Kuinka ihmisten psyyke kestää?

Nyt olen antanut ajatuksen virralle tilaa virtailla puroina sinne minne uomansa hakevat.

Kun olin muutamia vuosia sitten johtamisen erityistutkinnon selviytymisviikonlopussa Karstulan Lomakouherossa, niin teki hyvää kun sain erityismaininnan kouluttajilta luontaisista taidoistani johtajana, joka ei jätä heikointakaan selviytymään yksin. Kyse oli köysiradan joukkue tehtävästä, joka ei ollutkaan ihan helppo vetää kerralla lävitse, vaan se mittasi miestä, kun viime metreillä porukasta joku epäonnistui - ei muuta kuin koko lenkki alusta - jos mieli selviytyä kunnialla. Tunsin nauttivani venymisestä ja porukan tsemppaamisesta, oli vain niin luontaista.

Nyt olenmuutaman päivän ajan tullut pohtineeksi, kuinka ihmeessä kohtalon toverini klaaraavat tämän vaiheen elämässään? Miten ihmisten psyyke kestää tätä epätietoisuutta, ennen kuin lopullinen diagnoosi toimenpiteineen julistetaan? Niin kuin lapsena odotettiin kärsimättömänä mielihyvän valtaamana jouluaattoa tai jotain muuta merkittävää yli arjen olevaa tapahtumaa, niin käänteisesti tällaisessa tilanteessa on pakotettu kantamaan sisällään h-hetkeen kohdistuvaa, liki sietämätöntä painetta. Jos joku tämän prosessin lävitse käynyt muuta väittää, niin uskallan arvella hänen valehtelevan - ainakin osin.

Toki on mahdollista hukuttaa tuntemuksiaan työhön, harrastuksiin, ihmissuhteisiin jne. mutta on typerää yrittääkään eliminoida tunnetta, joka kuitenkin nostaa päätään heti kun se vain on mahdollista. Se kun vain on ahdistuksen ominaispiirre. Olen kokenut vapauttavana antaa sille tilaa, eli antaa ahdistuksen olla. Yrittää ottaa se syleilyynsä, nyt osana minua itseäni.

Tiedän selviäväni, olipa tulevan keskiviikon tieto mikä tahansa. Kiitos rakastavan perheen, huiman ihmissuhde verkoston, mielettömän haastavan ja mielenkiintoisen työn maailman parhaiden työkavereiden kera ja tietenkin ja ennen kaikkea uskoni Jumalaan. Lieventävänä tekijänä on merkittävästi vaikuttamassa myös se, että syöpäennusteeni on ennusteena parhaasta päästä - paperilla. Mutta sitä olenkin miettinyt, kuinka ylipäätään sellainen ihminen, jolta puuttuukin joku näistä elämää ylläpäpitävistä rakenteista, tai jopa ne kaikki, kuinka ihmeessä hän selviää? Ja kun syövän sijainti ja laatu saattaa olla jo alku tutkimuksessa ihan jotain muuta kuin minulla nyt.
Kun oman elämän päivät ovat vaa`assa, niin tämäpä osaakin olla henkisesti kova juttu. En ole löytänyt aihepiiristä tutkittua tietoa, mutta mielenkiintoista olisi. Tuntemukset pitäisi voida kirjata ylös nyt, juuri tässä hetkessä kun ihminen roikkuu tässä "löysässä hirressä". Nimittäin tilannehan muuttuu - arvelisin - välittömästi tiedon saannin yhteydessä. Jos tieto on tyly silloin alkaa selviytymistaistelu, jos taas vapauttava, niin lehti kääntyy unohduksen puolelle.
Kuinka ihminen käsittelee itselleen ja läheisilleen, jos ei ole kykyä puhua asiaa auki? Huh, oikein riipoo sisältä kun ajattelen. Jos olisin rakentanut elämäni luottamuksen vain omaan kykyyni, viisauteeni, voimaani jne. niin mites nyt? Paini olisi melkoinen kun yrittäisin epätoivoisesti saada kiinni arvoista jotka sairauden myötä ei olekkaan enää minun ulottuvillani, ainakaan jos tulos olisi synkin mahdollinen. Minua pelottaisi tosi kovaa. Miten ihminen, jolla ei ole ketään läheistä sukulaista tai ystävää? En osaa edes kuvitella, kuinka ja kenen kanssa hän tämän piinaviikon tai -päivät jakaa tuntemuksineen?
Ja kuinka paljon näitä kohtalon tovereita onkaa olemassa? Ihan alkaa sisin murtua kun antaa ajatuksen etsiä uomiaan. Annetaan kuitenkin ajan kulua, pakko antaa, kun en muutakaan voi.

