Jyp ja Kepu

Jos eläisin jääkiekolle, nyt olisi erityisen hienoa olla jyväskyläläinen.

Aiemmin todettuna, pidän penkkiurheilusta, mutta lähinnä kotisoffalta käsin. Hieno oli Jypin turnee, kieltämättä, mutta en kuulu niihin jotka maksua vastaan ratki rinnoin ilta toisensa jälkeen vaeltaa halleille huutamaan äänensä käheäksi. Siellä kun on kylmä ja kovat penkit. Kyllähän urheilutapahtumat tarjoavat sitä yhteisöllisyyttä parhaimmillaan, mutta mustan lätkän perässä korvaan estoitta kiljuva ja kuolaava lauma ei sitä minulle kuitenkaan riittävästi tyrkytä.

Sitäkin tarkkaavaisemmin olen seurannut kirjoittelua Jypin tuhkimotarinasta. Joukkue roikkui vielä pari vuotta sitten sijoilla 10-12, mutta perusteellisen heräämisen kautta ollaan nyt tässä. Seuran johto teki oikeaan aikaan oikeita valintoja, joko seura olisi näivettynyt vailla menestystä tai sitten otettiin riskit oikealla strategialla. On ollut hieno lukea kuinka ratkaiseva merkitys onkaan hyvällä ja määrätietoisella strategialla, joka on edellyttänyt myös melkoisia riskinottoja. Kun asiat tehtii oikein, niin tulosta alkoi syntyä - kahdessa vuodessa nousu pohjalta Suomen parhaaksi on suuri saavutus.

Pelitapaan sitoutuminen, kurinalaisuus, tasapainoisuus ja roolitus siinä kuuleman mukaan Jyp:n mestaruuden taktiset kulmakivet. "Koko joukkue oli valmis noudattamaan sovittua pelitapaa tinkimättä, se oli äärimmäisen sitoutunut." Arvioi strategiavelho Hannu Aravirta päivän Keskisuomalaisessa. Valmentaja Dufa saa kehuja pelitavan opettamisesta ja joukkueen roolittamisesta. Kaikesta kuulema näkee kuinka pelaajat osaavat joukkueen pelitavan täydellisesti ja sitä ylistetään myös kurinalaisinpa joukkueena.

Olisikohan Jypin taktiikassa ja sen noudattamisessa jotain opittavaa muillakin pelikentillä?

Politiikka ei näytellyt lapsuuteni kodissa kovinkaan suurta roolia. Maaseudulla kun asuttiin, niin Suomen Keskustapuolue oli kuitenkin se jota vanhempani sitoutuneesti kävivät äänestämässä. Olihan puolue aidosti maanviljelijöiden asiaa ajava ja muutenkin sillä oli arvot kohdallaan - vielä silloin. Sen minkä äidinmaidossa imee aatteesta kuin aatteesta, se saa erityispaikan päänupissa, en toki muista milloin olisin ääneni antanut kyseiselle puolueelle. Tunnen lukkarinrakkautta tai suku-sellaista myös puolueeseen U.K.K.n kautta, sillä hän oli sentään maamme politikoista se suurmies ja sattuu olemaan äitinsä puolelta myös Pylvänäisiä.

Valitettavasti nyt kyseisellä puolueella ei mene ainoastaan kannatusluvuissa heikosti, vaan arvot ovat täydellisesti kateissa. Eurovaaleissa keskustalla on ollut tuskaa löytää tarpeeksi vetovoimainen ehdokas. Eilen he löivät kuulema pöytään jokerikortin kohupotkut Lapin Kansasta saaneen toimittajan Johanna Korhosen. Potkujen syyksi epäiltiin naisen kanssa rekisteröityä parisuhdetta. Asiasta on oikeusprosessi vielä meneillään.

Korhonen kommentoi puoluevalintaansa:
- Minusta on merkittävää, että puolue, joka on mielletty näin, uudistaa itseään ottamalla aktiivisesti kantaa tasa-arvoon ja ihmisten yhdenvertaisuuden puolesta.
Europarlamenttiin yltäessään Korhonen sanoi haluavansa paneutua mm. työelämä- ja tasa-arvo-asioihin.

