Ei hääppöstä!

Toisesta sytostaattitipasta alkaa kohta viikko olla. Tällä erää näyttäisin selviävän ilman sitä ylimääräistä kuumeilua, joka viimeksi käytti päivystyksessä veriarvot mittauttamassa.

Mutta opettelemista ja totuttelemista tässä riittää. En ole kovin paljon päiviini askareita sisällyttänyt, mutta jokainen ponnistus tuntuu olevan ensimmäisinä hoidon jälkeisinä vuorokausina liikaa.

Olen pyrkinyt löytämään oikeanlaisen ilmaisun sille tunteelle, jota kroppa on viestittänyt ja viestittää. Kysymys ei ole mistään yksittäisestä kipukohdasta, ei särystä tai vastaavasti henkisen puolen aiheuttamasta ahdistuksesta.

Ilmeisesti puristava koko kehoa koetteleva tuska muodostuu ihan oikeasti siitä, kun solusalpaajat tuohoavat elimistön solukkoa, niin terveitä kuin sairaitakin. En tiedä, meneekö se noin, ehkä ammattilainen siihen oikealla kielellä sanat asettaisi?

Olemisena tämä on tila, jota voisi kuvata kuinka tonnin prässi puristaa kroppaasi joka suunnalta kasaan. Olo tuntuu koko kehossa, lihaksistossa ja "sisuskaluissa", mahdoton sanoa mikä mistäkin päin puristaa. Välillä toki tilanne aina hieman laukeaa. Aamut ovat mulle olleet parempia, tai olo siis helpottunut aamuyöstä. Iltapäivällä tai lähinnä päivän illaksi muuttuessa tuska alkaa voimistua, se on käynyt ihan hermoon! Iltayö menee sitten jotenkin oloa sietäessä ja vessassa rampatessa, joka on tämän taudin luontaisvaiva. Siihen ei muutama kerta riitäkkään, joten olen oppinut nukkumaan tunnin kahden pätkissä. Jos saat kolmen tunnin yhtäjaksoiset hyvät unet, niin sitähän onkin jo kuin fyysisesti uudestisyntynyt.

Olin alkujaan lupautunut vielä eilen illalla seurakunnan nuorten Tukikohta jumalanpalvelukseen, mutta pakko, pakko, vain oli ilmoittaa nuorisopastorille, että ei ole minusta lavalle. Olisin niin tavattoman mielelläni vielä ollut mukana yhdessä nuortenkin jutussa, ennen kuin Mielikäisen Juha lopettaa nuorisopastorin tehtävissä siirtyäkseen kesällä perheensä kanssa lähetystyökuvioihin Espanjaan. Mutta näin sitä nyt vain on heitettynä nurkkaan ja täällä pysytään.

Onneksi nuo tiukimmat vuorokaudet ovat taas täällä erää, oletettavasti, takana. Ainakin viimeksi alkoi näihin aikoihn hieman ote arkeen palautumaan. Kyllähän tämä mielialaa syö oikein urakalla kun päättelet, että tässä koko tulevan pitkän kesän ja vielä syksynkin kärvistelet joka kolmen viikon jälkeen ja mitään et pysty suunnittelemaan. Mutta uskottava se vaan on ihan itsekin, että suht tyytyväinen silti voin olla. En ole vielä osannut alkaa valittamaan, voisihan asiat huonomminkin olla - oikeastaan paljonkin huonommin.