Itsearviointia

Syöpäsairauteni toteamisesta tulee lähipäivinä kuluneeksi kolme kuukautta ja patologin lausuntojen perusteella annetusta riski- agressiivisuusluokituksesta pari kuukautta. On paikallaan tehdä mutu tuntumalla itsearviointia menneistä kuukausista. En tee tätä niinkään itseäni varten, vaan toiveella, että joku joka on saanut hiljattain tiedon sairaudestaan voisi saada hiukan rohkaisua omaan epätietoisuuteensa ja eväitä sen käsittelemiseksi. Asiahan on kuitenkin niin, että viikottain melko monta suomalaista saa kuulla tavalla tai toisella vakavasta sairaudestaan. Se käynnistää tuskaista tuskaisemman selviytymisprosessin, sitä en itsekään tule unohtamaan koskaan.

En osaa määritellä kuinka kauan elin ns. sokkivaihetta, vai oliko sitä varsinaisesti? Mutta kyllä ensimmäiset päivät, tai viikko- kaksi pyörittivät asiaa melkoisella tunteella mielen maailmassa. Olo oli todella epätodellinen, sillä ilmeisesti me emme ihmisinä millään meinaa suostua uskomaan, että minuakin voi kohdata jotain näin kohtalokkaan vakavaa. Jokainen ihminen tautinsa kanssa taitaa olla perinkin yksilöllinen. Tapa hyväksyä, ottaa vastaan ja käsitellä sairautta itsessämme on hyvinkin erilainen. Siinä tuskin on olemassa mitään valmista mallia. Jos minulle olisi teoriassa opetettu kuinka toimia, kun tallainen tieto tulee, niin siitä ei olisi tainnut kovin suurta apua tuona kyseisenä tiistai-aamuna olla. Ensi reagointimme nousee jostain syvältä, luontaisena ja spontaanina. Sitä tuskin voi ennalta tai ulkoa ohjailla.

Arkirutiinien ja normaalin työtahdin ylläpitäminen lie yksi olennaisen tärkeä asia, jonka onnistuin säilyttämään melko hyvin. Olen matkalla pohdiskellut - edelleen pohdin - pitäisikö minun kyetä vähentämään stressiä ylläpitäviä asioita? Lähinnä kasvavia työhaasteita. Siinä en ole onnistunut, kun en ole ollut varma haluanko edes sitä? Mutta tunnen kuitenkin riippumattomuutta työkiireiden ja sairaudesta pakenemisen välillä. Olen mielestäni käsitellyt sairauden sairautena, eikä minun tarvitse paeta sitä työhön tai muihin pakonomaisiin suoritteisiin.

Sairauden käsitteleminen on tapahtunut monella tasolla. Minulle henkilökohtaisesti tärkein on ollut oma suhteeni Jumalaan. Pidän jumalasuhteen selvittämistä myös ehdottomasti ja ylivoimaisesti tärkeinpänä asiana kaikkien ihmisten kohdalla, olipa sitten todettua sairautta tahi ei. Olemme ihmisenä iankaikkisuus olentoja ja tämä ruumiissa eletty aika on vain rajallinen hetki, jonka jälkeen edessä on loputon ikuisuus. Karu todellisuus on sitä, että kukin meistä lähtee täältä aikanaan. Kuoleman jälkeen siirrymme joko taivaaseen tai kadotukseen, siinä kun ei raamatun opetuksen mukaan ole valinnaisia paikkoja, vaikka kuinka toivoisimme. Kuoleman ja tämän elämän todellisuus konkretisoitui saadessani tiedon, että syöpäni luokiteltiin erittäin korkea riskiseksi ja parantumista ei ole luvassa. Minun olisi vaikea, lähes mahdoton käydä selviytymistaistelua, jos pyrkisin unohtamaan nämä ihmisen elämää ja ikuisuutta käsittävät realiteetit. Usko Jumalan valmistamaan pelastukseen ja armahdukseen Jeesuksessa Kristuksessa on lähtökohta hengen ja sielun tervehtymiselle. Ruumiillinen terveys on joka tapauksessa väliaikaista, toki suuresti tavoiteltavaa.

Hengelliseen elämään liittyy myös rukouksen ulottuvuus, jota olen käyttänyt paljon yhdessä vaimoni kanssa. Kotiseurakuntani ja uskon ystävät ympäri maailman ovat muistaneet meitä rukouksissa. Se on ollut todella korvaamaton tuki selviytymisessä. En ole juurikaan itse rukoillut paranemiseni puolesta, vaan sitä, että saisin olla Jumalan läheisyydessä ja omistaa rauhan Hänessä.

Se, että olen voinut minulle luontaisella tavalla avata asiaa keskustelemalla on ollut ratkaisevaa. Ymmärrän erittäin hyvin kohtalontovereita, jotka vaikenevat tuskansa keskellä, mutta kyllä puhuminen ja sisäisen tuskan ulos nostaminen helpottaa mielettömästi. Tämä, että kirjoittelen ja ylläpidän avointa päiväkirjaa on minun oma valintani joka alkuvaiheessa toimi myös terapeuttisena apuna itselleni. Nykyisin tämän kirjoittamisen vaikutus on siltä osin paljon vähäisempää.