Hyvästi keskusta ja keskustan arvot.

Unelmat elävät

Eipä pääsiäinen ollutkaan ainakaan täällä Keski-Suomessa niin aurinkoinen kuin säätieto antoi ymmärtää, toki lumet kummasti katosivat.

Ei ollut minunkaan pääsiäinen ihan niin aurinkoinen kuin olisin toivonut. Ilmeisesti tuo lääkitys pitää mielialan matalalla silloin kun on pitääkseen. Sivuvaikutukset ne sen kuin vain vahvistavat vaikutustaan ja poissa olleet kivutkin hiukan näyttäytyivät. Mutta tämän kanssahan nyt vain elellään ja se siitä.

Onhan tutkittua ja tunnustettua se kuinka ihminen jolla on unelmia selviää elämän haasteita monin verroin menestyksellisemmin kuin sellainen, jolta nuo haaveet puuttuvat. Kun unelmat sammuvat, niin elämänhalu ja sen saattelemana myös elämä sammuu. Tiedämme, että vuosikausia vankeudessa viruneet ihmiset ovat pitäneet itsensä ja vankitoverinsa hengissä unelmoimalla siitä mitä he tulevat olemaan vankeusajan jälkeen. Ihmisen sisäinen palo on merkillisen vahva voimaannuttaja.

Minulla itselläni oli nuoruudessani tosi vahva palo hengelliseen kutsumukseeni nähden. En tuolloin vielä ollut ilmaissut yhdellekkään ihmiselle omasta kutsustani, kun en oikein ymmärtänyt mitään sellaisesta, mutta haaveilin yötä päivää siitä mitä ja kuinka tulisin toimimaan. Luin silloin tosi paljon kirjoja jotka sytyttivät minussa lisää intoa. Väänsin silloin arkisia hommia pienellä maatilkullamme, mutta ajatukseni olivat jossain ihan muualla.

Kun sitten jäin keväällä -78 nuorena kaverina tähän evankeliumin työhön, niin samalla palollahan sitä alkuun painettiin menemään ja ihmeteltiin kun niin kovin harva innostui asiasta. Työ seurakunnassa olikin aika arkista puuhaa. Haaveet eivät pitkälle elättäneet. Mutta ristiriita oli välillä melkoinen, kun ei oikein tiennyt olivatko unelmat olleet ihan vain omia ja olisiko niissä ollut jotain jumalallistakin.

Kun vuodet osoittivat sen kuinka paljon tällä hengellisellä kentällä on matkassa omien unelmien miehiä tai naisia ja heidän touhunsa sammui kuin saunalyhty, niin täytyy rehellisyyden nimissä sanoa, että minulla on ollut melkoisia kyynisyyden jaksoja. Ei ole ollut helppo aina erottaa mikä on ihan aitoa Jumalan Hengen vaikutusta ja mikä taas sitä ihmisten omaa sielua. Kumpaakin on riittänyt, en kyllä pysty päättelemään kumpaa loppujen lopuksi enemmän. Toki se mikä on kestänyt on osoittautunut aidoksi Jumalan työksi, siitä olen suuresti kiitollinen.

Hyvin nöyränä tutkin nyt itseäni. Kun sairaus stoppasi minut, unelmat pomppasivat kuin tyhjästä, olin haudannut ne jo kaksikymmentä vuotta sitten. Nyt nuo nuoruuden haaveeni palautuvat yksi toisensa jälkeen mielikuviini, enkä yhtään vastustele, koska lähes kaiken muunhan minä olenkin jo tässä elämässä kokenut. Vaikuttaa siltä, että sisäinen intohimo hengellisiin voittoihin on elinvoimaa sieluuni pumppaava moottori.

