Tervettä ja sairasta parantamista

Pyydän jo valmiiksi anteeksi jos seuraavilla arvioinnillani olen joillekin loukkaukseksi.

Kaikkien hyvien ja vilpittömien kannustusten, rohkaisujen ja esirukousten ohessa näillä hengellisillä kentillä liikuskelevat yksityisyrittäjät näyttävät myös vainuavan markkinat kun uusi ja oikeanlainen kohde ilmestyy rampana näköpiiriin.

Olen vilpittömän kiitollinen ja suorastaan otettu niistä "maan hiljaisista" tädeistä ja sedistä jotka uskaltautuvat arkana soittamaan tai tulemaan juttusille, kertoen kuinka he yökausia ovat siunailleet meitä perheenä. Heillä on hallussaan usein oikeat Jumalalta saadut rohkaisun sanat. Sen suurenmoisenpaa kannustusta ei voi edes toivoa. Ja kuinka paljon heitä lienee onkaan? Taivas yksin tietää. Haluaisin halata jokaisen mamman ja paapan joka tallaisessa vartiossa päivystää.

Yhtä rohkaisevalta on tuntunut kun seurakunnan keskellä saa olla yhteisen tai yksittäisen henkilön rukouksen kohteena. Yhteyden ja kuorman jakamisen merkitys koskettaa. Se on myös raamatun mallin mukaisen seurakunnan yksi perustehtävävistä, olla paikka, jossa toteutetaan esirukouksia kärsivien ja apua tarvitsevien ihmisten puolesta. Se kynnys tulee olla matala kaikissa seurakunnissa.

Mutta, mutta, meidän hengellisyydessä on jotain aika pahasti pöllähtänyttä toimintaa. Olen tämän aina tiennyt ja sitä matkalla kritisoinnutkin. Nyt kun se tulee kohti, en malta olla jo tässä vaiheessa siihen puuttumatta, sillä uskallan arvella, että en ole ainut sairas jota tämä tympii. Viikottain minuun on ottanut yhteyttä yksittäiset henkilöt tai joku ryhmittymä joka tarjoutuu minua siunailemaan. Joitakin olen onnistunut fiksusti ohittamaan, mutta härskimmät tulevat lankoja pitkit mihin vuorokauden aikaan tahansa. Vaikea on edes väsyneenäkään kieltäytyä kun toinen esittää halunsa siunailla. Puhelu saattaa kestää vartti-tunnin tai mitä vaan kunhan asianosainen saa rukouksensa rukoiltua ja julistaa saamansa herran sanan muodossa tai toisessa. Tätä tapahtuu missä nurkkasopessa vaan, jos "saalistajat" vain osuvat kohdalle, kiusallista, perin kiusallista.

Jos kaikki minulle annetut lupaukset uskoisin, olisin elinvoimainen ja sukuni pitkäikäisin jäsen. Toisaalta, mistäpä minä tiedän vaikka niin olisikin? Mutta ehkä saatan sitä olla ilman näitä vakuuttelujakin.

Minulle on muodostunut jonkinasteinen käsitys, että taidan olla jossain määrin tavoiteltu parantamisen kohde, jotta nämä intoilijat saattaisivat nostatella omaa egoaan. Sairasta parantamista. Minä tämän kestän ja kestän vielä kirjoitukseni herättämät kriittiset kommentitkin, mutta säälin niitä monia monia kaltaisiani ja vielä vakavamminkin sairastavia kanssaveljiäni ja -sisariani jotka joutuvat tallaisen puoskaroinnin kohteeksi. Kuinka monille onkaan luvattu herran nimissä terveyttä ja pitkää ikää? Voi sitä pettymystä ja Herran nimen lokaan polkemista kun kuolema onkin korjannut omansa. On alentavaa joutua tallaisen hengellisen väkivallan ja vallankäytön sairaaloiseksi kohteeksi, jonka taustalla näyttäytyy ihmisen omat pyrkimykset kerätä irtopisteitä joita ei oikeasti edes ole jaossa.

Uskon vahvasti jumalalliseen parantumiseen. Odotan sen tapahtuvan jopa omalla kohdallanikin, jotta voisin antaa siitä kiitoksen Jumalalle, mutta se olkoon Hänen itsensä päätettävissä. Levosta käsin siitä on hieno kiitellä ja odottaa.