Gammakuvausta ja aamusaunaa

Sovittelin edellisen tekstini yhteyteen kuvaa itsestäni ja Korhosen Klausista kun seisoimme Kuolleen meren rannalla itsemme mudalla lotjaneena. Kuvatekstikin oli jo: "SHK:n puheehjohtajisto voitelussa (muta-)". Otin kuitenkin kuvan vielä pois, kun en ole ehtinyt kysyä Klausin suostumusta moiselle huumorille.
Eilinen (tiistai) olikin sitten syöpäni jatkotutkimuspäivä kun vuorossa oli luuston ja nivelten gammakuvaus. Heti kahdeksan jälkeen sädesairaalaan hakemaan radiolääke, joka pistettiin kyynärtaipeen laskimosta sisään.
Minulla on aina ollut vähän syyllinen olo, kun olen vältellyt sairaaloita ja muita laitoksia, vaikka tiedän kuinka paljon ne juuri kätkevätkään sisäänsä inhimillistä kärsimystä. Siellä jos missä pitäisi pastorina tietysti liikkua, mutta se ei ole ollut minulle koskaan luontaista. Nyt oikein tietoisesti halusin aistia ja imeä itseeni sitä ilmapiiriä, mikä tallaisessa paikassa leijuu. Näin "pakon" edessä tämä ei tuntunutkaan mitenkään pahalta. Lueskelin odotushuoneessa Pirkko Jalovaaran rukouslehteä ja täytyy myöntää, että oli lehti oikeassa paikassa. Teki oikein hyvää lukea muutama lohduttava kertomus Jumalan antamista rukousvastauksista. Kylläpä oli lehti löytänyt oikean osoitteen.
Arvioin luontaiseen tapaani muita vuoroansa odottavia ihmisiä. Pääasiassa näyttivät olevan vanhempaa väkeä. Joku istui pipo tiiviisti päähän painettuana, eli hiukset mitä ilmeisemmin lähteneet hoitojen myötä. Niin, tänne sitä sitten kuulutaan ja yksihän minä näistä, mikäpä tässä on istuskellessa.
Nuori röntgenhoitaja-tyttö suoritti aineen pistämisen muutamassa minuutissa ja sen jälkeen kolmen tunnin odotus, että aine ehtii liueta elimistöön.
Väliajaksi palasin kotiin. Juoda pitäisi litran verran, kun kuulema jouduttaa aineen imeytymistä.
Kait tämä voisi olla sairaslomapäivä? Tallaisessa kokonaistyöajassa on vähän vaikea aina itse hahmottaa milloin voisi olla vapaalla, milloin ei. Väliaika meni kuitenkin puhelimessa. Suunnittelin mm. Vapaakirkon pastorin Koivun Vesan kanssa ensi marraskuulle yhteisesti Jyväskylään aiottua Bill Hybelsin GLS-johtajuuskonferenssia. Vesa on yksi parhaita pastoreita ja mielyttävimpiä ihmisiä mitä tunnen. Juttelimme myös pitkään sairaudestani, kun kerroin lähteväni luustokuvaukseen. Heidän perheessä tiedetään myös mitä sairastaminen on. Vesa on Maijansa kanssa kirjoittanut muutama vuosi heidän yhteiselämästään kirjan "Kaksi Koivua", joka on tosi avoin tilitys elämän arjesta ja juhlasta.
Aika askeettinen oli röntgenhuone, eikä niin ihmeellinen ollut lavitsa missä kuvaus suoritettiin. Niin olis ollut kun piirtoheitinlaite olisi käännetty ylösalaisin potilaan yläpuolelle. Päästä alkaen kone eteni 12cm minuuttivauhdilla aina varpaisiin asti. Ehdin laskeskella, että minun kohdallani se teki n. 15,5 minuuttia.
On se vaan tekniikka ihmeellistä, kun mokoma laite erottelee käytännössä luut ja ytimet ja sen suoltamilla kuvilla ratkaistaan monen ihmisen kohtalo - niin minunkin viikon päästä.
Yritin päästä tytön ilmeistä selville, näkikö hän kuvien kertomaa, mutta en oikein päässyt ainakaan tuloksesta selville. Miksikä sitä miettimään, arvausta kuitenkin. Viikon "löysä hirsipuu" enää edessä.
Iltapäivällä alkoi kuume mokoma nousta uudelleen. Kumma tauti, sitä ovat muutkin valitelleet, että tässä flunssassa kuume sahaa pitkän aikaa ylös ja alas. En ole ollut juuri koskaan kuumeessa ja siksi tämäkin rassaa.
Pakko perua huomisia tapaamisia, kun Anitakin yrittää minulle lukea lakia ja pelottelee jälkivaivoista.
Eräs ystävä soittelee illalla pitkän puhelun ja kertoo taas eturauhas-syöpää sairastaville tarkoitetusta vertaistukiryhmästä, jossa itsekkin käy. Varmaan ihan hyvä kerho, mutta ei tosiaan taida olla minun juttuni, ainakaan vielä tässä vaiheessa. Jos minä yhden illan saan kahteen viikkoon vapaaksi, niin luulen sillä olevan muutakin käyttöä, näin ajattelen nyt, katsotaan kuukauden päästä.
Anita oli yövuorossa. Lämmittelin aamuksi hänelle (ja itselleni) saunan. Tämän parempaa ei ole olemassakaan kun talvinen ulkosauna päivän alkajaisiksi. Mistähän muutama muurahainenkin osannut saunan nurkkiin vipeltämään.
Nyt pidän luvalla sitten rairaspäivän, kun ei tässä muukaan auta. Minua alkaa tallanen ahdistamaan. Työstä kun on tullut niin täysin erottamaton osa elämääni, että muutaman tunnin pakkolepo laittaa kierroksille, mutta jospa tätä kautta pitää pyrkiä sinuksi itsensä ja vaivojensa kanssa. Onpahan aikaa laskeutua jo pikkuhiljaa tulevan sunnuntain ehtoollisjuhlaan. Minulla onkin nyt "vain" juontovuoro ja Niittysen Jopilla saarnahuki. Juontajan joutuu toki haalimaan sen tuhannet asiat kokoon ko. tilaisuutta varten.
Toivottavasti Kuitunen ja Saarinen voittavat MM-kultaa parisprintissä, ettei ihan vailla jännitystä tarvitse tätä välipäivää viettää.