Tämä nostattaa monia, monia kysymyksiä joita vatvon ja vatvon, mutta mikä onkaan nautinnollisempaa kuin pyöritellä rukouksissa sitä mikä on ainut ja tärkein asia maailmassa - Jumalan tahto itseesi nähden.

Aurinkoista pääsiäistä!

Edellisessä blogissani tuskailin maamme hengellistä alennustilaa.

Sain vastauksen nopeammin ja lähempää kuin osasin odottaakkaan.
Tämän kiirastorstain aamun Keskisuomalainen uutisoi sopivan näyttävästi Jyväskylän Luterilaisen seurakunnan uutta strategiaa vuosille 2009-2010. Uutinen oli otsikoitu "Rohkeasti hengellinen".

Jväskylän seurakunta on noin 100.000 jäsenellään maamme suurin seurakunta, kun se yhdistyi vuoden vaihteessa yhteen maaseurakunnan kanssa.

Kirkkoherra Jukka Keskitalo esitteli kyseisessä kirjoituksessa heidän strategiaansa rohkeasti evankeliumin ja ihmisten saavuttamisen puolesta. Hän muistuttaa myös, että kirkon on pakko terävöittää sanomaansa.

Rohkean hengellisyyden Keskitalo määrittelee Paavalia lainaten, että kirkko ei häpeä evankeliumia, joka on Jumalan voima ja jatkaa: Kirkon ydinsanoma kiteytyy pääsiäisessä. Jeesus kuoli ristillä meidän edestämme, nousi ylös kuolleista ja voitti kuoleman. Se ei ole vain teoria. Siksi meillä on syntien sovitus ja toivo.
Hän toteaa myös, että seurakuntalaiset eivät odota työntekijältä puolivillaista sosiologista analyysiä, vaan hengellisen todellisuuden tuomista ihmisten arkipäivään ja vastauksia ihmisiä kautta aikain vaivanneisiin kysymyksiin: kuka olen, minne menen ja mistä olen tullut.

Ai että tekee hyvää! Olen kuulevinani noissa Jukan sanoissa rohkeaa, jopa hengellistä radikalismia elävän evankeliumin puolesta, joka tulee herättelemään seurakuntia. Voi kunpa kaikki muut kirkkoherrat ja pastorit seuraisivat seurakuntineen - luen tähän myös itseni - koko Suomen suurimman seurakunnan ääntä.Olen oikeastaan hiukan ylpeä saadessani tehdä läheistä yhteistyötä Keskitalon kanssa. Uskon, että nyt julkituodulla strategialla on merkittävä vaikutus jo ennestään hengellisesti vireälle Jyvässeudulle ja toivottavasti se herättelee laajemminkin maamme hengellisiä päättäjiä. Tällaista ääntä tämä maa tarvitsee tervehtyäkseen henkisesti, moraalisesti ja hengellisesti.

Tarvitsemme todella tervävöitymistä ja ravistelua, sillä evankeliumi on Jumalan voima. Onkohan tuo voima oikeasti peitossa niiden tähden, jotka eivät usko, kuten Paavali toteaa? Kunhan emme vain olisi itse uskovina kätkeneet voiman evankeliumia kaiken muun toisarvoisen alle, emmekä enää olekaan julistaneet kirkkauden evankeliumia, kuten Paavali.

Onneksi toivoa on näköpiirissä.

Puolestani toivon nyt aurinkoista ja todella Jumalan siunaamaa toivorikasta pääsiäisen aikaa kaikille. Minulla se meneekin työn merkeissä, mutta ehdimme suunnitelmissamme toki piipahtaa anoppilassa Pohjois-Karjalan kunnailla.

Rukoukseni

Tulin pari tuntia sitten Karolan Mikan juotamasta Laula kanssamme illasta. Tilaisuus oli lähtölaukaus täällä Jyväskylässä elokuussa pidettävään koko kansan yhteislauluhetkeen. On hieno konsepti joka vaikuttaisi toimivan ja mikä ilmiö Mika onkaan yleisön edessä. Ei tuollaista vapauden riemua löydä mistään, mitä tuo mies mainiolla esityksellään saa aikaan. Mielenkiinnolla odottelen myös tältä osin kesää.