Netti-, ym. keskustelupalstat eivät taida olla kovinkaan hyviä paikkoja sairauden käsittelemisessä, koska jokainen meistä tauteinemme on todellakin yksilöitä. Toisen kokemusta ei voi koskaa siirtää sellaisenaan omalle kohdalleen. Kun kävin niitä alkuvaiheessa tutkimassa, niin minulle muodostui kuva, että kirjoitukset edustivat ääriesimerkkejä puolin ja toisin. Syöpäliiton ja muut lääkäreiden ja asiantuntijoiden ylläpitämät palstat sitä vastoin ovat hyviä tiedon jakamisen- ja saamisen kannalta. Kerran olen käynyt vertaistukiryhmässä ja tarkoitukseni on käydä sielä jatkossakin. Se oli todella hyvä ja hoitava kokemus, eli jos sellaisia on saatavilla, niin ehdottomasti kannattaa hakeutua niihin.

Ahdistus on se olotila, jota tässä käsitellään. Uskon, että jokainen meistä tunnistaa jo aiemmassakin elämässään mitä se on, mutta minä ainakin olen joutunut tai saanut, miten vaan, harjoitella elämistä aina läsänolevan ahdistuksen kanssa. Se ei ole loppujen lopuksi mitenkään sietämätön tai loputtoman kivun tila. Ei sitä joka hetki tunteissa tule eriteltyä, mutta sen äänetön läsnäolo on kuitenkin nimettävissä. Tämän kaltaisessa hoitomuodossa syöpää ikään kuin taltutetaan ensiksi hormoonihoidon ja sitten seuraa sädetys. Seuraaviin tuloksiin, jossa taudin etenemistä arvoidaan on useita kuukausia. Odotusajan ollessa näin pitkä, tässä ehtii henkinen voimavara kasvaa hienosti, kohtaamaan sen mitä tuleman pitää. Kohtalontovereiden kertomana tiedän, että seuraavien tulosten lähestyessä ahdistuksen paine kasvaa taas melkoisesti.

Rinnalla elävien läheisten osa ja sen jakaminen on ihan oma lukunsa, koska sairaus koskettaa voimakkaasti ainain puolisoa, lapsia, ystäviä ja työyhteisöä.

Varsinaiset kivut, joiden vuoksi hakeuduin tutkimuksiin ovat pysytelleet aika hyvin poissa. Olo on sen suhteen jopa parempi kuin pitkiin aikoihin. Mutta olenhan syönyt syksystä asti siihen lääkettäkin. Hormoonihoidon sivuvaikutuksena tulevat "kuumat aallot" eli toistuvat hikoilut ovat tulleet jäädäkseen. Olen joka yö heräillyt vesimärkänä ja eikä hikoilu ole vierasta päiväsaikaankaan. Koska hormonihoidolla pyritään testosteteronin tuotannon lopettamiseen, niin siihen liittyvät ongelmat ovat kuitenkin sivuvaikutuksista ylivoimaisesti ahdistavin kokemus. Mutta tämä oli minun tapauksessa hoitomuotona kuitenkin oikeastaan ainut mahdollinen.

Ei tähän kuitenkaan totu. Kun joku asiayhteys tuo sairauden tarpeeksi lähelle, niin samat alkupäivien kohtalokkaat tuntemukset kouraisevat ja hetki tai yksittäinen päivä menee synkimmissä mietteissä. Mahdollisimman luonnollinen ja tavanomainen suhtautuminen omaan sairauteen, jopa reipas huumori näyttäisivät olevan parasta lääkettä. Tiedän, että toisen ihmisen lohdutus - näin kohtalon toverinkin - on tosi rajallinen, koska emme voi osiamme vaihtaa. Minä elän oman olemiseni kanssa ja sinä saatat käydä tuskallistakin taistelua oman sairautesi kanssa painien, mutta haluan jakaa kokemukseni yksinomaan lohduttaakseni ja rohkaistakseni sinua. Niin kuin on päivämme niin on myös voimamme. Kohti kesää valoisin ajatuksin.

Me keräilijät

Anita on sopivasti yövuorossa ja vappuaaton juhlinta kadun toisella puolen olevalla Harjun rinteillä on villeimmillään. Mikäpä tähän on istahtaa taas muutamaksi minuutiksi veivaamaan ajatuksiaan.

Nuoriso- ja vähän varttuneenpikin väki näytti jo alkuillasta kulkevan kantamuksineen. Puolityhjät tölkit ja pullot lentelivät metsikköön. Liki samassa junassa kulkee vuosi toisensa jälkeen ihmisiä jotka kiireen vilkkaa haalivat hylätyt pullot ja tölkit reppuihinsa. Hyvä niin, sievoiset summat tienaavat ja luonto siistiytyy jo ennen aruingon nousua.