Paluu arkeen

Lomamatka Israeliin meni ja tuli. Vaiherikas oli matka, eikä juurikaan viimepäivien syöpäkurimusta ehtinyt muistella.
Alkumatkan siitä piti tehokkaasti huolen oikein elämäni flunssa, jonka sain juuri ennen matkan alkua. Kuume ehti nousta lähtöaamuna 38.8C , mutta liekö suomalaista sisua vai mitä, mutta peruuttaminen ei oikeastaan tullut mieleenikään. Vantaa-Helsinki kentällä muut ryhmäläiset aloittivat minulle lääkkeiden syöttämisen. Siinä meni reseptilääkkeitä ja ilman reseptiä hankittua. Menomatka kesti lentoineen ja bussikuljetuksineen Eilatiin 17 tuntia, mutta enpä ole sellaisen yskän ja kuumeen kourissa moista tuntimäärää ennen pystyssä poukkoillutkaan.
Pari ensimmäistä päivää meni sitten lepäillessä ja tulihan se kuume hikoilun myötä ulos.
Ryhmä oli mitä paras. Korhosen Klaus Satunsa kanssa toimi ryhmänjohtajana ja myös tuttu mies Krögerin Harri opasteli yli 20v. kokemuksella. Uusia tuttavuuksia ehti tulla taas kivasti, ryhmään sattuneiden jo muutaman puolitutun lisäksi.
Loppupäiviksi Jerusalmiin sattui taas sitten sikäläisittäin kunnon talvikelit. Raekuuroja ja lämpöasteita n.viiden pintaan. Mutta eipä nuo kelit pahemmin vaikuttaneet hyvään ryhmähenkeenkään.
Jarkko tuli hakemaan kentältä. Hänellä oli auto käytössä matkamme ajan. Marikan perheen kautta ajelimme sitten Anitan kanssa pimenevässä illassa eilen kotiin Jyväskylään.

Sähköposteja oli yli 70 odottelemassa vastaamista, toki joukossa jokunen roskakorituotoskin. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin itseni haluttomaksi tai paremmin sanottuna voimattomaksi - ihan oikeasti. Syvältä sisältä nousi syöpäpeikko kuiskimaan, "eihän sitä tiedä kykenetkö enää hallitsemaan näitä kaikkia naruja käsissäsi ja mistäpä tiedät kuinka pitkään oikeasti elät? ". Harmitti, harmitti oikein kunnolla, ihan masensi. Mutta rutinoituneena käytin oppimaani tapaa, eli kaikki postit vain samantien auki. Kiireisimpii jokunen sana takaisin ja aikaa vaativat sivuun odottamaan seuraavaa päivää. Yön yli nukuttuani ehdin mietiskellä kuinka alan täyttelemään kalenteriani, kun posteissa näytti olevan aika monta keskeneräistä palaveri-, tai muuta kutsua. Olipa mukana kutsu lähteä joidenkin kysymysten kanssa pistäytymään eduskunnassakin. Olen tavannut saman kansanedustajan joskus aiemminkin samankaltaisen kutsun merkeissä. Nyt päätin kipata tilaisuuden, koska olisi vartavasten sen tähden raahauduttava Helsinkiin. Saman päätöksen tein Helluntaikirkon hallituksen seuraavasta kokouksesta joka olisi huhtikuun puolella Rovaniemellä asti ja Fidan eri valiokuntien puheejohtajien tapaamisen jouduin ohittamaan kun samalle päivälle änkesi jo kahta muuta tapaamista.
Kait sitä voi tämän vaivansa varjollakin hiukan valikoida menojaan, mistäpä sitä tietää minkälaisessa hoitorääkissä sitä tuolloin onkaan.
Loppuiltapäivästä huomasin taas olleeni aika tehokas. Sain hoideltua toimistolla asioita, vekslailtua Syvä Sanoma palvelun ja Aikamedian vuosi-, ja yhtiökokousasioita ja sain mm. Helluntaikirkon työvaliokunnan esityslistan liikkeelle, eikä sähköposteistakaan jäänyt yhtään vastaamatta. Flunssa hävitön alko kuitenkin vaivaamaan uudelleen. Toivottavasti ei tule samalla rähinällä uudelleen päälle. Huomenna pitäis nimittäin mennä heti kahdeksan jälkeen luuston gammakuvaukseen sädesairaalaan. Näyttää aika pahalta itse kirjoitettuna. Jos viime viikon kaltaiset yskänpuuskat sattuvat kohdalle, niin saattaapa mennä uusiksi koko kuvaus.

