Avoimuuden rajat

Viime viikot ovat vierähtäneet tuttuakin tutummin työn ja vapaan yhteensovittamisessa. Muutama reissu on tullut heitettyä akselilla, Keuruu-Jyväskylä-Helsinki ja tällä viikolla niitä olis taas lisää.

Mutta lupaukseni luottamustoimien purkamisesta on toteutumassa. Viime viikolla ilmoitin Suomen Helluntaikirkon hallitukselle, että en erovuoroisena enää asetu ehdolle yhdyskunnan syyskokouksessa marraskuussa. Sen myötä tippuu muitakin työryhmiä mukavasti pois. Ihan on kuin tyhjiä taskujaan kaivelis, helpottaa.

Tein menneellä viikolla aikalailla RV.n toimittajan Heikki Salmelan kanssa töitä kun hän tuli tiedustelleeksi minun ja Helluntaikirkon suhtautumista Evankelisluterilaiseen kirkkoon tässä nyky-murroksessa homouteen nähden. Ihailla täytyi taas kerran noiden toimittajien terävyyttä. Heikki teki minusta paljon viisaamman mitä olenkaan, laittamalla suuhuni sellaisia repliikkejä, että oikein sai olla ylpeä itsestään.

Huomenna juttu tulee ulos - tullee synnyttämään keskustelua yli kirkkokuntarajojen. Minun raamattuni kun ei tunne mahdollisuutta hyväksyä homoseksisiin suhteisiin hyväksyvästi ja niitä raamatulla puolustavia hengellisiä johtajia. Jumalan sana on siinä muuttumattoman ehdoton.

Sairaus on välillä vetänyt mielialaa aika alas, toki sekin selittynee pääosin lähestyvästä kontrollista. Ihan olen joutunut pohdiskelemaan tässä suhteessa avoimuuteni rajoja. Mitä tiukemmalle tauti kiristää, sen hiljasemmaksi mies käy, kun piinapenkissä istuu lopulta kuitenkin ihan yksin. Ja turhaanpa sitä sisimpänsä vellovia voimia kaiken aikaa maailmallekaan jakaa. Vierellä kulkija kun ei pääse tunteisiin kiinni ja jatkuva taudilla mässääminen on kuin pilviverhoa muassain kuljettais. Joten tyytykäätte näihin blogeihin mitä nyt tässä vaiheessa ulos saan.