Noista keräilijöistä tuli mieleeni kuinka meissä kaikissa taitaa asustaa sisällä pieni sellainen. Kuka kerää sitten mitäkin omaksi harrastuksekseen. On sanottu, että keräilijä on jäänyt lapsuudessaan jotain merkittävää vaille, jota hän sitten täyttää loppu elämänsä. Enpä oikein tiedä, sillä siinä tapauksessa taitaa kaikilla olla jotain velkomista ja toisaalta mitä siitä jos nauttii harrastuksestaan niin olkoon se sitten lapsuuspuutosten paikkaamista.

Omasta lapsuudestani muistan kun aurinko näin keväällä sulatti tienpenkat ja alkoi maa sulamaan, niin kyllä sitä tehtiin pitkiä pyöräretkiä silloisen 4-tien, nykyisen 9-tien varteen. Jos jotain mielenkiintoista oli löytyvinään, niin kyllä se piti aina arvioida. Kaikkea tuli keräiltyä, tulitikkuaskin kansista, pullonkorkkeihin. Noilla reissuilla me jossain vaiheessa velipoikien kanssa kilpailtiin paperilapuille harvakseltaan ohi ajavien autojen rekisterinumeroiden keräämisessä. Valtaosahan niistä alkoi X-kirjaimella, sillä mustapohjaisten kilpien ensimmäisestä kirjaimestahan tunnisti kyseisen auton kotiläänin. Ihmettelin aina, mitä yhteyttä äksällä oli Keski-Suomeen? En siihen koskaan vastausta kyllä saanutkaan. Seuraavaksi eniten oli sitten hoota ja veetä. Hämeen- ja Vaasan-lääni kun olivat seuraavaksi lähinnä. Mistähän muuten johtuu, että ainakin me miehet taidamme muistaa nuo lapsuuskotiemme autojen rekisterinumerot paremmin kuin nykyisten ajokkiemme?

Yhdessä vaiheessa keräsin sydämen palolla Ristin Voitto lehtiä. Niitä oli jo melkoinen vuori ruokakomeromme nurkassa, kunnes äitini, vaikka perushelluntailainen olikin painosti hävittämään ne johonkin. Jospa olisin sieltä asti lehdet taltioinnut niin nyt niitä olisi jo neljän vuosikymmenen ajalta ja eivät ihan pieneen ruokakomeroon mahtuisikaan. Enpä arvannut silloin kuinka läheiseksi moinen lehti, tahi lehteä kustantava toimitalo vielä elämässäni tulisi. Niin, kukapa sitä polkujansa ennalta aavistaisi.

Aikuisiässä aloittamani filatelian harrastus näyttäisi olevan sellainen joka ottaa iän mukana vain vahvemman otteen miehestä. Tässä sairauden vaiheissa olenkin miettinyt, että harrastuksilla, jotka kykenevät irroittamaan ihmisen melko tyystin arjesta taitaa olla uskomattoman suuri terapeuttinen vaikutus. Olen yli parinkymmenen vuoden ajan keräillyt kotimaisia FDC. eli ensipäivän kuoria. Ne ovat aina uuden postimerkin ilmestymispäivän leimalla varustettuja postilaitoksen painattamia kuoria. Sinällään lapsekas keräyskohde, mutta varsinkin vanhemmat kuoret vastaanottajineen, lähettäjineen ja eri paikkakuntineen ovat melkoinen historian kirja. Jos elonpäiviä ja keräilyn paloa riittää, niin seuraavana tuleekin sitten Avenananmaa, jonka postimerkkihistoria alkaakin muistaakseni vasta vuodesta 1984.

Harrastuksen yksi olennainen osa on myös kaikki muu filateliaan liittyvä toiminta paikallisene kerhoineen. Siellä jos missä saa olla ihan oma itsensä, niin kuin muissakin vastaavissa harrastekerhoissa. Eilen taas kerhossa käydessäni minua kieltämättä hymyilytti, kun kaksi aikuista miestä tutki yhteisellä suurennuslasilla vanhaa postikorttia ja pähkäilivät oliko kortissa näkyvä rakennus talli vai venevaja? En tiedä kumpi kortista löytyi ja kumpi oli onnellinen löytäjä, mutta rakennusta monin verroin tärkeämpää olikin lapsen kaltainen yhteinen innostus. Kerhon kautta minäkin kokoelmaani nykyisin täyttelen. Keräilykohteita ja vaihtoehtoja näyttää filateliassakin löytyvän ihan lukemattomia.

Ei se varmaankaan paha asia ole jos me tunnistamme ja tunnustamme itsessämme asustavan keräilijän. Vertaisin sitä mielelläni mihin muuhun elämyksiä ja intohimoja tuottavaan harrastukseen tahansa. Toinen tuunaa vanhoja autoja siinä kun toinen soittaa pianoa, tai harrastaa teatteria, laulua tai yhdistystoimintaa.

Kun saan käsiini postimerkki-, kortti- tai kuorinivaskan, niin enpä minäkään silloin muuta näe tai kuule.

