torstai 23. joulukuuta 2010

Joulun Rauhaa!

Olen aina ollut tavattoman huono ja hidas lähettelemään joulutervehdyksiä. Ihan hävettää kun joulun lähestyessä alkaa tulla kortteja kotiin ja toimistolle, teksiviestejä, sähköposteja,kun taas ties kuinka monennen kerran havahtuu typeryyteensä. Se kun luopi sosiaalista painetta vastaamiselle ja vaikka kuinka yrität, niin kömpelöksipä ja kovin huomaamattomaksi sitä vaan itsensä tuntee.

Täytyy lohduttautua, että hyvä tahto riittäköön! Noh, se ei tietty vielä paljon vastaanottajan postilaatikkoa, eikä mieltä ilahduta.

Vietämme nyt ensimmäistä jouluamme tässä kodissa. Vuosi sitten olimme jo omakotitalomme myynneet alta pois, mutta olimme muutaman viikon evakossa, kunnes sitten vuoden lopulla tähän sijoituimme. Hurjan oli kylmä vuosi sitten, muistan kuinka pakkanen paukkui liki kolmessa kymmenessä, mutta eipä näytä häpeävän talvea tämäkään joulu, mittari kun koneella todistaa lukemaksi jo -28C.

Pojallamme Jarkolla on mennyt viime päivät taasen odotellessa lentosäiden muuttumista. Huhtikuulla hän tuskaili Englannissa Islannin tuhkapilvessä ja nyt Euroopan lumimyräkkä on vuorostaan sekoittanut liikennettä pahoin. Juuri näihin aikoihin hänen pitäisi päästä lähtemään Birminghamista Amsterdamin kautta Helsinkiin. Annika tuli jo viikkoa aiemmin tentteihin, mutta Jarkolla oli vähän pelkoa viettää yksinäistä joulua kylmässä Englannissa. Eilen näytti jo ruuhkat kentiltä purkautuva, joten tullee se poikakin kotiin.

Saamme Marikan, Matin ja lapset Iisan ja Okon tänään mummolaamme jouluksi. Voi kuinka pappa onkaan jo monta viikkoa odottanut joulua. Laitoinkin joku päivä sitten Marikalle viestiä, että odotan joulua ainakin yhtä paljon kuin lapset.

Olimme viime viikonvaihteessa Lauran valmistujaisissa Lahdessa, jossa Marika oli myös perheinee, joten eihän tuosta pikkuisten näkemisestä onneksi montaa päivää ole. Laura tosiaan sai kolmen ja puolen vuoden AMK. opinnot päätökseen ja sai äitinsä tavoin sosionomin paperit pöydälle. Töitäkin tytöllä on ollut ihan riittämiin jo opiskelujen ohella ja lupaavalta näyttää jatkonkin suhteen.

Syksyn aikana olen onnistunut purkamaan aiemmin kertomiani luottamustoimia pois. Tammikuu sinetöi sitten lopullisesti käytäntöön tekemäni päätökset. Liekö noiden vastuiden vähenemisen vaikutusta, mutta viime viikot ovat olleet henkisesti aivan erilaisia kuin edelliset pari vuotta.

Olen luonut mielikuvan elämästäni lapsuuteni maaseudulle. Jokainen maalla kasvanut on tehnyt matkaa potkukelkalla ja tietää kuin kivaa on lasketella menemään hyvin auratulla ja liukkaalla kylätiellä. Mutta auta hyvä isä kun tulee hiekkaa tai peräti auringon sulattamia pälviä tiellä vastaan. Kovakin vauhti - tai varsinkin se - loppuu lyhyeen kun kelkkaa tökkii hiekkaan tai peräti lennättää kelkkailijan maahan. En sentään lentänyt rähmälleni, vaikka kelkkani kyyti kovaa olikin, mutta pitkälle ei liukuni jatkunut kun tahmea hiekka tuli vastaan. Ei auttanut, vaikka vähän vielä yritinkin vauhtia lisätä ja kyytiä potkia. Näin minulle kävi.

Nyt olen heittänyt tuon kelkan kinokseen, kuinka onkaan helppoa jalkamiehenä jatkaa. Suurin pälvihän oli ja on tietty tämä tautini, mutta pysähdys kuin pysähdys. Onneksi on sen verran vielä älliä päässä, että suostuin itsenäiseen ajankäyttöremontiin, toivottavasti en koskaan enää innostu moisella tavalla elämänkynttilääni kaikista päistä polttamaan. Nyt on tältä osin nautinnollisin joulu vuosiin.

