Lupailin kommentoijalle, että kirjoittelen taasen jotain viimeistään edessä olevana viikonloppuna. Mutta niinhän tuo vain meni lauantait ja sunnuntaitkin ilman tekstin tuottamista. Ei ole oikeastaan ollut tapahtumia kirjoiteltavaksi.
Aikomukseni oli jatkaa tuota pohdiskelevaa linjaa ja siteerata muutamia teemoja edellisen tiistain puheestani, jossa käsittelin rohkaisemisen merkitystä. Mutta en ole jaksanut kaivella puheen muistiinpanoja enää esiin, joten se siitä. Puhe tullee taasen jonkinlaisella viiveellä saarna.nettiin joten sieltäpähän nuo ajatukset ovat kuultavissa.
Kiertelin viikonlopulla vähän lämpimien kelien myötä auenneita kesäkirppiksiä. Jouduin vain toteamaan, että eipä oo kummoset voimat. Sen verran alkoi käydä pelkkä seisoskelu ja auringossa liikkuminen voimille.
Kyllähän tämä pysähdys teettää vielä melkoisen kovaa prosessia meikäläisen päässä. Muistelen kuinka vielä reilu vuosi sitten koin joskus riemastuttavia nautinnon tunteita kun sain johonkin arkipäivään mahtumaan tunnin - parin mittaisen levollisen hetken. Katkoksen, jolloin mieli ei jotain keskeneräistä juttua työstänyt. Käytännössä aina oli vähintään yksi projekti johonkin suuntaan menossa. En levännyt oikeastaan koskaan.
Nyt kun on ihan pakko asettautua olemaan tilassa, jossa ei tapahdu yhtään mitään. Ja kun ei oikeastaan saiskaan tapahtua, jos huilata meinaa.
On alkanut jäytämään etiäinen - jospa olenkin tarpeeton? Noh, mitä se sit muuttais? Eipä kai mitään.
Tämä viikko menee laskeutumisessa taas seuraavaan tiputukseen,joka suunnitellusti on perjantaina edessä. Kolmen viikon periodeissa elämäni nyt sykkii ja se jakautuu yhteen tuskaiseen ja kahteen siedettävään viikkon.
Hetki kerrallaan, kuten kliseisesti todetaan. Sama se on hetki meillä kaikilla - täytetty kiireellä tahi tyhjiö ilman kiireen kiirettä.
VESA PYLVÄNÄISEN PÄIVÄKIRJA Tämä blogi syntyi 10.2.-09 saamani syöpätiedon jälkeen. Pyrin kuvaamaan aviomesti matkaani ärhäkkään eturauhassyöpäni kanssa. Hoitojen ja muuttuvien tuntemusten väliin mahtuu paljon muutakin arkista ja vähemmän arkista pohdintaa. Voit seurata tilaisuuksiani myös Facebookissa nimellä Uusi elämä voittaa. Kuva Minni Heinilä
Jospa olenkin tarpeeton? Niin, tämä lause on ollut ja on parhaillaankin tuttu lukuisille kanssavaeltajille. Sellaista elämä loppujen lopuksi on. Eräs jossain osuvasti sanoi: Järjestin iltapäiväteekutsut ja kutsuin ystäväni kylään. Minä tarjoilin minulle teetä ja kysyin itseltäni, haluatko myös vastaleipomaani kakkua?
VastaaPoistaJonain päivänä jokainen meistä kokee itsensä tarpeettomaksi; eläkkeelle siirtyessä, ehkä potkujen takia tittelinsä menettäneenä, terveytensä menettäneenä, rikkautensa menettäneenä, vahva ihminen voimansa kadottaneena etc... Jossain vaiheessa kaikki ystävätkin saattavat kaikota... kun heillä on niitä kiireitä.
Paimenilla ja saarnaajilla on paljon kaikenlaista härdelliä ympärillään, Jumalan töitä, kahvikutsuja, kokouksia.... Saarnaspöntössäkin hän katsoo kelloa, että pysyisi aikataulussa ja kuitenkin siellä silmäin edessä saattaa istua hän, jolla on se tunne: olen tarpeeton.