Turhuuksien turhuus, taitaisi sanoa Saarnaaja, kaikki on turhuutta - vai onko sittenkään?

Uskaltaudu ulos

Eilen ilmestyneen RV-lehden pääkirjoituksessa haastoin kaikkia kristittyjä yksimieliseen rukoukseen. Maamme henkinen ja hengellinen tila tarvitsee täydellisen muutoksen. Me jotka uskomme Jumalaan ja Hänen läsnäoloonsa olemme parannuksen paikassa. Hengelliset arvot ovat täysin pilkan ja kaiken suvaitsevaisuuden nimissä poljettu suohon. Eihän se näin voi, eikä saa olla. Sinä joka luet tätä blogia, päätä omassa itsessäsi käydä rukoilemaan totisella mielellä hengellistä murrosta tähän maahan. Etsi itsellesi rukoustoveri tai muutama. Parempi jos saat kotiseurakuntasi tähän rukoukseen mukaan. Se, että meillä on yksi ja sama päämäärä ja etsimme sitä yksimielisesti, niin siihen on luvattu siunaus. Näin uudentestamentin ensimmäinen seurakunta menestyi.

Eilinen Pyhän Hengen-ilta oli tosi vahva ja uskoa antava kokemus. Väkeä oli enemmän kuin normaalisti meidän rukousilloissamme, mutta näkyni on, että kuukauden päästä kun pidämme seuraavan vastaavan tapahtuman, niin joukkomme tuplaantuu. Henkilökohtaisesti minua ilahdutti, kun siunasin erästä henkilöä joka odotti Pyhän Hengen täyteyttä, niin välittömästi rukousta alkaessani, häneltä alkoi tulla ne apostolienteoissa esiintyvät niin tutut, uudet, vieraat kielet. Olimme muutoin toteuttaneet rukouspalvelun pienryhmissä joka toimi todella hienosti, kiitos Armi Hintikan ja rukouspalvelijoiden.

Referoin hiukan illallista puhettani, kun itse siitä niin kovin innostuin.

Abram tuskaili Jumalalle sitä kuinka lupaus jonka hän oli jälkeläisistä saanut vain viipyi ja viipyi. Jumala oli tekemässä hänen kanssaan liittoa, mutta masentunut Abram valitti Herralleen, että mitä tämä minua hyödyttää, minulla ei ole jälkeläistä ja minut periikin vain palvelijani. Jumala kutsui miehen ulos laskemaan taivaan tähdet(1Moos.15:1-6).

Meillä on itse kullakin omien asioittemme henkinen talo. Abramilla se saattoi olla erämaaoloihin sopiva teltta, mutta meidän talossamme on ainakin kolme kerrosta joiden välillä seilaamme. On normaali asuin - arkisten asioiden - kerros, jossa vietämme pääsääntöisesti aikaamme. Jokaiselta löytyy kellari, johon myös pakenemme, puotamme tai meidät pudotetaan aika ajoin. Mielemme vain masentuu elämän kuormien ja taakkojen alla. Toisilla nuo kuormat ovat pienempiä ja toisilla taas sitäkin suurenpia, mutta kyllä tuo kerros on meille kaikille tuttu. Joskus taidamme kaivaa vielä monttua senkin pohjaan, mihin paeta. Jokaisella meillä on myös ullakkotila, johon kiipeilemme aika ajoin hyvien tunteittemme ja kevyen mielemme kanssa. Näiden kerrosten väliähän se meidän tunnemaailmamme itse kutakin kuljettaa. Toinen viettää enemmän aikaansa kellarissa, joku asuu taas koko ajan arkisen tasaisissa oloissa, kun meistä taasen joku onnistuu viihtymään ylimmässä tunnehuoneistossaankin.

Varsinkin kellarivaiheen ihminen tarvitsee valoa elämäänsä. Ystävät, seurakunta ja oma mielikin onnistuu ohjaamaan aika ajoin vetämääm ikkunaverhot sivuun ja katselemaan ulkona näkyviä maisemia. Saatammepa availla jopa tuuletusluukua aistiaksemme ulkoilman raikkauden.

Mutta niin kuin Abramille kuului käsky astua ulos, niin myös Jumalan Pyhä Henki rakkaudessaan rohkaisee sinua avaamaan oman asioittesi talon oven ja astumaan kynnyksen yli ulos. Se ei ole helppoa. Tiedän sen tarpeeksi hyvin menneiden kuukausien jälkeen. On totisinta totta kuinka ihminen tarvitsee aikaa ja paikkaa missä saa käydä omaa ahdinkoaan lävitse. Siitä vaan pyrkii muodostumaan meille koti, paikka jossa itkemme, antaudumme kipumme valtaan ja lamaannumme enemmän tai vähemmän toimettomaksi. Se on toisaalta turvallista, mutta niin perin ahdistavaa. Jumalan mahdollisuudet eivät tunnu uskottavilta ja tuska saa hallintavallan kohteestaan.