- Onneksi siinä on hyvä ennuste! Lause joka on tullut tavalla tahi toisella lausuttuna tutuksi tämän vajaan parin viikon aikana. Olen oppinut vastaamaan, että; "niin on, mutta valitettavasti meillä jokaisella on ihan oma yksilöllinen sairauskertomuksemme ja minunkaan kertomusta ei ole vielä kirjoitettu tai kukaan ei ole sitä ainakaan minulle vielä näyttänyt." Vaikka itsekin mielellään vähättelee vaivaansa ja tulee toistuvasti sellainen epätodellinen olo, että mitä ihmettä tämän antaa mielessä aika ajoin kummitella, niin taasen joutuu palaamaan lähtöruutuun. Se on syöpä niin kauan kuin toisin todistetaan ja ennusteet ovat ennusteita. Hoitotoimenpiteet ovat myös inhimillisiä toimenpiteitä joissa on riskit olemassa vaikka kuinka pienetkin, niin kumminkin.
Eli hieman alavireisenä käyn tänään nukkumaan, katsotaan mitä huominen tuopi tullessaan.

Lupa pitää hauskaa

To. ja Pe 12-13.02

Heräsin aamuyöllä alavatsan polttavaan kipuun. Sehän ei ollut mitään uutta, mutta pohditutti nyt aiempaa enemmän. Olinhan toki aiemminkin seuraillut alavatsan ja selän seudun jomotuksia. Selitykseksi oli itselleni hyväksynyt tuon kroonisen eturauhastulehduksen, joka elää ihan omaa elämäänsä, eikä ole tietääkseni edes vaikuttanut syövän puhkeamiseen.
Nukahdan kuitekin, sillä turhaan tuota nyt kävisin miettimään. Löytyypähän siihenkin selitykset kunnes tutkimuksiin pääsen.
Helluntaikenttä on ottanut omakseen sairauteni, ainakin siltä tuntuu. Puheluja asian tiimoilta tullut Vaasasta, Kuopiosta, Helsingistä, Lahdesta, Keruulta, Viitasaarelta jne. Jos tällä verkostolla ei tästä mylläkästä selviä, niin ei sitten millään. Täytyy olla kiitollinen laajasta uskonystävien joukosta.
Vierin Tapsa soitteli Vaasasta ja kertoi kuinka koville hänelle otti kun hänellä todettiin vastaava syöpä vuosi sitten. Ihmetteli sitä kuinka voin nyt jo parin vuorokauden jälkeen naureskella asialle.
Tästä taas pohtimaan, olenko ollenkaan uskottava, olenhan sentään ison seurakunnan johtaja? Minulta odotetaan ilman muuta arvokkuutta ja asiallista käyttäytymistä, etenkin tallaisen vakavan sairauden keskellä. Asetanko omalla käyttäytymiselläni (kun on näin hyvä ennusteisesta syövästä kyse) muut kanssansisareni ja -veljeni liian synkkämieliseksi ja säälittäväksi? Ei, ei totisesti. En voi hetkeäkään uhmata tai aliarvioida sairauttani. Se voi hyvinkin vielä nujertaa minut.
Sjöstrandin Jari, Kuopion kollegani soitteli ja kertoi taas omasta todella tuskallisesta kokemuksestaan leukemian kanssa muutamia vuosia sitten. Hänen kokemuksensa lohduttivat myös siinä mielessä, että hänelle oli myös ihmetelty kuinka syövästä voi puhua kuin ruisleivästä?
Hyvä, hyvä näin se meneekin. Syöpä on nyt muuttanut taloon ja tuossahan se asustaa halusin tai en, mutta ei sillä ole oikeutta nitistää tällä varjolla minun vahvaa huumoriani ja rajatonta positiivisuuttani joka on tähän asti klaarannut perheemme lähvitse hometalokokemuksista ja monista muista ylivyöryvistä jututuista.
Aamupäivä menee KAN-hoitokodin johtoryhmän palaverissa Vaajakosken Suvannossa. On muuten erikoisen mielyttävä isäntä tuossa päiväkeskuksessa babtistiveljeni Kari Lahti. Hän on kaupungin edustajien lisäksi mukana tuossa johtoryhmässä.
