Nefrostooman juppuilua

Tätä viikkoa on sävyttänyt munuaiskatetrini nefrostooman ailahtelevuus.
Ilmeisesti jo viikonlopulta alkaen se alkoi tukkeutua ollessani tietyissä asennoissa. Jälkeenpäin olen todennut, että varmaan nestettä alkoi taas pikkuhiljaa kertymään elimistööni kun koko olemusta vaivasi tietynlainen tukkoisuus.

Lankomieheni totesi osuvasti tiistaina minut tavatessaan, että tietty riehakkuus on nyt miehestä kadoksissa. Oli oikeaan osunut kuvaus, kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Tiistain Uusi Elämä tilaisuus meni taasen omasta mielestäni hienosti. Puhuin kahdesta valinnan vaiheesta jossa meidän oma suostumisemme ratkaisee. Valinta tulla pelastetuksi, suostua Jumalan armoon, sekä valinta suostua nisunjyvän kuoleman tielle. Sekin on suostuminen Jumalan suurenmoiseen armoon. Väkeä oli ihan entiseen malliin. Ilmaisin tuossa tilaisuudessa, kuinka minua on alkanut vapauttaa hengessä kun uskallan omistaa itselleni terveyden samanaikaisesti kun siitä muillekin saarnaan.

Uskoni joutuikin heti koetukselle kotiin palattuamme. Nefrostooma oli päättänyt toimintansa kokonaan. Ihan alkoi hermostuttamaan, että tässäkö se palkkio on kun kaikkensa antaa. Olin kiukkuinen ja harmistunut. Ei auttanut muu kuin psyykata itsensä ajatukseen, että yö tässä kippuroidaan ja viimeistään aamulla sairaalaan. Ja niinhän siinä kävi. Aamulla katetri oli ihan yhtä eloton kuin illallakin ja munuaisen ja koko alavatsanseutu alkoi olla jo tarpeeksi kipeä lääkityksestä huolimatta.

Anita heitti minut heti seitsemän jälkeen kirurgisellepoliklinikalle. Marika oli ollut alkuviikon lapsineen käymässä. Niinpä jäi Iisa ja Okkokin hyvästelemättä. Hiukan papan sydämeen sattui, mutta mentävä oli. Olen oppinut jo sopivasti pitämään tutuissa paikoissa puoleni ja pyytämään oikeita toimenpiteitä oikeista paikoista. Niinpä pääsin aikalailla suoraan röntgenkirugin pöydälle, vaikka menihän odotteluissa kuitenkin päivän puoleenväliin, mutta hyvä näinkin.

Onneksi lääkäri saikin nykyisen putken oiottua vanhasta haavasta käsin, joten ei tarvinnut puhkoa uusia reikiä, joka olisi tiennyt päivän parin seurantaa osastolla. Pääsin keskiviikkona kolmen jälkeen jo kotiin. Kyllä se vaan henkisesti tuntuu rassaavan ja virtsan virtausta tulee seurailtua ihan tarpeettomankin tarkkaan.

Illalla kuuntelin RadioDeistä Seinäjoen saarnani. Tällä kertaa kestin kuunnella alusta loppuun, vaikka oman äänen kuuleminen ei ole mitään herkkua ollutkaan. Jokisen Sepon todistus oli kertakaikkisen vaikuttava kuulla uudelleenkin.

Tänään olenkin sitten lähdössä iltapäiväksi Isoon Kirjaan. En malta pysyä poissa Helluntaiherätyksen työntekijöiden syysseminaarista, kun tämän päivän käsittelyssä on Seurakunta jokaiselle 2020-strategia, jonka työryhmää johdin vielä viime kevääseen asti. Idea strategiassa on se, että me voisimme tarjota kaikille suomalaisille seurakuntayhteyden omalla asuinpaikallaan ja lähiympäristössään seuraavan kymmenen vuoden aikana. Kasvavat lähiöt ja autioituvat maaseudut ovat todella paljon haasteita antavia. Suurella halulla menen tapaamaan myös kymmeniä kollegoitani, joihin yhtydepito on harventunut sairauteni myötä.