Mutta nyt kuitenkin Hän rohkaisee sinuakin jättämään kipujen loukkosi ja ottamaan ratkaisevi askeleita Hänen itsensä suuntaan. Miksi Abram kutsuttiin ulos? Jumala halusi näyttää hänelle taivaan tähdet ja vakuuttaa, että niin monta kuin niitä on, niin monta on sinulla jälkeläisiä. Eikö jokainen tähti, eli jokainen jälkeläinen ollut todistus lupauksesta. Abram uskoi ja Jumala hyväksyi hänet otolliseksi uskonsa tähden. Raamattu tuikkii noita lupauksen tähtiä sinullekin tuhansittain. Hän ei hylkää sinua, antaa sinulle oman rauhansa. Vaikka koko maailma horjuu hän ei sinua jätä vaan on seisova viieisenä tämän maan multien päällä. Hänelle on annettu iankaikkisen elämän sanat, Hänellä kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Hänessä meillä on iankaikkinen elämä jne. jne.

Olen astunut itse nyt tuosta ovesta ulos ja vaikka tiedänkin vielä palaavani sinne monta monituista kertaa, niin saan levätä luottamuksessa, että Hänen minulle varaamat lupaukset kestävät. Toivon sydämestäni, että sinä saisit saman ulkoilman raittiin tuulahduksen tunkkaiseen kipujen sydämeesi. Se synnyttää riemastuttavan elämisen halun.

Saarnamiehen taivas

Tällä kertaa kirjaelen jotain omista hengellisistä kokemuksistani, joten jos koet ne vieraaksi tai ne eivät muuten vain kiinnosta, niin voit suht hyvällä omallatunnolla jatkaa matkaa ja odotella seuraavia tarinoita.

Jumalan läsnäolon tunteminen on ihmisen tärkein asia, varsinkin saarnamiehelle, jonka elämäntehtävä on välittää Jumalan tahdon tietämystä eteenpäin.

Mutta kun se ei vain ole niin kovin yksinkertaista ja helppoa - siis pysyä Jumalan läsnäolossa. Ja sen ymmärtäminenkin ottaa vuosia, jopa vuosikymmeniä. Emme taida olla Moosesta nopeaoppisempia - sittenkään.

Minun vahvimmat kokemukseni kyseiseen asiaan liittyvät uskoontuloni ja Pyhän Hengen täyteyden kokemisen jälkeen siihen kun Jumala kutsui minua henkilökohtaisesti valtakuntansa työhön, sekä myöhempään vaiheeseen, jossa Hän vahvisti tuota kutsuaan.

Tuo myöhäisemmän vaiheen prosessi on se, joka minua nyt kirjotuttaa.
Olin ollut saarnamiehenä jo lähes kaksikymmentä vuotta. Asuimme sillon perheenä Vaasassa ja palvelin sikäläista hellutaiseurakuntaa. Niin seurakunnassa, kuin minun omassa elmässänikin oli takana melkoisen tiukat henkiset ja hengelliset koettelemukset. Prosessiin liittyi myös kokemus jossa olin saanut olla kahden nuorehkon henkilön ystäväpiirin kanssa rukoustaistelussa heidän läheistensä vakavan sairastumisen vaiheessa. Rukouksemme ja totinen odotuksemme oli, että Jumala ilmestyy heidän elämässään parantaen heidät. Mutta meidän murheeksemme Jumalan näkikin asiat toisin ja päätti kutsua heidät tykönsä.

Muistan kuin eilisen päivän, kun sain tiedon tämän toisen henkilön kuolemasta, kuinka yksin autossa istuen Raippaluodon ja Gerbynrantatien risteyksen liikennevaloissa ääneen totesin, että en todellakaan pysty enää esittämään yhtään rukousta rairaan ihmisen puolesta. Olin pitkällisen myötäelämisen jälkeen sydänjuuriani myöden pettynyt Jumalaan ja itseeni kun olin suostunut uskomaan tervehtymisen ihmeeseen.

En muista tarkalleen kuinka kauan tästä vierähti aikaa, mutta elelin melkoista sielun ja hengen mylläkkää, etsin itseäni, jumalallista totuutta ja kuinka tämä kaikki ylipäätään pelittää. Yksi elämän merkittävimmän kokemuksen sain sitten kokea tämän kaiken keskellä taaskin yksin autossa ajellen. Tällä kertaa Vaasan ja Vöyrin välillä, siis aika liki tunnetuimman suomalaisen saarnamiehen Niilo Yli-Vainion kuuluisaa Härmän mökkiä. Nimitän tätä kokemustani tässä nyt "saarnamiehen taivaaksi". Nimittäin kyse oli Jumalan Pyhän hengen puheesta, jonka ensi kertaa kuulin puhuttuna korvaani sanomattomilla sanoilla. Se on vaikuttavuudessaan enemmän kuin minkään äänialan ihmishuuto tai kuiskaus. Jumalan vakuutti minulle sanoin, että Hän rakkaudessaan on minun koko elämäni Herra. Hän avasi samalla ymmärrykseni käsittämään, sen kuinka minun koko elämäni kaikkineen ongelmineen, tavanomaisuuksineen, iloineen, ihan kaikkineen on paketoitu yhteen ja se paketti on prikulleen Hänen kädessään ja hallinnassaan. Kysymys oli hyvin yksinkertaisesta oivalluksesta. Oivalluksesta joka ei ole muuttunut eikä muutu edes iankaikkisuuteen astuttaessa,ellen itse tietoisesti valitse toisin. Koin tunnemaailmassa sellaisen vavistuksen ja Pyhän Hengen persoonallisen lähelle tulemisen, jota en ollut koskaan osanut edes aavistella. Pyhän Henki teki Kristuksesta persnooallisesti totta minulle. Saatoin keskustella ja kuunnella Hänen ollessa liki, kuin kosketeltavana todellisuutena. Hän alkoi hoivata ja ohjata minua siinä rakkauden ihmeellisessä, vahvassa läsnäolossa.