Olen taas tänään saanut olla liki koko päivän puhelimessa. Yhteydenottoja on tullut tutuilta ja vähemmän tutuilta, lisäksi muuta viestintää on riittänyt.
Erityisesti parin perheenäidin sähköpostiviestit vetivät vakavaksi. Muistan heidät molemmat aivan ensimmäisistä seurakuntapaikoistani, jolloin he olivat teini-ikäisiä tyttöjä. Toisen olen saanut heistä myös kastaa. Noista vuosista on aikaa yli 25 vuotta. Nyt he ovat tahollaan aviossa. Mutta tämä yhdistävä kärsimys, kuinka todellinen se onkaan. Kummankin perheessä on vierraillut tämä pelottava tauti, syöpä. Se on varjostanut ja raastanut heidän elämäänsä. Toki molempien heidän viestinsä huokui aivan mieletöntä rohkeutta ja valoa. Olin syvästi liikutettu lukiessani näitä posteja.

Kun näillä aatoksissa kuuntelin Mikan loistavaa esitystä ja sitä toivoa mikä lauluista välittyi, en voinut olla vaipumatta rukoukseen sieluni sopukoissa. Haluaisin huuta ja näyttää koko maailmalle millaisessa valheessa tämä läpi mätä ja kärsivä ihmiskunta vetelee tuutimalullaansa. Jokaisen ihmisen perhepiirissä on aivan varmasti joku syvästi ahdistunut ihminen. Mistä he saavat lääkityksen vaivaansa? Onko ihmiskunnalla oikeasti toivoa?

Mikä tätä kristikuntaa vaivaa? Hengelliset piirit keskustelevat milloin mistäkin kyseenalaisesta ja sille kuulumattomista jutuista. Sama laittomuus, mikä koko yhteiskuntaa vaivaa tulee ihan turhan liki. Vai mitä muutakaan viime aikaiset keskustelut ja suvaitsevuuden nimissä ajetut asiat ovat?

Olen oikein lukemalla lueskellut ajatuksella lehtien verkkosivuja. Kun haluaa nähdä kuinka tyhjää ja joutavaa viihdettä ihmisille syötetään, niin kyllä tulee tosi pahalle mielelle. Mitä turhanpäiväsempi juttu löytyy, niin sen suuremmat otsikot. Sanoisinko, että sairasta.

Meillä uskovaisilla on todellinen toivo, vai onko? Missä ihmeen kolossa ja maan uumenissa me oikein majailemme. Sielä minäkin olen yhtenä ollut. Mutta nyt vaan alkaa tuntumaan, että minulle tämä hiljaiselo taitaa riittää, siksi hyvän otoksen olen postia saanut.

Kuten olen sen tuhannesti todennut, minut on pysäytetty. Olen löytämässä tuossa toivossa olevan todellisen valon, joka voi vielä kääntää yksilön, mutta koko yhteiskunnankin kohtalon. Rukoilen koko sydämestäni ja ei kun rukoilen, että saisin tulla täytetyksi Pyhällä Hengellä, enemmän kuin koskaan ennen. Muistan kuinka joskus Vaasan hegellisesti virkeimpinä aikoinani rukoilin, että haluan saada Jumala sinun osallisuuttasi enemmän kuin kukaan koskaan! Se oli aika mielenkiintoinen rukous, mutta ilmeisesti melko harvinainen. Tämän elämäni stop merkin takana tätä on hyvä opetella jälleen rukoilemaan. Se saa aikaan hienon uskon kutinan sisälläni.

Tänään ilmestyneessä RV-lehdessä oli sitten Launosen Leevin tekemä juttu sairaudestani ja tästä tavastani käsitellä sitä täällä blogissa. Alun kolmatta sataa käyntiä ja yli seitsemän sataa kertaa sivuja on päivän aikana selattu. En voi muuta kuin sydämestäni toivoa, että mahdollisimman moni lukija saisi edes pienen valon pilkahduksen omalle kohdalleen. Se on nöyrin rukoukseni.