Siunattua ja rauhaisaa joulunaikaa ja Vapahtajamme Jeesuksen syntymäjuhlaa kaikille. Hän otti minun, sinun ja meidän kaikkien elämänmurheet harteilleen - ihan oikeasti. Joulun ihmeellistä rauhaa Sinulle. Tavataan ensi vuonna.

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Moikka!!

Maltoinpa tulla välillä ikävääni purkamaan tänne.
Annoittehan aika kivasti palautetta näihin viimeisinpiin teksteihini ja sen lisäksi vielä tuli sähköposteja suoraan. Kiitos teille kaikille yhdessä ja erikseen kannustuksesta.

Olen ihmetellyt kuinka sitkeästi teistä jotkut käyvät sivuillani, vaikka en ole kuukauteen kirjoitellutkaan. Viitisenkymmentä vierailijaa päivittäin näyttää kurkistelevan.

Tarkoitukseni on vain moikata, kunto on ihan entisellään. Töitä olen saanut tehdä ihan samaa tahtia. Jotenkin on vaikuttanut, että olen entistä innostuneenpi ollut tästä paikallisesta seurakuntatyöstä. Välillä tulee sellaisia intopuuskia, ettei terveinä päivinäänkää oo sellasta kokenut.

Olin viikonlopulla pari päivää Joensuussa Helluntaikirkon tulevaisuusfoorumissa ja samalla kirkon syyskokouksessa. Päätökseni jättää sen hallitus realisoitui. Samalla jätin taakseni kolme muutakin työryhmää. Toki joudun tekemään virkaa puheenjohtajana aina tammikuulle asti kunnes uusi hallitus järjestäytyy. Mutta kokoontumisia ei enää tule kohdalle.

Huomenna oliskin sitten meidän kolmekymmentävuotishääpäivä. Aika on vain vierähtänyt ihan luvattoman nopeasti, montaa ja monenlaista on matkalle mahtunut. Eikä nämä pari viimeistä vuotta ole niitä helpoimpia olleet.

Viikonlopulla olis tarkoitus piipahtaa Englannissa Jarkkoa ja Annikaa tervehtimässä. Taidetaan juuri ehtiä seuraavan lentoalan lakon, tällä kertaa lentoemäntien lakon alta pois.

Sen verran tämä kirjoittaminen vain on verissä, että kun tämän lopetin, niin piti sit yhdeltä reissulta ostaa uusi viiden vuoden päiväkirja. Olen siis kirjoitellut itselleni jokainen päivä pikkutapahtumia.

Nähdään taas joskus ja siunausta, sekä voimia teille kaikille.

perjantai 22. lokakuuta 2010

Näkemiin - ainakin hetkeksi!

Viime päivät ovat menneet uuden lääkenapin kanssa totutteluun. Sen kun pitäisi alentaa verenpainetta, mutta miten lie, kun olemassa olevan verenpainelääkkeen kanssa nostivat paineet pilviin. Oli huima kokemus kun pari aamua sitten ala-paine oli ensimittauksella normaali 80 ja puolen tunnin kuluttua mittari näyttikin jo 120 ja yläpainekin yli 180. Minulla oli erään myyntiedustajan kanssa tapaaminen ja jouduin tunnin neuvottelun jälkeen kiirehtimään tilauslistaa kun pää alko jytkiä ihan kunnolla.

Tässä on nyt tullut taas harrasteltua itsehoitoa. Jätin erilliset verenpainlääkkeet hetkeksi hyllylle ja ainakin pari päivää on näyttänyt sen suhteen hyvältä. Melkoista tiedettä taitaa lääkkeiden yhteensovittaminen olevan. Jos alkaa arvot keikkumaan, niin pakkohan noiden reseptien ja liuskojen kanssa on marssia apteekkiin ja lääkärille.