Tämän kokemuksen siivittämänä koin itse kertakaikkisen muutoksen omassa toiminnassani ja se näkyi myös melko pian seurakuntaa ja varsinkin sen rukouselämää virkistävänä kokemuksena. Siihen liittyen oli toinen taivallinen kokemus, kun järjestimme ensimmäisiä Kristus on keskellämme-rukousiltoja seurakunnassa. Istuin toimistossani valmistautumassa kokoukseen ja kun kello lähestyi H-hetkeä, niin väkeä alkoi tulla kaikista kolmesta suunnasta kohden Asemakadun rukoushuonettamme. Kun seurailin tuota ihmismäärää ikkunan takana, minut valtasi liikutus, kun tajusin, että tämä on sitä Jumalan itsenä työtä jonka Hän vain voi synnyttää.

On olemassa tärkeitä ja vielä tärkeämpiä asioita myös Jumalan valtakunnassa. Nämä vähemmän tärkeät rajoittuvat monelta osin seurakunnan ja valtakunnan rakenteisiin kohdistuvina tukitoimintoina. Niitä tarvitaan kristusruumiin rakentamiseen, niiden hoito ei ole moitittavaa, vaan päinvastoin. Mutta kun astumme tilanteisiin jossa Hän, kaikkivaltias itse käy meitä herättelemään ja ravistelee tavalla tahi toisella, niin tavallisesti asiat priorisoituvat. Minulle kävi tuolloin noin ja minulle on käymässä toistamiseen noin.

Availen oman luukkuni akkunaverhoja katsellakseni ja kuullakseni Jumalan valtasuuruutta. Henkeni elelee taasen saaranmiehen taivaassa.

Lähtöruudussa

Kesäinen on tunnelma, koneen näytöllä mittari osoittaa +17 asteen lämpöä. Todella hienoa kun lämpöaalto herättelee luonnon ja meidät jäyhät suomalaiset.

Hyvät työntekijäpäivät Kokkolassa takana. Ilmeisesti onnistuimme ihan kohtalaisesti palautteesta päätellen. Tarvetta seurakunnan vastuuhenkilöiden kouluttautumiseen on todella olemassa, sen keskusteluissa esiin nostetut tarpeet todistivat. Kangasojan Matin kanssa on ollut hienoa tehdä jo useammassa koulutuksessa yhteistyötä. Matti toimii Länsisuomen lääninhallituksen sivistysosastolla Jyväskylän alueyksikön ja yleissivistävän koulutuksen tulosalueen päälikkönä. Hänellä jos kenenellä on rautainen ammattitaito strategisen suunnittelun ja johtamistaidon kehittäjänä. Vuosien ajan hän on antanut vapaa-ajastaan suurenmoisen panoksen helluntaiherätyksen monien yhteisöjen strategioiden luomiseen ja seurakuntien johdon koulutukseen. Olen saanut kunnian olla hänen "oppipoikanaan" jo useamman vuoden ajan. Yhteinen kokemuksemme oli jälleen kerran mahtavaa, kuinka luentomme täydensivät toinen toistaan.

Ainut pieni harmistus, kun entinen seurakuntani Vaasa kunnostautui kovin poissaolollaan. Ennakko-odotukseni kun oli moikata vanhoja tuttuja taas oikein urakalla. Onneksi Tillanderin Reima pastoreiden rinnalla oli vastuullinen ja aktiivisesti keskusteluissa mukana.

Vaikka käytävä- ja kahvipöytäkeskustelut osaltani menivätkin sairaudentilastani esitettyjen kysymysten vastailemisiin, niin eipä ollut enää sosiaalista painetta avata yleisölle itseään. Sain rauhassa paneutua päivän asioihin ja kokea olevani terveellä tavalla sairas terveiden joukossa.

Tänä aamuna sain vihdoin blogini parin ensimmäisen kuukauden ajalta työstetyn printtiversion käsikirjoituksen omalta osaltani lopullisesti eteenpäin. Muutaman kymmenen sivun mittainen "Lähtöruudussa" kirjanen on tarkoitus saada kesäkuun alkupuoliskolla painosta. Tottahan sitä on hiukan muokattu tästä perin puhekielisestä blogitekstistä, mutta taatusti vain parenpaan suuntaan. Jo tässä vaiheessa uskallan ihan itsekin arvioida, että taidamme onnistua saamaan siitä sellaisen, joka tullee vielä tuottamaan lohtua monelle apua etsivälle ihmiselle.