Enemmän plussia

Heti kohta kun olin saanut tiedon sairastumisestani minulle soitti eräs perhekuntamme lähisukulainen joka kertoili omasta pitkäaikaisesta taistelustaan leukemian kanssa. Kaikesta kokemastaan hän totesi, että kun laittaa miinukset ja plussat arvioon, niin kyllä hänelle tämä sairausaika on antanut elämään paljon enemmän niitä plus tekijöitä kuin miinuksia.

Kyseinen tilitys tuntui jo silloin rohkaisevalta ja nyt muutamien viikkojen jälkeenkin tätä samaa arviointia pohdiskelen. Omana pluskokemuksena olen huomannut muutosta elämän merkityksissä. Aiemmin ajoin "pitkillä valoilla" kelissä kuin kelissä, mutta nyt on pakko ajaa "lyhyillä". Tämä tarkoittaa sitä, että lähinäkyvyys on moninverroin tarkempi kuin aiemmin.

Olen aina nauttinut suunnattomasti keväästä, jolloin aurinko voittaa kaamoksen ja valoa alkaa riittämään. Se mikä siinä on harmittanut, kun tämä vuodenaika on mennyt hurjaa vauhtia muiden vuodenaikojen kanssa samassa pyörässä, jättämättä edes kunnon muistijälkiä sieluun.

Nyt tilanne on kokonaan toinen. Olen jo tähän mennessä, vaikka vielä on hanki maassa, elänyt ja nauttinut nousevasta keväästä. Oma sisin on virittäytynyt tai se on viritetty ihan uudelle herkkyystaajuudelle. Elämän pienenet perusjutut kaikkineen tulevat kuin uutena ihmeenä vastaan. Ei tätä osaa järjelliselle ihmiselle selittää, mutta ilmeisesti tallaisen lopullisuuden kohdatessaan ihminen palautetaan lähtöasemiin, jossa elämän lainalaisuuksia päivitetään uusiksi.

Ihmissuhteista on tullut aivan eri tavalla merkittäviä. Olen toki aina omistanut hyviä ystäviä ja laajan tuttavakunnan, mutta jokin sellainen rakkaudellinen ja vuorovaikutteisempi ominaispiirre on koettavissa myös ihmissuhteissa. Ihmisen ongelmat ja kärsimykset ovat nyt tunnistettavissa ja niihin on taito keskittyä.

Merkittävin muutos kuitenkin on rakentumassa omassa suhteessani Jumalaan nähden. On raadollista tunnustaa, että kolmenkymmenen vuoden pastoriuran jälkeen löytää itsensä etsijän paikalta. Olen tästä osasta mielettömän kiitollinen, koska aistin tämän polun päässä löydettävissä olevien rikkauksien mittaamattomuuden.

Ettei totuus unohtuisi, niin eilen kävinkin sitten hakemassa apteekista seuraavan hormonipistospiikin. Ensi viikolla pitää pökkelehtiä tuon piikin kanssa joku aamu TK:n jossa pistävät kolmen kuukauden hormoonit navan alle. Sitten seuraava merkkipäivä hoidoissa onkin vasta 1.6 Keskus-sairaalan syöpäosastolla, jolloin aletaan suunnitella 10.6 aloitettavia sädehoitoja.

Laittelin juuri Launosen Leeville hänen esittämiinsä kysymyksiin vastauksia, kun aikoo tehdä RV. lehden pääsiäisnumeroon jutun tästä kyseisestä blogistani.

A-J asenteli minulle palvelun joka kertoo aika yksityiskohtaisesti täällä blogisivustollani tapahtuvan liikennöinnin. Täytyy vain ihmetellä tekniikan nerokkuutta. Tuon palvelun käytössä olon ajalta neljä ensimmäistä täyttä vuorokautta kertoo, että näyttökertoja eri sivuille on tullut jo n.1100 ja käyntikertojakin yli 500. Vierailijoita on ollut kahdeksasta eri maasta. Tiedot näkyvät paikkakuntatarkkuudella ei vain täällä koti Suomessa vaan ihan kaukaisimpienkin kävijöiden osalta. Eikö ole maailma kutistunut pieneen? Eli terveisiä vaan sinne Kanadaan, Englantiin, Tansaniaan, Laosiin, Japaniin jne.