Tarpeeton katselee paimenen kiirettä ja seurakuntalaisten kiireitä, kuuntelee selostuksia kiireestä ja voi minne kaikkialle pitääkään vielä ehtiä...Niin kiire on kaikilla, ettei tarpeetonta huomaa kukaan.
Tarpeetonta ahdistaa. Hän pyytää ehkä rukousapua, mutta eihän sitä tunnetta kukaan sellainen ymmärrä, joka ei ole sitä koskaan kokenut. Tunnetta, jossa jokainen päivä on samanlainen harmaa möykky:eteisestä olohuoneeseen ja eteiseen ja sängylle ja pihalle ja kauppaan ja taas kotiin. Ja jos tarpeeton on sairas, niin matka sen kun lyhenee. sänkystä vessaan ja takaisin, siinä se.
Voisiko Vesa hyvä olla niin, että joskus ihminen joutuu jostain syystä kokemaan tunteita, joita ei kenties ole tullut edes ajatteleeksi kiireisinä voimansa aikoina.
Faktahan on, ettei kukaan ole elämässä tarpeeton. Tarpeettomuuden tunne asuu loppujen lopuksi omassa itsessä.
Ja joskus on vain aikoja, jolloin saakin olla tarpeeton. Levätä vain ja olla vain. Tarpeettomuuden tunteen kokeminen voi olla myös portti johonkin suurempaan, jos ei muuta, niin ainakin elämän syvällisempään tuntemukseen. Kokihan Herrammekin tarpeettomuutta, kun kaikki hylkäsivät hänet.
"Koska heräsit tänä aamuna, niin Jumala tarvitsee sinua vielä täällä ajassa. Muutoin olisit jo kotona Hänen luonaan"
VastaaPoistaTuli tuosta "jospa olenkin tarpeeton" heti sen luettuani mieleen lastenlaulun sanat (lauluntekijää en nyt tähän hätää muista):
VastaaPoista"Jokainen voi, jokainen voi. Kaikkein pienintäkin tarvitaan, sillä Jumala loi, meidät rakentamaan,ystävyyttä maailmaan."
Ehkä sinäkin voit omalla paikallasi sytostaattitipassa tai muualla ollessasi, (vaikkei siltä tuntuisi) olla yhä rakentamassa jotain, jonka arvo selviää vasta kerran Isän luona.
Voimia ja siunausta päiviisi!
Hei Vesa,en voi olla tätä sanomatta,rukoilen paljon puolestasi,ja usein tulee mieleeni Ylivainion Niilo,hän vakavasti sairaana toivonsa menettäneenä odotti Härmässä kuolemaa.
VastaaPoistaJa Jumala nosti hänet sairasvuoteelta ja käytti
häntä voimkkaasti.
Älä menetä toivoasi,vaan nosta katseesi ylös
vuorille,hän auttaa ja nostaa.
SINUA JA PERHETTÄSI SIUNATEN.
Oma kokemus syöpähoitojen jälkeen, kaikki turha kiire jäi pois. Teen toki asioita, käyn töissä, osallistun srk.nnan toimintaan, mutta jos vähänkin alkaa tuntua kiireeltä, niin hellitän heti ja vetäydyn rukoileen. Jotenkin koen, että mitä nyt teen tai olen, teen ja olen 100%. Ps 63
VastaaPoistaSiu. M
Tunnet itsesi tarpeettomaksi?Olet tarpeellisempi kuin koskaan,viimeisin saarnasi Rohkaisun voima,oli yksi parhaista saarnoista koskaan ,olen kuunnellut sen Saarnanetistä jo kolme kertaa,jokaisen pitäisi se kuunnella,se pureutui täysillä seurakuntien "vaiettuun"ongelmaam.Kiitos Vesa sinulle siitä!Sinua Siunaten Helinä Palokasta
VastaaPoistaVesaaaaa....?
VastaaPoistaKaikki ennallaan. Kirjoittelen taasen kun siltä tuntuu. Nauttikaa vaan lämmöstä.
VastaaPoista