen ajattelee rakentaessaan vain tätä yhteiskuntaa ja omaa lyhyttä elämäänsä.Jumalalla kun on meille jokaiselle paljon paljon suuremmat ihanteet ja päämäärät. Meidän ei tule myöskään langeta etsimään jotain ihmettä tai tunnustekoa. Ei evankeliumi ole sitä. Evankeliumi on Hänen voimansa joka pelastaa ja muuttaa meidän koko elämän, siihen liittyy tottakait myös kokemus Hänen yliluonnollisuudestaan.

Muutoin tässä valmistaudutaan seuraavaan sytostaattitippaan. Huomenna olisi verikokeet ja jos siellä ei ole mitään poikkeavaa, niin sitten perjantaiaamuna toiseen tiputukseen mars! Olenkin sitten tehnyt valmisteluja siihen, että suostuisin jäämään lääkärin määräämäksi ajaksi mahdolliselle sairauslomalle. Vaikka monesta hommasta olenkin viimeisen vuoden aikana luopunut, niin kyllä tuota kalenteria saa vieläkin putsailla vastuita siirtäessään.

Ei onneksi ole yhtään levoton mieli sen tähden, etteikö elämä ja toiminta seurakunnassa jatkaisi nousuaan. Seurakuntamme lähetystyöstä vastaavalle pastorille Jorma Niittyselle olen kalenteriani tyhjentänyt ja vielä tyhjennän. Hän luotsaa huippu hienon tiimin kanssa sitten hommia lomani ajan, kuinka pitkäksi tuo sitten muodostuneekin. Oikeastaan on aika vapauttava olo, kun ei ole sellaista merkintää, johon olisi ihan välttämätön pakko itsensä ohjelmoida. Tulenhan päiväni jollain täyttämään, mutta se perustuu sitten vapaaehtoisuuteen ja voimien määrään.

Tämähän on kuin paratiisia odottaisi maanpäälle, toki kaljuna ja vähän muutoinkin vaivaisena.

Tukka tuuleen!

Nyt se on sitten käsillä, nimittäin hiusten lähtö. Torstaina illalla aloimme ihmettelemään kun hiuksia alkoi irtoilemaan muutaman hiuksen tupoissa. Paljonhnan noita onkin, kun on saanut ihan kunnolla harrastaa pari päivää "apinaleikkiä", päänsä nypläämistä ja vieläkin on jonkinlainen kuontalo jäljellä.

Taidan lykätä partatrimmerini huomisen päiväjumalanpalveluksen jälkeen Anitan käteen ja suostua keritsettäväksi. Homman voisi hoitaa jo tänäänkin, mutta en halua seurakuntalaisia "järkyttää" sentään ehtoollisjumalanpalveluksessa, jonka juontelen.

Olen laskeskellut taas tapani mukaan leikkiä tällä, niin kuin muillakin eteen tulleilla tilanteilla. Olen naureskellut, että hyvä kun sattui kevääseen, niin tuleepahan toteutettua kierrätystä, kun västäräkit saavat vähän pesätarpeita. Älköön kukaan loukkaantunut, mutta minkäs tälle voit. Tukka lähtee, itken tahi nauran.

Olimme eilen Lauran apen, siis Miikan isän hautajaisissa Lahdessa. Halusin ehdottomasti päästä saattamaan Mauria. Hän oli yksi niistä jotka ovat kulkeneet rinnallani sairastumiseni alkuhetkistä alkaen. Kirjoitin hänestä blogiini maaliskuussa 2009: "Heti kohta kun olin saanut tiedon sairastumisestani minulle soitti eräs perhekuntamme lähisukulainen joka kertoili omasta pitkäaikaisesta taistelustaan leukemian kanssa. Kaikesta kokemastaan hän totesi, että kun laittaa miinukset ja plussat arvioon, niin kyllä hänelle tämä sairausaika on antanut elämään paljon enemmän niitä plus tekijöitä kuin miinuksia."