Myötäelämisen kivut

Täytyy myöntää, että jäin viimeksi kiinni omista ajatuksistani, kun pohdiskelin hämärässä olevaa tulevaisuutta.
Käsitteenä tulevaisuuden rakentaminen on vähintäänkin kaksijakoinen. Samalla kun me paalutamme tulevaisuuden näkyämme eteenpäin, niin meidän pitäisi avata ymmärryksemme etsimään tulevaisuutta tästä nyky hetkestä. Jos olemisemme perustautuu vain ja yksinomaan tulevan varaan, niin saattaapi olla vaara, että elämää kohtaavat vastoinkäymiset onnistuvat murentamaan elämän mielekkyyden.

Mietiskelin asiaa kirjoittelun jälkeisenä yönä melkoisen pitkään ja koin suurenmoista vapautta, kun aloin kaikessa yksinkertaisuudessa oivaltamaan, että olen aika onnellinen uskovaisena miehenä kun minun tulevaisuuteni on oikeastaan tässä ja nyt hetkessä. Jumala ikään kuin palautteli minua alkupisteeseen - lähtötilanteeseen suhteessa itseensä. Olin konkreettisesti oivaltamassa mitä merkitsee sanonta, ilman Häntä me emme voi mitään tehdä. Tämä oli vapauttavaa minulle erityisesti siinä mielessä, että toiminnan ylläpitävä voima en ole minä tai joku muu taho vaan saan vierittää ihan oikeasti huoleni tulevaisuudesta Hänen, Jeesuksen ohjaukseen. Enkö ole tätä pastorismiehenä ennen oivaltanut? Olen, olen toki niin monta monituista kertaa, mutta tämä on taas yksi niitä opetuksia, joita minulle nyt neuvotaan konkretian kautta.

Sain muuten tänä aamuna ensi kertaa sellaisen sekunnillisen välähdyksen kuin muistona siitä vapauden ja onnen olotilasta, mitä elämä oli ilman selässä roikkuvaa "syöpäapinaa". En tiedä mistä se tuli ja minne se meni, mutta kivasti päivitti - nollasi - tunnemaailmaa. Saattaa olla, että näitä tunnekokemuksia tulee ja menee jatkossa lisääkin, ei paha.

Olen nyt aika vaikutettu sairastavan ihmisen läheisen voimattomuuden tuskasta. Se kourasi minua illalla kun Anita totesi itkien, että ei ole pystynyt enää muutamaan päivään lukemaan näitä blogejani, kun olen hänen jatkuva, kävelevä bloginsa jonka hän näkee.
Ehdotin, että lopettaisin tämän, jos niin on parempi. Sitäkään hän ei halunut.

On riipaisevaa ajatella, että saa osakseen tavallaan kaksinkertaisen kuorman. Se jonka osa on sairastua käsittelee sitä osanan itseään, jonka olemassa olon voi tiedostaa omassa kehossaan olipa kipuja tahi ei. Vaikka olet voimaton itsessäsi tekemään asialle jotain joka muuttaisi sairauden olemusta, mutta se, että se on osa sinua edesauttaa kohtalon hyväksymisen. Siitä tulee kuin osa sinun identiteettiäsi, halusit tai et. Mutta kuinka vieressä elävä läheinen voisikaan samaistua tilanteeseen? Hän kantaa oman kipunsa ja vielä haluaisi jakaa ihan fyysisesti sen tuskan joka sinulla on. Tuska läheisen rinnalla ilmentää rakkautta, se kipu on rakkauden kipua. Roolit kun on vain löydyttävä, vaikka tuntuukin mielettömän pahalta asettua rinnalla kulkijan neuvottomaan osaan. Ei ole kuin puhuminen, puhuminen, puhuminen ja arkiset pikku jutut. En vaihtaisi osaani vaimoni kanssa.

Samalla ymmärrän kertautumisen vaikutuksen. Yhden ihmisen vakava sairaus, jos ei nyt ihan sairastuta, mutta ahdistaa puolisoa, lapsia, muita läheisiä, työ ympäristöä jne. Kuinka paljon vaiettua tuskaa onkaan ilmassa? Kun vähänkin katsomme ympärillemme, niin näemme kärsivän "ihmismeren" omien ja läheistensä kipujensa keskellä huokailemassa. Tämän nämä muutamat viikot ovat minulle avanneet nyt ihan uudessa kokemusmaailmassa.