Mielenkiintoista!

Vieraillessani viime viikolla syöpäyhdistyksen Heimoveljissä, niin illan puheenjohtaja kysäisi minulta, uusi kun olin, että joko ensimmäiset hiet on otettu? Kokemus oli vielä silloin kokematta, mutta nyt tiedän mitä on kun hormonihoidon sivuvaikutuksena pääsee osalliseksi ns. "kuumista aalloista". Toki ei nämä vieläkään pahoja ole olleet, mutta ihan tarpeeksi kiusallisia, kun yöllä heräilee hikisenä tai päivällä saa kesken toimia pukata ikkunaa auki.

Tämä avoin blogini on availemassa mielenkiintoisia näkymiä tulevaisuudessa. Minun kun pitäisi onnistua vähentämään tätä meuskaamista, niin tässä näyttää käyneen päin vastoin, lisää hankkeita entisten päälle.

Huomenna ilmestyvässä RV-lehden pääsiäisnumerossa on hienosti laadittu kirjoitus kokemuksistamme ja tästä nettipäiväkirjasta. Olen laitellut myös Keski-Suomen syöpäyhdistykselle menemään tekstejäni, joka on ollut omalla tahollaan kiinnostunut myös minun kokemuksistani. Kokemukset kun ovat meillä kaikilla niin henkilökohtaisia.
Tämän lisäksi minulla on menossa melko pitkällä neuvottelut siitä, että jossain vaiheessa näistä minun blogiteksteistäni tehtäisiin printtiversio, eli kirjanen, jolloin hekin joilla ei ole nettimahdollisuutta voisivat päästä osalliseksi teksteistäni.

Suurimmaksi mielenkiinnon kohteeksi minulle on kuitenkin laskeutunut tulevaisuuteni saarnamiehenä. Kymmenisen vuotta sitten kun palvelin vielä Vaasan helluntaiseurakuntaa elin rohkaisevan vaiheen elämässäni. Silloin koin Jumalan maailmasta hyvin todellisen ja uskoa vahvistavan Hengen uudistumisen. Pidimme viimeisinä Vaasan vuosinani tiistaisin Kristus keskellämme teemalla rukousiltoja, jotka saavuttivat tosi hyvä suosion. Ihmisiä tuli uskoon, täyttyi Pyhällä Hengellä ja se virkisti koko seurakuntaa.

Muutettuani tänne Jyväskylään, niin alussa "puhkuin" tätä samaa innostusta, mutta tilanne ei täällä ollut silloin samalla tavalla valmis kyseisen kaltaisille illoille. Niinpä totesin itsekseni, että otetaan Jumala sitten hiukan lisäaikaa.

Olemme rakentaneet seurakunnan toimintaa todella pitkin harppauksin eteenpäin. Nyt seurakunnan sisällä vallitseva ilmapiiri huokuu vahvasti uutta Pyhän Hengen vuodatusta. Niinpä päädyinkin ehdottamaan Hintikan Armille, että hän tulisi Palokan rukoustiimiläisten kanssa mukaan ja järjestäisimme huhtikuun lopulla yhtenä tiistaina Pyhän Hengen illan. Se onkin jo merkittynä toimintakalenteriimme.

Olen innoissani taas kerran kuin pikkupoika mato-ongella. Kun Jumala käy availemaan uusia uomia ja ovia, niin eipä niitä kukaan voi enää sulkea. Tiedän, että jonkun syöpäisen eturauhasen avaulla rakenneltu mainoskikka olisi melkoista huuhaata. Onneksi se ei menekkään niin, sillä Jumala on toki pysäyttänyt minut sairaudessani, jotta kuuntelisin Hänen ääntään. Mutta Jumalan Henki on se, joka saa kansan liikkeelle ja vielä oleellisempaa on, että Hänen voimansa ilmenee kohdaten apua etsiviä ihmisiä.