Sain viikolla kutsun 16.5 Helsingissä lähetysjärjestö Fida Internationalin järjestämän vammaistyön virikepäivän paneeliin, joka käsittelee yhteiskunnan ja seurakunnan välistä suhdetta eri muodoissaan. Paneelin osallistujalista on mielenkiintoisen arvovaltainen. Mukana on itävaltalainen lääkäri Johannes Fellinger, entinen vihreiden kansanedustaja Kalle Könkkölä, Helsingin kaupungin sosiaaliviraston vammaistyön päälikkö Tuula Poikonen ja vielä nimeämättömiä vammaisten edustajia. Puheenjohtajana toimii päätoimittaja Leevi Launonen. Minun osallani olisi tuoda paneeliin mukaan näkökulmia vammaisten huomioimisesta seurakuntaelämässä. Siinäpä taas yksi lisä ja mielenkiintoinen tilaisuus haasteineen.

Kesäkiekot alle

Hieman vajaan viikon loma lensi kuin siivillä, meille jo tutuksi tulleissa Suomenlahden rantamaisemissa. Olemme viettäneet samoilla mökeillä jo kaikkiaan kuutena vuonna eri mittaisia lomajaksoja. Useammasta keväästäkin on ja havaintoja siitä, kuinka kevään tulo kulloinkin edistyy. Yöpakkaset pidättivät tällä kertaa meren avautumista, toki alkuviikon kovat tuulet auttoivat kummasti asiaa. Tämä aamu oli tällä kertaa vasta ensimmäinen keväisen lämmin. Parasta on aina ollut tosi rikkumaton rauha, mitä nyt muuttolintujen moninainen ääntely, mutta sehän kuuluukin osana luonnonrauhaa.

Laura oli yhden yönseudun seuranamme ja Marika lastensa kanssa toisen yön. Sen vain papat tietävät, kuinka sielu on sykkyrällä kun saa kaksivuotiaan tyttären tytön kanssa tutkia muurahaispesää ja maisetella miltä se kusiaisenpissa onkaan lapsena omassa suussa kostutetusta tikusta maistunut. Ihan oli sama, muuttumaton kirpakka maku. Yhdessä kerättiin oravanruokaa - kuusen käpyjä - takan sytykkeeksi. Kylläpä työt ja sairaudet saivat hetkeksi huutia.

Niin pahalta kuin tuntuukin, niin pakko on myöntää, jopa parhaan lomafiiliksen keskellä, että mikään ei kuitenkaan ole niin kuin ennen. Varsin hiljaisimmista hiljaisimmat hetket nostattivat tunteita. Lasten leikkiä seuraillen huomasin kuivaavani kyyneleitäni, mihin lie ajatatukset kulloinkin karkailivat.

Pari iltaa sitten iltalenkillä seurasin tovin vierestä, kun Anita käänsi katsettaan pois ja kyyneleet valuivat noroina pitkin poskia. En pakottanut puhumaan, mutta läheisyys lienee sanojankin suurenpi apu, silloin kun tuntee syvältä toisen mielen. Eilen illalla kun taas puolestani valvoin pitkälle aamuyölle viimeistä iltaa tutussa mökissä, niin tunteet vain murtautuivat lävitse. Syynä suostumukseni arvelemaan vuoden päässä mahdollisesti olevaa paluuta, millaiset mahtavatkaan olla silloin tilanteet? Se vain herkisti, eihän sen niin tarvitsisi olla, mutta toisaalta olen tavattoman hyvilläni, että ne kaipaamani kyyneleetkin ovat löytyneet. Jos kaikki menisi hyvin, niin kuin taas kirkkaassa päivässä asiaa puntaroin, niin PSA-arvot ovat kurissa ja olen joko tulossa tai menossa säännöllisiin kontrolleihini. Eihän se sen kummempaa, mutta pimeässä isoakin miestä epätietoisuus itkettää.

Kokkolan työntekijäpäivät teettivät toki aiottua enemmän töitä, mutta huomenissa olen kuitenkin valmis siirtymään Suomen toiselle reunalle Pohjanlahden rannalle. Kesäkiekot pitää ehtiä sentään aamulla vaihdattaa autoon, kun taitaa sentään nyt jo vihdoinkin liukkauden uhka olla taakse jäänyttä.

Jostain syystä on muodostumassa tuntemus, että nämä saattavat olla viimeiset päivät, kun käyn mieluisasta seurakunnan johtamisesta, johtajuudesta, opettamassa. Olenkin aiemmin käynyt kolmessa muussa maakunnassa puhumassa vastaavan kaltaisilla päivillä, hiukan toki aina toisistaan erilaisilla teemoilla.
Tuntemukseni tulee yksinomaan siitä, että aikataulu ei oikein anna myöden. Valmistautuminen tallaisiin koulutuksiin on siksi aikaa vievää ja sitten itse tapahtumaviikonloppu päälle, niin pakko vain on jostain kieltäytyä, vaikka päivät ovat todella olleetkin antoisia myös itselle.