Olen Jumalani edessä esittänyt toivetta voida syventää ja laajentaa kokemukseni myötä palvelustehtävääni - niin paljon kuin sitä sitten jäljellä onkaan - kärsivien ja uupuvien ihmisten auttamiseksi ja nostamiseksi epätoivosta toivoon. Yhden ihmisen mitätön sairastelu ei ole kovin kattava meriitti julistautua koko maailman auttajaksi, mutta on mielenkiintoista tuntea Hänet jolla on kaikki valta. Hän tuli aikoinaan valkeudeksi maailmaan, pimeyden keskelle ja on sitä edelleen.

Tulevaisuus etsii itseään

Täällä taas, jos joku on ehtinyt miettimään mihin mies katosi, niin voinen todeta, että meni viikonloppu ihan eilistä myöden melkoisessa työn touhussa. Mukaan mahtui yhdet häät, parit puheet, pitkä eilinen palaveripäivä ja vielä yhdet syntymäpäivät perään. Nyt sainkin jo kotiuduttua toimistolta ja niinpä hetkeksi istahdan purkamaan mietteitäni.

Eikö olekin blogin etusivu jo ihan kohtalaisen oloinen? Sain A-J Lakaselta vähän apuja kun präiskäsin alkujaan tuon yhteisen kuvamme vähän turhan isona. Se alkoi jopa minuakin kiusaamaan, mutta nyt me seisokellaan siinä Anitan kanssa ihan asiallisen kokoisen Intian valtameren rannalla. Antti-Jussi alkujaan tämän bloginkin minulle avasi. Hän on medialan ammattilainen jos kuka (pyörittää omaa firmaa Mediatoimisto Lakanen) ja sen lisäksi mies on aina paikalla missä apua tarvitaan. Seurakuntamme yksi kantavia nuoriamme. Kiitos A-J ja muut kaltaisesi!

Eilen aamulla olimmekin taas koko seurakunnan palkattu henkilökunta, yhdeksän henkeä, koolla aamupalaverissa. En lakkaa kehumasta meidän yhteishenkeä, sillä se on jotain huippua. Liekö me olemme vain niin hyviä, vai sopeutuvaisia? En tiedä, mutta on kiva kuulla vuodesta toiseen, että porukat nauttii tulla myös maanantai aamusta heti istumaan muutamaksi tunniksi yhteen.

Visioin palaverissamme ensi lokakuulle päättämäämme koko seurakunnan vapaaehtoistyöntekijöille, tai sellaisille joilla on ns. alaisia vastuullaan, yhteistä NÄKY-päivää. Vapaaehtoisten määrä nousee meillä kaikkiaan useampaan sataan. Ei ole itsestään selviö, että näinkin vahvasti vapaaehtoisten varassa lepäävä yhteisö menee toiminnassaan eteenpäin. Vapaaehtoisten motivaatio kun pitää löytää jostain muusta kuin ulkoisista palkkioista, tilipussista tai muusta aineellisista hyödykkeistä. Onhan totta, että hengellinen innoitus on iso pyyteettömän palvelumielen luoja, mutta ihminen tarvitsee muitakin voimaannuttavia tekijöitä jaksaakseen työskennellä yhteisen hyvän eteen vuodesta toiseen.

Kun tuota päivää visioin yhdessä toisten pastoreiden kanssa, niin täytyy myöntää, että tämä yksi sairauden tuskallisin puoli kouri sisintä. Tulevaisuuden suunnitteleminen vaatii juuri nyt erityisen ison määrän henkistä pääomaa. Minun on ollut aina erittäin helppo luoda visiot kauas. Se on ollut vapauttavaa ja varjellut takertumasta ns. "lillukanvarsiin". Mutta nyt tuota vapauttavaa kokemusta ei ole, enkä saa sitä sisältäni vielä esiin millään opilla. Suututtaa enemmän kuin arvaattekaan. Olen tunnellissa, kuten toisessa yhteydessä aiemmin kirjoitin. Tunneli on laittanut vapaudelle katon, seinät ja jossain määrin peräseinänkin jota vastaan joudun työskentelemään löytääkseni siitä jonkun läpimentävän aukon. Ennen sairastumista, vaikka elinkin ihan järkevästi päivän kerrallaan, niin minun visioinnillani ei ollut rajoitteita, ei myöskään tulevaisuuden visioinnilla. Nyt se on auttamattomasti vielä alue jonka yli en pääse, eli mielenvapaus tulevaisuuden rakentamiseksi etsii itseään. Kyllä minä vielä syksyyn asti näen, mutta sen jälkeen on harmaata. Mutta ehkä kesällä näen taas jouluun asti. Ei minua auta tieto, että jokainen päivä pitää murheen itsessään. Johtajan on johdettava edestä ja siksi tulevaisuuskin on paalutettava, jotta mieli pysyy kirkkaana tuli mitä tuli.