Nyt vetoankin jokaiseen joka taitaa rukouksen taidon, että muistakaa jo nyt säännöllisesti tuota tulevaa tiistai-iltaamme.

Jumalan tahdossa

Eilen isännöin Keski-Suomen helluntaiseurakuntien maakunnallista työntekijäpäivää.

Olen jo joitakin aikoja pohdiskellut tämän ihmisluonnon heikkoutta. Monen kertomana olen todellakin kuullut, kuinka vakavan sairauden ollessa päällä he ovat päässeet osalliseksi yliluonnollisesta Jumalan rauhasta. Tätä samaa minäkin olen saanut maistella. Mutta olen nyt jo pannut merkille saman mitä muutkin ovat todenneet, että tilanteen helpottuessa tämä kirottu mieli hakeutuu kuin luonnostaan omille teilleen. Minullahan ei vielä mikään ole helpottanut mihinkään suuntaan. Ainoastaan olen saanut ensi tietoon etäisyyttä ja sokkituntemukset ovat takana. Rukouselämä ja muu hengellinen harjoitus on säilyttänyt paikkansa, mutta silti sisälläni tunnistan, että keskittyneisyys Hänen läsnäoloonsa harhailee. Eikö ihmismieli ole melkosen pirullinen, kun se saa hiukankin löysää, niin sillä on välittömästi jotain muutakin tekemistä, kuin Jumalan läheisyyden etsiminen?

Pikku poikana raamattua lukiessani ihmettelin Israelin kuninkaita, kun he aloittivat Jumalan tahdon mukaisini hallitsijoina, niin kohta seuraavassa luvussa kerrottiin, että he alkoivat paaduttaa mieltään ja tekivät vaikka mitä iljettävyyksiä. Tämä toistui lähes joka toisen hallitsijan kohdalla. En silloin mitenkään voinut sitä ymmärtää.

Nyt ymmärrän nuo kertomukset oikein hyvin. Ihminen, kuka lieneekin, on perusluonnoltaan paha, joka ei itsessään suostu toteuttamaan Jumalan tahtoa elämässään. Se mahdollistuu ainoastaan Jumalan armon ja Hänen tuntemisensa avulla. Siis mikään ulkoinenkaan ahdistus ei ole ratkaisu siihen, että ihminen kääntyy Jumalan puoleen. Se on aina valinta kaikissa olosuhteissa, suostuuko siihen vai ei.

Näillä ajatuksilla varustettuna olin mukana eilisessä päivässä. Kun seurakuntien vastuukantajat halusivat yhteisessä rukoushetkessä siunata minua, esitin nöyränä pyyntönäni, että rukoilkaa terveyden edellä sitä, että saan olla Jumalan tahdon keskipisteessä. Terveys on toisarvoista Jumalan läsnäolemisen rinnalla.

Jeesus itse muistutti, että on monin verroin tärkeämpää pelastaa sielunsa, kuin voittaa omaksensa koko maailma. Mitä minä tekisin terveydellä, jos menettäisinkin jostain syystä yhteyden Jumalaan tai edes Hänen ensisijaiseen tahtoonsa omassa elämässäni? Parempi vaikka kuolla pois, kuin huuhailla jotain muuta.

Tuossa rukoushetkessä minulle tapahtuikin taas jotain jossa sielun maailmani liikahti. Ehkäpä tämä oma asenteellisuuteni yhdessä veljien ja sisarten rukousten kanssa tuli huomioiduksi. Elämä on edelleen mielenkiintoista Jumalan mahdollistamaa seikkailua.

Joitakin kertoja minut on saavuttanut ajatus yksinäisyydestä, kokemus tulla jätetyksi yksin tämän vaivansa kanssa. Oikeasti minulla tuskin tulee olemaan siihen koskaan perusteltua syytä, siksi suuri massa on vilpittömien ystävien joukko ympärilläni. Aina teistä yksi on paikalla.
Mutta nyt olen osalinen myös tuosta tuntemuksesta. Joudun pienelle paikalle, kun tajuan kuinka monen, monen kanssa matkaajani kohtalo se on juuri nyt. Sydämeni itkee heidän rinnallaan. Ihminen tarvitsee tuskan jakajaa.