Iltapäivällä saan soviteltua muutamia roikkumaan jääneitä asioita puhelimitse. Konttisen Timon kanssa järjestelimme seuraavaa Helluntaikirkon työvaliokunnan kokousta, joka on hänen järjestelyvastuullaan Nastolassa. Pohdimme, että pitäiskö päivämäärää 4.3 käydä muuttamaan, kun samana aamuna minulla on Anitan kanssa urologin tapaaminen, jossa kuulemme lopullisen diagnoosin ja suunnittelemme hoitotoimenpiteet. Päädymme kuitenkin alkuperäiseen suunnitelmaan. Ajaisin iltapäivällä Nastolaan tuli mitä tuli. Taas kerran lupaus jonka lunastaminen voi käydä lujille, mutta eipä tätä elämää voi kertakaikkiaan alkaa syövän ehdolla rakentelemaan.
Torstai-iltana minulla on vielä AikaMedian hallituksen kokous Keuruulla Isossa Kirjassa. Hallitustoverit asettuivat hienosti rinnalleni ja kokous tuli johdettua ihan entiseen malliin. Tilinpäätös saatiin pitkälle valmiiksi. Paluumatkalla rukoilin vasta ensi kertaa henkilökohtaisesti asiani vuoksi. En rukoillut paranemista, kun en oikein tiedä mikä on oikein. Rukoilin vain yksinkertaisesti, että Jumala olisi minua lähellä ja se rukous tulikin kuulluksi. Hänen läsnäolonsa oli tunnistettavissa. Eihän minulla ole mitään hätää, Hän on aina kanssani.

Illalla minulla alkoi flunssa kovalla yskällä. Yö meni ihan hurjaan yskimiseen. En muista olisinko koskaan repinyt keuhkojani näin. Kellokin on jo aamuyöllä soittamassa kun aamulla pitää mennä labraan kokeisiin ja vessassa pitäisi käydä juuri tietyn verran ennen otettavia kokeita. Mutta eipä tarvitse tänä aamuna herätyskelloa, minuutin välein seurailin yskimiseni lomassa ajankulua. Kuume mokoma noussut yli 38 asteen. Eipä se kokeisiin vaikuttane, mutta miten käykään nyt sunntaina alkavaksi suunnitellulle Israelin matkalle?

Perjantai menikin sitten kuumeillessa. Iski pieni paniikin poikanen kun minun rakas filatelia harrastukseni on meinannut jäädä nyt kaiken tämä viimeaikaisen jalkoihin. FDC-kuorikokoelmani on laajentuntu viime viikkoina nopeaan tahtiin kun olen vaivautunut muiden harrastajien kanssa osto,myynti ja vaihtoruliannssin netin välityksellä. Viimeiseltä viideltäkymmeneltä vuodelta puuttuu enää alle viisikymmentä ensileman päivällä olevaa kuorta merkkeineen. Pakko saada viimeiset kavereiden minulta ostamat kuoret postiin ennen alkavaa matkaa.

Nyt olemmekin jo Lauralla ja Mikulla Lahdessa matkalla kohti Helsinkiä. Illalla olisi ajatus mennä kurkistamaan Lähetysseurakunnan nuorisotilaisuuteen jossa Jarkko ja Annika ovat nuorisotiimissä mukana järjestelemässä nuorten toimintoja.
Hienoa lähteä menneen viikon tapahtumienkin jälkeen viikoksi Israeliin, vaikka tunnelmat ovatkin ihan toiset kun syksyllä matkaa varatessa. Mutta saattaapa tässä olla johdatustakin, sillä aion vain ja yksinomaan lomailla ja etsiytyä omiin oloihini. Onhan oppaamme huippulaatua. Kymmeen vuotta Israelissa asunut Harri Kröger ja Helsingin Saalem seurakunnanjohtaja Klaus Korhonen. Klaus toimii Helluntaikirkon hallituksen puheenjohtajana ja minä hänen varamiehenään, mutta nyt olen visusti sitä mieltä, että kirkko rakenteineen jää tällä erää kotimaahan,
Eli nyt kirjan kannet kiinni ja palaan reilun viikon kuluttua asiaan. Sitten onkin mahdollisuus kirjoitaa reaaliaikasesti kun olen saanut nämä blogini ensipäivät tallennettua muistiin.