Eilen oli jääkiekko-fanien suuri päivä. Ei ehkä Turussa, mutta täällä Jyväskylässä sitäkin enemmän. Minä en lukeudu tuohon joukkoon. Seuraan toki soffalta käsin urheilua kuin urheilua, niin myös jääkiekkoa. En ole eläessäni käynyt katsomassa kuin yhden jääkiekko-ottelun paikanpäällä ja sekin tapahtui Dallasisssa kun ottelu minulle varta vasten tarjottiin. Ralliautoilu ja formulat ovat olleet minun ykköslajini, mutta jotenkin niistäkin on viime vuosina mennyt aidoin hohto.

Nyt alkaakin laskeutuminen ensi sunnuntain seurakunnan vuosijuhlaan, eli näin se pastorin työviikko etenee.

Elämässä kiinni

Aurinkoista huomenta!

On mitä hienoin keväinen auringon valaisema aamu. Kävin pitkästä aikaa kiertämässä Harjun lenkin kun saimme Bablo-koiramme Lauralta taas muutamaksi viikoksi takaisin. Se pitää huolen siitä, että päivittäiset pakolliset ulkoilut tulee suoritettua.

Kun viimeksi totesin, että eipä tuntunut enää missään vaikka vakavaa diagnoosia epikriisistään lukeekin, niin se ei suinkaan tarkoita sitä, että olisin voittanut sairauteni. Ja että, olisin työntänyt sen johonkin kauas tuntemattomaan, ei kyllä se on joka ikinen päivä läsnä. Urologin hoitokeskustelua odotellessa kirjoittelin myös, että syövän vakavuusaste tullee kääntämään lopullisesti lehden elämässäni. Kyllä se lehti kääntyi siitä hetkestä kun sain ensimmäisen tiedon syövästä. Se aloitti ajanlaskun, ennen ja jälkeen syövän, j.s.s.

Eilen tapasin puhelimitse ikäiseni kaverin. Hänellä on meneillään samankaltaiset hoitotoimenpiteet kuin minulla, mutta hän kulkee kaksi vuotta edelläni. Lähtökohtaisesti hänellä on ollut muutamia asteita helpompi tilanne kuin minulla, mutta nyt kuitenkin joudutaan pohtimaan seuraavaa hoitovaihetta, kun arvot ovat alkaneet uudelleen nousta. Toivottavasti löydetään apu. Liitinpä tuon uskonveljeni aamurukouksiini. Vaikka jokainen meistä tauteinemme olemme yksilöllisiä, mutta en voi mitään etteikö tämän oman syöpäni agressiivisuusaste taas kerran lyönyt päin kasvoja. Jos minulle tuleekin sama vaihe vastaan heti syksystä, niin etenemisvauhti voipi olla lyhyt.

Onneksi tunnepuoli on juuri tällä hetkellä kohdallaan, että tämäkään tieto ei juurikaan nyt hätkäyttele. Nyt eletään vain päivä kerralla asenteella.

Olen yrittänyt päästä perille mikä lienee Jumalan suunnitelma tämän kaiken takana, sillä siihen uskon. Liekö vain tämä blogi, jonka kautta saan viestiä avoimuuden valoa ahdistuneisuudesta kärsivään maailmaan, vai kypsytteleekö Jumala minua saarnamiehenäkin vielä tuntemattomaan vaiheeseen - vaiheeseen, jossa saattaisin tulla uutena ihmisenä, kärsimyksestä jotain oppineena, kärsivän rinnalle.