Tässä elämän vaiheessa henkeni elää välittömille tilanteille, jossa saan olla itse julistamassa apua, lohtua ja Jumalan läheisyyttä sitä etsiville ihmisille. Odotankin ensi viikon tiistain Pyhän Hengen illalta paljon. Olen vain itse halunut panostaa kyseiseen iltaan kaikella vakavuudella, millä vain ihminen voi ylipäätään latautua. Rukouksissa olen saanut aika rohkean kokemuksen siitä, että Jumalan tahto on herätellä tuntuvasti ihmisissä kasvavaa kaipuuta Hänen puoleensa. Tuska, murhe, kipu ja kaikkinainen voimattomuus on lamaannuttanut niin monet ja monet. Ilta tullee olemaan suuntaa antava minun kutsumukselleni.

Kevättä vastaan

Olen tänään aloittamassa ns. talvilomaani, jonka olen perinteisesti pitänyt aina näin viimeisillä huhtikuun viikoilla. Tänä vuona talvea on jatkunutkin lähes tänne asti. Nyt on hienoa paeta viikoksi Suomenlahden rannalle kevättä vastaanottamaan. Vaikka täällä keskeisemmässä Suomessa ei vielä tiedä tuleeko kesä vai ei, niin onneksi rannikolla saadaan jo nauttia lumettomista luontopoluista ja seurailla muuttolintujen vilkastuvaa paluuta. Tämä viikko on muodostunut minulle aina vuoden parhaaksi rentoutumisen hetkeksi. Ei kiirettä, täydellinen luonnon rauha, aamutuimaan pirteän ja raikkaan merellisen kevätilman virkistäessä joka solukkoa. Hengityskin on tuplasti hartaampaa. Ah, voisiko elämältä jotain parempaa odottaa, eipä juuri.

Kumma kyllä, aina lomaa edeltää lomasterssi. Minulle se tulee keskeneräisistä töistä, jotka on pakko saada "purkkiin" ennen kuin voi huuhdotuin aivoin astua autoon. Niinpä alkuviikko menikin töitä kiinni juostessa. Joudun toki joitakin töitäni kantamaan matkassani. Heti loman päälle odottaa nimittäin Kokkolassa pohjanmaan seurakuntien työntekijäpäivät, johon olen lupautunut osaltani puhumaan johtajuuden haasteista, vanhimmiston organisoitumisesta, rooleista ja vastuista. Olenpa ihan itse saanut valita aiheet, mutta kovin on materiaali vielä kesken. Eipä siihen tarvinne onneksi enää uhrata lomasta kuin yksi ilta ja yön seutu. On innostavaa mennä pitkästä aikaa maakuntaan, joka on Helluntaiseurakuntien määrässä Suomen suurin. Asuimmehan itsekin kymmenen vuotta Vaasassa ja monet vastuunkantajat tuttuja tuolta ajalta.

Tulevan blogikirjasen käsikirjoituksen tuuppaaminen eteenpäin oli vielä loman alla oma lisänsä. Kun selailin ensimmäisten päivien tekstejäni, niin olipa erikoinen ja aika sekava mieli. Paikottaen en tunnistanut teksteistä itseäni, kun taas toisin paikoin en pystynyt kunnolla lukemaan, kun teki vieläkin niin tavattoman kipeää.

Innostun aina kaikenlaisista tilastoista, tunnusluvuista ja käppyröistä. Olen seuraillut ihan mielenkiinnolla nyt tämän blogini liikennettä. Jos lukijana välillä kyselet mielessäsi, kuinkahan täällä kaltaisiasi riittää, niin tässä vähän väliaikatietoja.

Viime maanantaina tuli kolme viikkoa siitä kun olen analytics-ohjelman avulla saanut seurata sitä itse. Yksilöityjä kävijöitä ko. aikana on ollut 1013, jotka ovat käyneet 2954 kertaa ja lukeneet vieraillessaan 7401 sivua. Mielenkiintoista on todeta, että vierailijoita on kaiken kaikkiaan 17 maasta ja Suomesta 62 paikkakunnalta. Valitettavasti kaikki tiedot eivät syystä tai toisesta ainakaan Suomesta alueellisesti kirjaudu muistiin, joten lukemat saattavat olla vielä tuntuvasti isommat. Mutta tuollaisenaankin melko globali, mukaansa tempaavan innostava, mutta haasteellinenkin seurakunta.

Eli viikon kuluttua j.H.s poikkeilen taas kirjailemassa tänne jotain. Loma-ajan tapahtumat tallentelen ihan siihen tuttuun perinteiseen päiväkirjaani. Jos mahdollista, niin ethän unohda meitä poissa olevanakaan, sillä monin verroin enemmän sieluni kaipaa kuitenkin Jumalan tuulia, kuin vapauttavaa suomalaista kevätaamua.