Mässäilenkö tällä?

Ke. 11.2.09

Yö ei juurikaan valvottanut. Sen mitä valvoin, niin mietiskelin tulevaa nuorten Tukikohdan puhetta. Minulta kun oli pyydetty puhe ehtoollisesta.
Aamulla yhteydenotot muutamiin avainhenkilöihin, joille kerroin taas suoraan sairaudestani.
Auto huoltoon ja sen jälkeen kiireellä toimistolle johon olin varannut minulle, tai seurakunnan hoidon kannalta tärkeän tapaamisen. Alkoi harmittamaan kun sekin sattui nyt tähän saumaan, mutta pakko mikä pakko. Onneksi se menikin paremmin kuin olin ennakolta arvioinnut.
Iltapäivällä saarnan valmistelun lomassa tuli ensi kertaa hetki jossa saatoin arvioida suhtautumistani ihan aidosti tähän sairauteeni.
Syövän hurjan pelottava kaiku on ollut minulle yllätys, toki itsekkin oli monen tuntemansa kohdalla huomannut reakoivansa jokseenkin niin, että nyt kuolinkello on alkanut tikittämään viimeisiään.
Vai olenko itse alkanut ruokkimaankin ympärilleni kauhistelevien ihmisten massaa?...huh, huh.
Aika mielenkiintoinen havainto on se, että nyt jos tämä meneenkin simppelisti ennusteiden mukaan ohitse, niin minkä ihmeen tähden tallainen tabu on synnytetty mokoman sairauden osalle? Monin verroin pahempiakin juttuja on olemassa.
Mutta, mutta kunpa sen tietäis? Jaa, siinä se taitaakin olla - epätietoisuus. Nyt onnellisuudelle on laitettu katto. Olet epätietoisuuden kapselissa, jonka sisässä sinulla on lupa ottaa tunteita ja antaa tunteita, mutta epätietoisuus tulevasta peittää sinut.
Jatkotutkimuskutsu tulikin postissa jo nyt heti seuraavana päivänä. Minä ymmärsin, ettei tässä tallaista kiirettä pitänyt jatkon kanssa olla. Eli tarkoittaako tämä kuitenkin sitä, että syövän laatu onkin pahempi mitä annettiin ymmärtää ja ennusteet edellyttävätkin näin ripeää toimintaa.
Aika helposti sitä näemmä tarkkailee ja reagoi. Hyvän se vaan on, että pääsen heti perjantaina jo verikokeisiin ja loppukuusta luukartoitukseen ja maaliskuun alussa sitten kuuleminen ja hoitosuunnitelman laadinta. Ei voi mitään, mutta kutsu sädesairaalaan tekee pahempaa kuin osasin odottaa.
Tukikohta oli taas kerran huima kokemus. EU-parlamenttiehdokas Holmin Markku johtaa mainion porukkansa kanssa ylistystä ja 300-400 nuorta taas paikalla.
Saarnaan ehtoollisen nauttimisen merkityksestä Jeesuksen kuolemaan yhdistävänä asiana. Uskoon tuleminen, ehtoollisen nauttiminen osallisuutena Hänen urhikuolemaansa ja parannuksen tekeminen entisestä elämän tyylistä ja kaste ovat uudestisyntymisprosessia joka Jeesukseen totisesti uskovan ihmisen vain hyväksyttävä.
Salokankaan Lasse istuu vieressäni kirkon etupenkissä, oli ajanut kokoukseen suoraan Fidan hallituksen kokouksesta Helsingistä. Kerron hänelle uutiseni. Kun Lasse rukoilee puolestani tapahtuu jotain silmiä avaavaa. Rukous on sisällöltää samankaltainen jota itse ole suorittanut varmaan satoja kertoja vakavasti sairaan kohdalla. "Sinä ole Herra parantajamme. Se mikä on ihmisille, lääkäreillekin mahdotonta on sinulle mahdollista." Tältäkö se kuulostaa..ja nyt minä olen tässä tätä kuuntelemassa. Rukoilija on varmasti tosissaan, mutta rukoiltava ei kyllä nyt tiedä mitä sanois tai ajattelis. Osat ovat totisesti vaihtuneet.
Tuli villi ajatus, haluanko edes parantua? Eihän tämä oikeastaan kovin hullu olotila olekkaan. Etsinkö extriimiä, jossa jonkinasteinen kaaos tulisi olla jatkossakin läsnä.
Täytyy myöntää, että sisäiset palikat ovat vielä aika sekaisin. Syttyi ajatus avata blogi - liekö kovin viisasta.