Oli muuten tämän viikon Sana-lehdessä koskettava kertomus Jaakko Eleniuksesta, joka ei kristillisissä piireissä juurikaan esittelyjä kaipaa. Hän jäi eläkkeelle joitakin vuosia sitten Kotimaa-lehden päätoimittajuudesta. Elenius tilittää avoimesti, murrettuna miehenä, helvetillisten voimien kohtaamisesta käydessään kuoleman rajalla. Sama oli sairaus, lisättynä vielä kahdella muulla.

Selviytymistarinoita on paljon. Missä ne ovat aiemmin olleet? Oikein harmittaa, kuinka sitä onkaan ollut kuuro ja sokea. Tarinat antavat lohtua ja uskoa selviytymisen mahdollisuuteen. Liekö minä perin skeptinen vai loppuun asti jonkin sortin arviointiin taipuvainen, kun samalla pohdin, että missä onkaan niiden tarinat jotka eivät ole selvineet? On selviytyjiä ja ei selviytyjiä. Selviytyjät ovat keskuudessamme kertomassa, kun taas häviäjät ovat hiljaa, poissa joukostamme. Heitäkin täytyy olla aika paljon - huomattavasti enemmän kuin selviytyjiä.

Luin tänä aamuna saarnaajan kirjan alkua, liekö sieltä kumpuaa nyt tämä hetkellinen katoavaisuuden ylistys?

Viikonlopulle sijoittuukin taas pari puhetta ja yhden pääkirjoituksen dedline, joten elämässä kiinni kaksin käsin.

"Jumalaa tuskin on olemassa"

Nyt olisi taas niin paljon kirjoitettavaa, että lukijalle tulisi ähky jos kaiken tähän kirjoittaisin.

Eilen kävimme Anitan kanssa tapaamassa sairaalassa syöpähoitajaa. Kävimme lävitse jo jossain määrin tutuksi tulleita hoitoon liittyviä asioita. Ihan hyvä niin, elämän myönteisyyttä hoitajakin toivotti. Sain myös oman tähänastisen epikriisin mukaani. Kaiketi tässä on jonkinasteinen tasapaino löytynyt, kun hoidon määrittelyn yhteydestä saa itse lukea: "kyseessä on hyvin korkeariskinen eturauhassyöpä.." ja eikä tunnu yhtään missään. En tiedä syytä, mutta niin se vain tällä hetkellä on kuin lukisi mitä muuta selostetta tahansa.

Eilinen Iltalehti (18.3) kertoi verkkosivuillaan, että Vapaa-ajattelijain liitto sekä Humanistiliitto aloittavat yhdessä mainoskampanjan, jonka tarkoituksena on levittää uskonnottomuutta. He tuovat uskonnottomuutta mainostavat bussit Suomeen. Bussien kylkeen suunnitellaan tekstiä: " Jumalaa tuskin on olemassa. Lopeta siis murehtiminen ja nauti elämässä." Voiko olla turhanpäiväisempää ja lapsellisempaa hanketta olemassa?

Kuinka joku voi yhdistää yhteen Jumalaan uskomisen ja murehtimisen? Raamattu, jota he tietenkin pitävät satuna, mutta joka todellisuudessa on ainut joka jää sanomansa kanssa elämään, vakuuttaa mm. 1Piet.5:7 "heittäkää kaikki murheenne hänen päällensä, sillä hän pitää teistä huolen".

Mistä tulee käsitys, että usko kieltää ilon ja elämästä nauttimisen? 1Kor.6:12 kun taas kirjoittaa jotain ihan muuta: "Kaikki on minulle luvallista, mutta ei kaikki ole hyödyksi".

Jos bussin reitti sattuisi kulkemaan Jyväskylän ohitse, niin voisin neuvoa näille "viisaille" yhden mielenkiintoisen parkkipaikan, jossa voisivat levittää nautintoa tarjoavaa sanomaansa, Keskussairaalantie 19. Tuolla tontilla sijaitsee minullekin jo nyt tutuksi tullut Keskussairaalan sädeosasto. Haluaisin olla läsnä hoitojeni lomassa varmistamassa ilosanoman tehon.

