Kun tieto sairaudesta yllättää

Minulla on ollut jo pidemmän aikaa vahvasti mielessäni kirjoittaa yksi blogiteksti sellaisille ystäville jotka ovat juuri itse saaneet tiedon sairastumisestaan, tai heidän lähipiirissään joku on juuri sairaustunut vakavasti. Me emme saisi unohtaa, että joka päivä tämä kohtalo puree kipeästi kymmeniä, jopa satoja ihmisiä. Jospa voisin  kokemuksiani purkamalla edes hivenen helpottaa jonkun ystäväni tuskaa tuossa elämän kriittisessä vaiheessa.

Mutta ihan ensiksi eilen saamistani veriarvojen tuloksista. Lääkärillä oli ihan positiivista kerrottavaa. PSA oli tullut pari pykälää taasen ihan itsekseen alas, ollen nyt 17. Tämä tarkoitti sitä, että uutta hormonihoitoa ei ollut vieläkään tarpeellista aloittaa. Muutkin perusarvot olivat tosi hyvät, joten kiitollinen mieli säilyi. Ihmeessä taidetaan elää. Loppukuusta minulla on vielä uudet kokeet ja tietokonekuvauskin, jolloin nähdään sairauden fyysinen eteneminen. Tervehän minä en suinkaan ole, sillä nolla arvossahan tuon PSA.n tulisi olla. Nyt se on seitsemäntoistakertainen siihen nähden mitä saisi olla.

Mutta nyt asiaani. En toki tiedä, kuinka tätä oikein avaisin, mutta olen viime aikoina usein muistellut sitä aamua kun sain puhelinsoiton urologiltani, joka totesi, että: " Se on syöpä!" Tuo tieto saavuttaa monta kymmentä ihmistä päivittäin. Elämältä putoaa pohja pois. Eilen olin vielä terve, mutta tänään kuoleva sairas. Kaikki muuttuu likimain silmänräpäyksessä. Jokainen meistä käyttäytyy ja ottaa tiedon erilailla vastaan, koska jokainen käyttäydymme muutoinkin omalla tavallamme ja olemme myöskin sisäisiltä ominaisuuksiltamme erilaisia.

Yksi tärkeimmistä huomioistani olikin juuri siinä, että minun sairauteni käsikirjoitusta ei ollut vielä kirjoitettu. Kukaan toinen ei ollut elänyt, eikä elä minun sairauttani. Tulet kohtaamaan melko paljon niitä, jotka yrittävät lohduttaa sinua kohtalon esimerkeillä. Hyvä niin, mutta minuun teki ainakin kipeää, kun jouduin sisälläni ristiriitaan kuulemani lohdutuskertomuksen ja oman vielä elämättömän sairauteni kanssa, se kun ei koskaan tuntunut istuvat kenenkään toisen kanssa identtisesti yhteen. Kukaan ei voinut sanoa minulle sitä kipeästi kaipaamaani asiaa: selviänkö, vai kuolenko minä? Esimerkkien ihmiset olivat selvinneet kukin tavallaan, mutta esimerkin lohdutus loppui tuon kysymysmöykyn edessä. Niin, kuinka minun kävisi, enhän minä olen hän?

Vaikein käisteltävä asia koko aikana on ollut sairauden tuoma raskas ahdistus, joka ei katoa kokonaan pois, vaikka itse sairauden tilassa tapahtuisikin välillä helpottumista. Tietoisuus kuolemanvakavasta taudista on pinttynyt selittämättömällä tavalla johonkin aivolohkojen sopukoihin. Ihan ratkaisevan oleellista on se, saanko minä tuosta ahdistuksesta "syliotteen" vai ottaako se minusta ylivallan. Tämän ahdistuksen käsittelemiseen ei ole olemassa helppoa ja yksinkertaista neuvoa. Itse olen kokenut, että minun on tosiaankin vain hyväksyttävä sen läsnäolo, vaikka se tuntuikin alussa ihan sietämättömältä, kun kohtalo oli tuntematon ja mistään en saanut ratkaisevaa vastausta kuinka minun tulisi käymään. Muistan kuinka ilta ja yö saattoikaan olla raastavan tuskallinen, pimeyttä ja tyhjyyttä.

 Minua varoitettiin menemästä netin keskustelu- ja lääkäripalstoille, koska ne saattaisivat vain hämmentää lisää. Päätin kuitenkin käydä tutustumassa ja ihan oikeassa varoittelijat olivat. Sama esimerkkitapausten tulva tulee sielä vielä moninkertaisesti vastaan. Sairastuneen mieli kun on sellainen, että se tilanteen synnyttämän ahdingon ajamana saa aikaan sen kaikkein pahimman skenaarion. Minulle ne eivät antaneet minkäänlaista rohkaisua, päinvastoin.Älä anna erilaisten kohtaloiden pelästyttää.