Se on syöpä!

Tiistai 10.2.2009.

Normaalien aamurutiinieni jälkeen - tai oikeastaan niihin kuuluen - istuin totutusti lukemaan sähköpostejani. Nyt kuitenkin odottelin samalla urologin puhelinsoittoa. Olihan tuo soittoaika melko venyvä 8-13, eli koko päivänkö tässä saa puhelinta päivystää?
Eipä ehtinyt kello vielä yhdeksäänkään kun edellisellä viikolla ohutneulanäytteet ottanut urologi esittäytyy.
Mutta miten ollakkaan, esittelyjen jälkeen tuli kuin tykinammus, - "kyllä se on syöpä!" Ohi se kuitenkin onneksi meni, ei osunut, vaikka korvissa soi.
Sisälläni pysähtyi hetkeksi, kävelin puhelin korvalla sekavana talomme yläkertaa poukkoillen. -Juu kyllä patologin lausunto kertoo, että kiistattomasti on kyse alkavasta, mutta välitöntä hoitoa edellyttävä syöpä.
- "Tehkää vaan se lomamatkanne rauhassa, niin laitamme kirjallisen kutsun luukartoitukseen ja sovimme sitten ajan hoitosuunnitelmalle". Siihenpä se lyhyt, mykistävä puhelu päättyi.

Eihän tämän todellakaan pitänyt näin mennä. Kaikkihan me odotimme vahvistusta siihen, että kivut ja kohonnut PSA-arvo ovat tuon kiusallisen tulehduksen aikaansaannosta.
Mutta en jouda nyt istumaan. Olen sopinut toimistolle tapaamisen heti kello yhdeksään ja tuo veret seisauttava puhelu tuli 8.41.
Anita oli aamuvuorossa ja yritän häntä puhelimeen kuten oli sovittu, mutta eipä nyt päässytkään vastaamaan, joten ei muuta kuin koruton viesti, että syöpätulos olikin positiivinen. Tiedän, että hän järkyttyy.
Samantien Anita soittikin takaisin, mutta eipä meiltä löydy montaa sanaa. Arveli ottavansa loppupäivän vapaata.
Mutta minun on mentävä, mutta anopille Anita oli käskenyt ilmoittaa heti jos mahdollista. Karjalaismummot kun ovat tottuneet huolehtimaan asioista. Soitan, ja taisipa olla Maire-anopille melkoinen järkytys, mutta urhoollisesti rohkaisi.
Kävelessäni 300 metrin matkaa taloltamme temppelille yritän soittaa nuorisopastori - lääkäri Mielikäiselle. Olen Juhan kanssa käynyt muutamat keskustelut tutkimusten aikana. Juhakaan ei ole tavoitettavissa, varmaankin lekurin hommissa tänään.
Pääni sisällä käynnistyy tässäkin tilanteessa tuo sama totunnainen ahdistavien asioiden purkumekanisimi. Tiedostamatta etsin kohdetta, kenen kanssa kaaokseni jaan?

Toimistolle sovittu keskustelu on käytävä ammatillisesti, siinä lähes onnistunkin, mitä nyt loppurukous tulee hätäisesti ja konemaisesti - harmi. Olin päättänyt, että en tinkisi asioiden hoidosta olipa tulos mikä tahansa.

Anita soittaa välissä ja kertoo odottavansa minua jo kotona. Oli ottanut vapaata.

Soitto saman kohtalon kokeneelle kollegalle avaa ajatuksille rataa. Ei kun heti alusta vaan eteenpäin.

Käväisen kotona Anitaa moikkaamassa. Matkalla jo soitan Tossavaisen Markulle Ouluun, hänet valitsin kohteeksi, koska olemme samaa raamattukouluvuosikertaa ja jakaneet yli 30-vuotta asioita keskenämme. Markku pyytää lupaa kertoa Anna-Liisalle ja lupaavat rukoilla. Tuntuu heti hyvältä. Niittysen Jormalle, tuolle huippuhienolle työkaverille tilitän tuntoni samantien. Hän kyselee, kuinka selviän työasiosta, tarvitsenko lepoa? Ei tässä mitään...on tietysti vastaukseni.

Soitan jossain välissä Marikalle Espooseen. Vaikea puhelu, kun tiedän vielä heidän olevan perheenä kovan influenssan keskellä ja hän on joutunut juoksemaan lasten kanssa lääkärillä. Tekee kipeää kun Marikan ääni murtuu puhelun loputtua. Kyllä meillä on ihanat lapset..eihän tämä nyt tähän voi loppua, vasta olen antanut Iisalle pikkusormeni ja Okko on oppinut nauttimaan papan pompottelusta. Noh, onneksi ei.