Viestini onkin sinulle joka tiedät lähistölläsi jonkun sairastavan, käy tervehtimässä häntä, vaikka et ihan joka päiväinen tuttu olisikaan. Saatat tehdä elämäsi parhaan palveluksen, sillä sairaus itsessään on jo hirvittävä kannettava, saatika että sen kanssa olet yksin omassa pimeydessäsi. Tuska on moninkertainen. Tallaista palvelua kutsutaan järjelliseksi jumalanpalvelemiseksi.

Heimoveljissä

Eilen oli piristävä vapaapäivä.
Kävin heti aamusta saamassa terveyskeskuksessa tuon kolmen kuukauden hormonipiikin. Mennessäni pudotin laatikkoon papan pikku-Iisalle ihan ihka oman pääsiäiskortin, eka sellaisen.

Vävy Miku oli todennut kuultuaan sairaudestani, että Vesa on rakentanut niin monta taloa, että ei sitä yksi syöpä lannista. Rohkaisevaa rohkaisua, sillä aktiivisella otteella ja askaroinnilla on ratkaisevasti terveyttä ylläpitävä merkitys. Mutta niin kuitenkin taas kävi, kun kevät koitti niin pitihän sitä eilen Puukeskukselle marssia ikkunoita tilaamaan. Olen viiden vuoden ajan harmitellut kun peruskorjauksen yhteydessä jätimme taloomme joitakin 30- luvun ikkunoita muistoksi vanhasta. En ole ehtinyt niitä kunnolla kunnostamaan, joten eivät ne ole oikein istuneet. Päätimme vihdoin vaihtaa ne yhdenmukaisiksi muiden lasien kanssa. Kuukauden päästä saan ikkunat ja ei kun haalarit muutamaksi päiväksi taas päälle. Välillä ehdin jo haudata mielessäni kaikki työkalunikin, mutta onneksi vain mielessäni.

Kirjoitin alkupäivinä kriittisesti ehtimisestäni Syöpäyhdistyksen ylläpitämään eturauhassyöpää sairastavien miesten Heimoveljet-ryhmään. Onneksi jätin silloin itselleni takaportin auki, että katsotaan asiaa kuukauden päästä. Kirjoituksestani lienee tuo kuukausi kulunut. Eilen illalla menin tutustumaan tuohon vertaistukiryhmään. Olin varmaankin porukan nuorin, mutta olipa hieno kokemus. Leppoisassa ilmapiirissä joimme kahvia, jutustelimme ja kuuntelimme toistemme tarinoita tasavertaisina. Silmiäni avattiin taas hiukan lisää ymmärtämään ylipäätään ns. vertaistuen merkitys sairaudessa kuin sairaudessa ja tietysti kaikissa elämän kriiseissä. Kiitos veljet, ei varmaankaan jäänyt viimeiseksi tapaamiseksi.

Muutoin tunteilin eilisen aikana taas sen epätodellisen oloni kanssa, että olenko oikeasti vakavasti sairas vai mitä minä olen? Kun fyysisesti ei merkkiäkään sairaudesta, mutta kansiossa painettu teksti muistuttaa kuukauden takaisista tuomioista. Tästä on muodostunut minulle melko kiusallinen selvittämätön tyhjiö, tai hämmentynyt olo. Milloin asiat alkavat konkretisoitua, vai meneekö tämä tallaisenaan, pään tason ahdistuksena lävitse? Luulosairaaksi alkaa jo itseänsä kuvitella ja se on kaikkea muuta kuin mieluisa tuntemus.

Illalla näitä pohdin, mutta päivä antoi niin paljon uskoa ja elämän iloa, että totesin nukahtaessani olevani onnellinen mies.