Tuossa mainoslauseessa mahdollistetaan sanalla "tuskin" kuitenkin Jumalan mahdollinen olemassa oleminen. Mitäs sitten jos Hänen olemassa olonsa yllättääkin siinä vaiheessa kun nämä maanpäälliset nautinnot on nautittu? Kuulen jo vastakysymyksen, mitäs sitten jos Hän ei olekaan sinua vastassa kuoleman jälkeen? Niin, mitäpä minä olisin menettänyt tällä uskon valinnallani tässä elämässä? En yhtään mitään, sillä saan olla täydellisen onnellinen, elämästä nauttiva, tallaisenani - syöpääkin sairastavana - ja miksi se vielä muuttuukaan kun sitten joskus tämä uskoni muuttuukin todeksi.

Mapillinen materiaalia

Eilen posti toi odottamani KELA:n korvaavuuspäätöksen, sekä tiedon sädehoidon alkamisajasta.

On jännä kuinka nyt kiinittää huomionsa asiassa kuin asiassa ihan erilaisiin tekijöihin kuin aiemmin. Posteja selatessani päivittelin itsekseni, että siinäpä on syöpäkuoret samassa läjässä puhelinlaskun ja mainosten kanssa ja hyvin sovussa näyttävät olevan. Eivät toinen toisillensa kerro millä asialla ovat.
Oli myös aika ristiriitaista, vaikka tunnepuoli onkin jo tasoittuneenpi alkupäivistä, kun huomasi jopa odottavansa kyseistä postia joka sisältäisi tietoa sinussa asustavasta kuolettavasta syövästä, tai toki tietty sen hoidosta. Kylläpä ovat toiveet muuttuneet muutamassa viikossa päälaelleen.

Nyt tuota syöpämateriaalia alkaakin olla mapillinen, hyvinkin.

Yksi asia minua on liikuttanut päivä päivältä yhä enemmän. En edes pastorina ole osanut tiedostaa ympärilläni elävien ihmisten tuskan määrää. Erilaisten yhteydenottojen myötä, joista suurin osa tapahtuu tietenkin ihan henkilökohtaisissa tapaamisissa, olen saanut myötäelää koskettavissa selviytymistarinoissa. Kuten jo aiemmin kirjoittelin, että meidän on vain ihmisenä tosi vaikea vääntää itseämme sisälle tapahtumiin joita emme ole joutuneet omakohtaisesti kokemaan. En kykene siihen itse, enkä voi sitä edellyttää toiseltakaan. Siksi näen erittäin tärkeänä kaikkien löytävän levon osassaan. Ei edes syöpäsairaalla ole oikeutta saattaa läheisiään tilanteeseen, jossa he ahdistuvat ahdistumistaan, kun kokevat syyllisyyttä neuvottomuudessaan, kun auttamisen mahdollisuudet ovat kuitenkin rajalliset, tai niitä ei oikeastaan ole olemassa.

Tässä onkin oivallinen tilanne viestiä, että kenenkään ei tarvitse pohdiskella mitä minut kohdatessaan haastelisi. Sinun ei tarvitse ainakaan puhua syövästä, toki siitäkin puhutaan jos siltä tuntuu.

Tunnekokemuksena saman kohtalon kokeneen tapaaminen on nyt huomattavasti herkistävämpi ja osaaottavampi kuin aiemmin. Kuinkahan välinpitämätön olenkaan aiemmin ollut? Varmasti olen sitä ollut. Kohtalon yhteys on käsin kosketeltava kokemus. On aika luonnollista myös nyt yhdessä rukoilla asioihin Jumalan läsnäoloa. Tämä tuli minua erityisen lähelle viime sunnuntaina Jämsässä, kun sain jutella kahden jo pidemmältä ajalta tuntemani kaverin kanssa, joilla kummallakin oli rankat hoidot takana.

Jumalan yliluonnollisuus on todentunut. Raamattu todistaa meille Hänen läsnäolonsa mahdollisuudesta tuskaisimmissakin olosuhteissa. Hän on kykenevä antamaan yliluonnollisen, ymmärryksemme yläpuolelle, ulottuvan rauhansa. Tuo rauha ei todellakaan ole sairaan tai muutoin ahtaalla olevan ihmisen omaa sielun tuotosta, vaan osoitus Hänen iankaikkisesta olemuksestaan.

Tässä minulla teksti illan rukousiltaan.