Olin edellisenä päivänä sopinut jo klo.12.oo aikaan lounastapaamisen Asemakadun Viikinkiravintolaan Tarvosen Penan kanssa eli kotona käynti jää lyhyksi. Mikä johdatus ollakkaan. Pena oli Jämsässä saarnamiehenä kun jäin aikoinaan evankeliumintyöhön. Soittelemme ajoittain, mutta emme ole tavanneet hetkeen. Pena, vaikka huumorimiehiä onkin, osasi ottaa muutaman tunnin shokkiuutiseni tosi vakavasti. Keskustelemme perusteellisesti elämän arvaamattomuudesta. Toteamme olevamme ihan oikeasti kuolevaisia. Erotessamme temppelin kongissa jopa halaamme - puolittaisesti - herkistymme ja Pena toivottaa siunausta. Tuntuu taas hyvältä. Jatkaessani matkaa huomaan, että olen taas hukannut toisen hanskani, sen vasta ostetun kun ennen tammikuun talvipäiviä hukkasin edellisen kerran ja kuljin tuolla talvipäivilläkin yhden hanskan kanssa. Se oli onneksi oikean käden hanska, niin sai tervehtiä ihmisä lämpimällä kädellä. Ei Anita varmaan tule nyt paljon kiinnittäneeksi huomiota vaikka hanskani hukkasinkin. Mutta minua oikeasti hymyilyttää, että elämässä on mukana samat pikkuasiat olipa syöpää tai ei ollut syöpää. No, eipä tuo maksanutkaan kun vähän yli viis euroa ja toinen oli mennyt heti saumasta rikki.

Eihän tämä niin vaikeaa taida ollakkaan. Noh, tietty eturauhassyövän ennusteet ovat niin hyviä.

Soitan iltapäivällä Jarkolle Helsinkiin, hän muistaa kysyä, - kuinka äiti voi? Taitaa muistaa äitinsä kokonaisvaltaisen huolehtimisen.

Anita oli soittanut Lauralle Lahteen. Oli jäänyt itkemään. Laitan tekstiviestin, jossa lohduttelen ja vakuutan, ettei elämä tähän pääty.

Alkaa hahmottua sellainen jakautunut olotila. Ennusteet hyviä, josta kaikki muistuttavat, mutta syöpä mikä syöpä. Kuinka tähän pitäisi suhtautua? Eihän se mitään jos se olisi koteloitunut eturauhaseen niin leikkaus tai muu vaihtoehtoinen hoito ja naps..kaikki sen jälkeen vaan seurantakäyntejä vaille valmista. Jaa, mutta kunpa tietäis onko se levinnyt ja mihin asti? Ahdistus on näemmä jäänyt nyt olemaan sittenkin, eikä siitä taida päästäkään irti. Kuinka sen kanssa oikein tulisi elää, niin että eläisi oikein?

Illalla odottaa rukouskokous, johon Anitakin valmistautuu säestämään lauluryhmää. Olen miettinyt pitkin päivää kuinka toimin, otanko asian yleisesti puheeksi, vai? No, itseni tuntien, niin eihän tässä ole olemassakaan vaihtoehtoja. Tietysti kerron seurakuntaväelle ja sillä selvä. Eipähän tarvitse kenenkään kuolettaa minua ennen aikojaan.

Yritän tavoitella Kangasojan Mattia, kun on hallituksen puheejohtajana lähin esimieheni, mutta en tavoita, joten soittelen Hintikan Uskolle kun on vanhimpia vanhimmistossa ja olemme jollain tapaa samalla sydämellä rakennettuja. Usko ottaa kanssa asian isällisesti huolekseen. Taas tuntuu hyvältä. Olenko minä näin paljon ihmisten myötäelämisen kipeä?

Kokous menee hienosti, väkeäkin on melko hyvin, vaikka Mellerin Leo on samaan aikaan ennustamassa maailmaloppua A-salilla.

Liitän saarnani päätteeksi tämän syöpäilmoitukseni ja Niittysen Jopi pyysi seurakuntaa siunaamaan minua ja Anitaa. Sillä olikin tosi iso merkitys. Nyt alkaa jo näin pian hahmottumaan, että Jumalalla taitaakin olla tämän kaiken kautta oma suunnitelmansa siunata koko seurakuntaa.

Illalla edes hetken ehdimme Anitan kanssa jutella kaksin. Toki minulla on vielä kotona koneella asioita hoideltavana. Ensimmäinen päivä syöpätietoisena on ohitse. Oikeasti en ole tänään sen sairampi kuin eilenkään - nyt vain tiedän olevani sairas.
Nukun yön olosuhteisiin nähden aika hyvin, kun päiväunetkin oli jääneet väliin kun Anita tuskaili siinä vaiheessa vieressä, muutoin sekin olisi kuulunut rutiineihini.