Hän oli yksi hiennoimista koskaan tuntemistani ihmisistä, niin hillityn hienovarainen ja toiset huomioiva. Siitä kertoo tosiaan sekin, kun olin menossa reilut kaksi viikkoa sitten ensimmäiseen sytostaattihoitooni, niin hän soittaa minulle vielä viimeisillä voimillaan edellisinä iltana sairaalasta, vaikka oma Hb on painunut jo lukemiin 50 ja jotain. Yliluutnanttina Mauri sai puolustusvoimien taholta arvoisensa kunniakkaat hautajaiset.

Olen suunnitellut mielessäni, että jään seuraavan hoitovaiheen jälkeen, eli tulevan viikon lopulla sairauslomalle. Mutta tuskin maltan silti olla pitämättä lupailemania Uusi elämä voittaa -kokouksia. Seuraava onkin sitten edessä tiistaina. Olethan muistanut rukouksin. Evankeliumin loppuunsaattaminen on meidän kaikkien yhteinen asia, jonka Jeesus seuraajilleen uskoi.

Päivystyksessä

Niinhän siinä sitten kävi, että sairaalan päivystyksen antamaan kunnon arviointiin eilen jouduin turvautumaan.

Soittelin aamusta päivystykseen kun pientä lämpöä vain tuntui jatkuvan. Sain ohjeeksi, että jos vähänkin nousee, niin sitten antamaan verikokeet tai jos pysyy tuollaisena, niin muutaman päivän kuluttua joka tapauksessa tultava.

Iltapäivällä mittari näytti jotain 37.7 ja niinpä tilailin taksin ja menin vastaanotolle. Aika organisoiminen taitaa olla näin viikonlopun ja varsinkin juhlapyhien sairaalan poliklinikan päivystysvastaanotossa. Kolmen henkilön tykönä piti lappuineen stopata ennen kuin pääsin omalle paikalleni odottamaan lääkärin vastaanottoa. Ja myöhemmin vielä eräs hoitaja kävi minua kyselemässä ja totesi, että minua ei oltaisiin asianmukaisesti kirjattu hoitajien luetteloon vaan suoraan lääkärin jonoon.

Osaston pitkän käytävän päässä istuessa TV-ruudulta luonto-ohjelmaa seuraten psyykkasin itseäni ajatukseen, että mikäs tässä, ollaan Pääsiäinen sitten tarvittaessa vaikka sairaalassa sisällä. Kummasti ja levollisesti sitä ihminen vain osaansa tyytyy. Samaan aikaan viestittelin Englantiin kun matkalaiset olivat päässeet perille Birminghamin -kentälle.

Onneksi verikokeet olivat muutoin hyvät, paitsi valkosolujen määrä oli tullut ilmeisesti yllättävänkin alas. Kotiin kuitenkin päästivät tässä vaihessa, mutta tänään pitää raportoida osastolle omasta voinnistaan. Ilmeisesti samalla kuulen jotain arviota siitä, tehdäänkö pudonneille valkosoluarvoille jotain lähipäivien aikana. Lähtökohtahan on ymmärrykseni mukaan se, että ko. arvot käyvät hoitojen välissä alhaalla, mutta normaali tilanteessa hakeutuvat tietylle minimitasolle ennen seuraavaa tiputusta, joka muuten minulla on odottamassa pe.6.5. En tullut oikein tietoiseksi onko tuo lasku kohdallani ollut jotenkin normaalia dramaattisempaa. Noh, se onneksi selviää lähipäivinä ja eiköhän mahdollisesti tarvittavat tankkaukset auta.

Illan jälkeen ei sitten ole lämpöä oikeastaan ollutkaan, mutta yöllä hikoilin kyllä melkolailla, jota vähän ihmettelin kun kehossa ei enää mitattaessa kuumetta ole ja hikimärkänä pari kertaa sain kuitenkin herätä.

Kyllähän tuo lääkäri pyyteli pysyttelemään tiivisti levossa ja välttämään ihmiskontakteja. Kyllä se nyt pyhinä taitaa olosuhteiden pakosta onnistua, mutta kun talvilomat on ohi, niin taidan joutua taasen pohtimaan jatkanko työssä vai onko pakko suostua tarjotulle sairaslomalle, ihan infektiovaaran vuoksi.