Eläkeläisenä

Jokunen teistä taas ehti jo huolehtimaan kuulumisista. Nyt täytyy totuuden nimissä todeta, että työelämästä lopullisesti eläkkeelle poistuminen on ollut minulle hirvittävän iso ja raskas prosessi. Sen vuoksi en ole pystynyt muutamaan päivään edes ajattelemaan tunteitteni purkamista tänne päiväkirjaani.

Vappuviikonloppu meni kivasti Vilppulassa evankelistakodin rukouspäivillä. Oli todella etuoikeus päästä maistamaan aitoa rukouksen ilmapiiriä. Pidin muutaman raamattutunnin joissa keskityin oikeastaan opettamaan Jumalan läsnä olosta ihmiselämän kaikissa tilanteissa. Tilaisuuksien väliin mahtui paljon rukousta ja yhdessä oloa. On muuten paikka johon kannattaa ehdottomasti tutustua.Kun sitten kotiuduimme Vappuna, niin sen jälkeen minuun iski herkkyys. Keskiviikkona kävin tyhjentelemässä toimistoni, luovutin avaimet, poistin nimikilven toimiston oven pielestä, suljin työpuhelimen ja sähköpostiosoitteen. Tätä kaikkea tehdessäni tajuntaani iski kuin aallon tavoin kokemus kuinka vahvasti olenkaan rakastanut työtäni seurakunnassa. Itkin moneen kertaan sen ja seuraavan päivän aikana luopumisen tuskasta

Tämä kuuluu ihmisyyteen. Toinen kokee toisin ja onneksi kaikki ovat kokemustensa kanssa ehdottoman oikeassa. Olenhan samaan aikaan suunnattoman kiitollinen, että olen saanut elää vakavan tautini kanssa näin pitkälle, jopa eläkkeelle asti. En ole vähäisemmässäkään määrin katkera elämälle, en. Tämän kaiken keskellä mun sieluni toisaalta laulaa, koska tiedänhän minä, että onhan elämää seurakuntatyön ulkopuolellakin ja ennen kaikkea minulla on Jumala jonka kädestä otan jokaisen seuraavankin päivän. Ja sellaisena extrabonuksena minulla on vielä se, että haasteitakin tuntuu aukeavan ja ehkä suurempiakin kuin mitä tähän mennessä toimitettu. Mistäpä sitä elämäänsä tietää ennen kuin se on eletty.