Avoimuus on ollut minun juttuni. En osaa kuvitella kuinka muuten olisin käsitellyt sairastumistani. Muistan kuinka heti tiedon saatuani aloin käymään tuttavapiiriäni lävitse kenellä voisi olla juuri sama syöpä kuin minulla ja soitinkin muutaman tunnin sisällä tuntemalleni kollegalle, joka oli käynyt saman sairauden lävitse. Se oli yksi suurimpia helpotuksia ihan ensimmäisessä sokkivaiheessa. Puhuminen, puhuminen ja vieläkin puhuminen jonkun läheisen kanssa purkaa tunnekuormaa vaikka ei juuri sillä hetkellä siltä tuntuisikaan. Ahdistusta kun ei mikään ota kokonaan pois, mutta jakaminen mahdollistaa sen hallitsemisen. Itse hakeuduin myös aika pian syöpäyhdistyksen vertaistukiryhmään, joka oli varsinkin alkuvaiheessa todella hyvä.

Sen tulet huomaamaan, että ei kaikki ole pelkkää kurjuutta. Nimittäin samalla kun tieto tuli ja maailma kun pysähtyi, niin ympärillämme olevat, ennen huomaamattomat pikkuasiat tulevatkin liki. Oli merkillepantavaa kuinka esimerkiksi luonnon yksityiskohdat, väreineen, äänineen kaikkineen sai pysähtymään uudella tavalla. Kokemus tuli lienee siitä, kun elämän merkitys kaikkineen pyörhti päälaelleen. Se mikä aiemmin oli tärkeää mitätöityi. Nyt pienikin juttu päivän aikana saattoi piristää mieltä merkittävästi.

Olen pyrkinyt säilyttämään realismin alusta alkaen mahdollisemman hyvin. Vaikka uskovaisena olen kokoajan tiennyt Jumalan parantavan voiman mahdollisuuden, niin en ole halunut edes sen tietoisuuden ohjata minua pois todellisuudesta. Jumala kun on nimenomaan juuri todellisuuden Jumala. Ylioptimismin vaara piilee siinä kuin masentuneisuuskin. Emme saisi antaa tunteiden viedä meitä sairaudessamme harhaan, mutta positiivinen elämän asenne on melkeinpä koko jutun a ja o. Hoitava urologi totesi minulle heti alussa, että "niin kauan kuin voit elää niin, että sairaus pysyy korvien välin ulkopuolella olet voittaja". Siinä hän oli totisesti oikeassa. Eli ahdistus ja sairaus kaikkinensa kaataa meidän mielemme, mutta jos saamme voimaa nousta ja suorittaa päivittäisiä askareitamme ja suunnitella jopa tulevaisuuttamme, niin olemme voittajia. Olen oppinut tätä pikkuhiljaa vuosien aikana. Juuri tämän vuoksi rakentelenkin nykyisin elämääni joitakin minua itseäni kiinnostavia aktviteetteja, jotka ovat sopivasti odottamassa tuolla viikkojen tahi muutaman kuukauden päässä.

Jeesukseen uskovana en voi olla nostamatta esiin iankaikkisuus näkökulmaa. Sairaustiedon tullessa kuoleman läheisyyttä ei pääse pakoon. Siihen liittyy myös pelko tuntemattomuudesta kuoleman jälkeen. Itse uskon raamattuun ja siksi ymmärrän, että meillä on olemassa iankkisuus edessämme tämän elämän jälkeen ja meidän tulee ymmärtää valita täällä oikein. Kun uskomme sydämessämme Jeesukseen ja siihen, että Hän on kuollut minun puolestani ja ottanut syntini pois olen vapaa tuomiosta. Olen siirtynyt minua odottavan tuomion alta iankaikkiseen elämään. Olen silti pelännyt kuolemaa. Olen pelännyt, riittääkö Jeesuksen pelastustyö minulle? Tämän kysymyksen edessä ei auta pastorivuodet, ei helluntalaisuus tai luterilaisuus, ei mikään. Mutta tämä on ollut myös vapauttavaa. Meillä on täysi oikeus epäillä ja kysellä. Ollessani viime syksynä toistuvasti lähellä kuolemaa sain todeta, että Jumala tuli ja oli minua rauhansa kautta liki, vaikka olisin itse ollut kuinka epävarma omasta olemisestani. Hän tuli persoonana lähelle.

Niinpä olen itse käyttänyt valtavan paljon rukousta. Rukoilen itse ja puolestani on rukoiltu eripuolilla maailmaa. Vaikka et uskoisikaan Jumalaan, niin rohkaisen sinua lähettämään rukouspyyntöjä sellaisille ihmisille joiden tiedät rukoilevan, sekä myöskin eri seurakuntiin. Rukouksella on ratkaisevan iso merkitys meidän jaksamisessamme.

Ethän jää yksin oman sairautesi kanssa. Klisee, mutta tosi kuitenkin on, että niin kauan on toivoa, kuin on elämää!