Ahneuden summa

Sairalomailu on edennyt verrattain rauhallisissa merkeissä. Suksetkin ovat saaneet vielä odottaa noutajaansa urheiluliikkeen hyllyllä. On ollut ihastuttavaa herätä toinen toistaan valoisampaan aamuun - päivä kun ottaa niitä tunnettuja kukonaskeleitaan.

Kunnon kohentumisesta en osaa vielä sanoa mitään, sen sitten tulevat viikot mittaavat.
Ihan työstä vapaata on tässä roolissa ollut tosi vaikea pitää, mutta pääpiirteissä olen lomalla ollut.

Viimepäivien uutisointia on hallinneet pikkupojan katoaminen ja lumihangesta löytyminen. Voi vanhempien sokkia ja järkytystä, ajatellapa asiaa omalle tahi omien lastensa kohdalle. Ja mikä pahinta, jos sieppaajaa ei pian tavoiteta, niin median sormi alkaa kääntyä kohti sisäpiiriä, eli tässä tapauksessa vanhempia kohti. Huh, ei voi kuin kauhulla odotella sitä hetkeä kun heistä leivotaan syyllisiä tavalla tahi toisella.

Toinen yhteiskunnallisesti paljon laajenpi uutinen on tullut työmarkkioilta. Ahtaajien lakkotilanne on käsittämättömän pöyristyttävä. Kuinka Suomella on vara heitellä kymmeniä miljoonia päivässä pohjolan tuuliin, ei kerrassaan ei. Eikö tosiaan ole voitu missään historian vaiheessa luoda sellaista mekanismia työmarkkinoille, että tallaiset työtaistelut eivät pysäytä näin merkittävällä tavalla tuotantokoneistoa. Eli työt jatkuisivat, neuvottelijat neuvottelisivat. Ei tuon nyt pitäisi olla maailman vaikein järjesteltävä. Mutta kun taisteltava on, niin taistellaan, vaikka menisi tuhkatkin pesästä - koko valtakunnan pönttöuunista. Eilen nosteltiin uutisiin pelkoja kuinka koko Suomen satamatoiminta on uhattuna Venäjän ja Baltian maiden vahvasti kehittyvien uusien satamien myötä. Niin paperi-, kuin teknologiateollisuuskin pelkää tilausten ja asiakassuhteiden siirtyvän jopa pysyvästi pois maasta. Minun ymmärrykseni ei ainakaan moisen vaarallista hiekkalaatikkoleikkiä käsitä.

Vaikka lakko saisikin tänään onnellisen lopun, niin kyllä tämä melkoinen ahneuden näytös on ollut puolelta jos toiselta.