Vuosipäivä

Istuin aamulla kotona työhuoneeni sohvalla ja katselin kelloa todeten, että tasan vuosi sitten odottelin urologin soittoa, joka sitten tulikin vähän ennen yhdeksää.

Varasin ajatuksilleni aikaa kelaten mennyttä vuotta. Kaikkea en ole osanut parhaalla taidollakaan pukea sanoiksi, saatika kirjoitella tänne.

Joskus totesin, että syöpäsairaus aloitti elämässäni uuden ajanlaskun - ennen ja jälkeen syövän. Vuosi on siksi pitkä, että se on yhdistänyt menneen ja nykyisyyden. Aika on rakentanut sillan menneen ja nykyisyyden välille. Enää syöpä ei erottele elämäni päiviä, se maalaa vain erilaisella, vahvalla ja hieman tummemmalla sävyllä kuin maalailin itse ennen tuota kohtalokasta hetkeä.

Tuumailin, mikä matkalta nousee päälimmäiseksi. Vähän säpsähdin, kun jouduin myöntämään, että kyllä se on ollut pelko. Varsinkin ensimmäisten kuukausien aivan sielua irtiraastava epätietoisuus ja ahdistus kun tulevaisuutta ei enää ole. Se on jotain sellaista, jota ihminen tuskin unohtaa koskaan. Ei ole helppoa tehdä kuolemaa elävänä.

Paljon on ollut ihmetyksiä. Kuinka, ja mistä ihminen saa sen voiman ja kyvyn rakentaa arjen elämää tietoisena kuolettavasta sairaudesta. Se jäänee ihmeeksi, selittämättömäksi sellaiseksi.

Paljon olen saanut uusia asioita elämääni. Ystäviä, tämän päiväkirjan, kyvyn avata sairauttani ja samalla itseäni aiempaa paremmin. Loppuvuotta kohden olen joutunut toteamaan, että henkinen jaksaminen on todella se joka taitaa ratkaista paljolti taudin kehityksen. Vähän liiankin rohkeasti olen haasteita edelleen ottanut vastaan, voimat kun eivät sittenkään ole niin kuin vielä muutama vuosi sitten.

Vuosi on lyhyt aika, mutta en ole näin tarkalla tunnolla ja aistein elänyt vuotta sitten lapsuuteni. Jotenkin on sellainen olo, että jossain määrin olisi valmiinpi kohtaamaan mahdolliset takaiskut taudin kehityksessä. Toisaalta on taasen olo, että sama syöveri se varmaan olisi vastassa, ihminen on ihminen.

Mutoin tämä vapaapäivä meninikin sitten laminaattia lattiaan latoessa.