Viimeisten viikkojen aikana on tullut sellainen fiilis, että taidan ottaa hetkeksi etäisyyttä myös tästä blogistani. Toki viimeisen viikon aikana on ollut kävijöitä taasen tavallista vilkkaamin, yli 1000 rekisteröitynyttä käyntiä. Kiitos kaikille kommentoijille. Minulla oli vakaa tarkoitus antaa vastauksia myös niihin, mutta nyt ei oikein mieli siihen yllä. Olen vain käynnyt säätelemään tätä elämää vähän enemmän yksityisyyteen päin kun olen lopettelemassa muutoinkin noita valtakunnan juoksuja. Toki mielelläni kuuntelen palautteita matkan varelta ja eihän sitä tiedä vaikka innostun sitten joskus kommentoimaankin.

Eli, siunausta ja kaikkea hyvää teille kaikille tutut ja tuntemattomat blogi-ystävät näistä puolestatoista vuodesta. Pidän nyt hetken tauon, mutta ehkä joskus vielä tapaamme näissä merkeissä. Kiitos esirukouksista joita olette jaksaneet ja toivottavasti jaksatte edelleenkin lähetellä iankaikkisen Jumalan puoleen.

lauantai 16. lokakuuta 2010

Ryppyotsainen Koljatti

Homosuhdekeskustelu, jossa olen joutunut tai saanut olla pieneltä osaltani mukana, on vellonut viime viikkoina melkoisen rikkaana. Viimeisimpänä läiskeiden aiheuttajana on ollut Ylen Ajankohtaisen kakkosen järjestämä homoilta viime tiistaina. Tuo ilta liippaa minua siinä mielessä liki, kun edellisen viikon Ajankohtaista kakkosta toimittanut toimittaja soitteli minullekin ja kyseli lausuntojani samaa sukupuolta olevien kirkollisesta siunaamisesta. Lopultahan tuo haastattelu kuivui sitten kokoon ja hyvä niin, koska ohjelma oli rakennettu yhden kirkossa olonsa ahtaaksi kokevan naistyöntekijän nimiin.

Mutta tuo viime viikoinen oli ihan luku sinällään. Jälkimainingeissa näyttää Ev.lut.kirkon ovi käyvän tiuhaan ulospäin. Yksi huvittavimpia kommentoijia on ollut Koljatti-kirjailija Tervo. Hän kun rohkenee sivaltaa Räsästä ja kumppaneita kirkaskatseisiksi pähkähulluiksi. Pidän Tervoa terävä-älyisenä hauskuuttajana. Olen joskus tullut vangituksi TV-ruudun ääreen lauantai-iltaisin nautiskelemaan Uutisvuodosta. Olen ihastellut hänen ja muiden visailijoiden nokkeluutta. Toki täytyy myöntää, että ilta illalta jatkuvat ala-kouluikäisten poikien nauruvitsit sitten väsyttävät ja tulee käännettyä kanavaa. Ei tämä Tervon tämän kertainen ylilyönti hänen älykkyytensä ihailua muuksi muuta, mutta hiukan arveluttaa hänen jumalainen roolinsa. Pahalta tuntui, kun hän päätteli: "Räsänen näytti pitävän homoja Luojan krapulapäivänään väsääminä". Melkoista ivaa. Noh, Jumala ei puolustajia tarvitse, eikä Tervon huulenheitosta hätkähtele.

Se, mitä illasta ja ylipäätään tästä homokeskustelusta olen jäänyt kaipaamaan on raamatun perusideologia. Tuntuu ihan käsittämättömältä, että tässä kiivauden melskeessä ei tajuta, miksi Jumala on säätänyt asioiden merkitykset niin, kuin on. Kaikki se, mitä rajoituksena ja suvaitsemattomuutena pidetään on ihmisen parhaaksi siinä, kuin muutkin rakkauden ylistykset. Ei Jumala ihmistä kiusaamisen vuoksi kiusaa, vaan varjellakseen luomansa mahdollisimman hyvinvoipana. Vapautta, vapautta huutaa ihmisparka, eikä suostu ymmärtämään vapauttajaansa.

Jos nyt vähänkin nostaa lappuja silmiltään, niin mitä hyvää on nykymeno tuonut tullessaan? Ei yhtikäs mitään, eiköhän isämme vaan olleet kaikessa rajoittuneisuudessaan onnellisempia omassa tiukassa maailmassaan kuin perässämme seuraavat jälkipolvet ylettömässä vapaudessaan.

Kolumninsa päätteeksi Jari Tervo kehoitti häpeämään - vähänkö säälittää.

perjantai 15. lokakuuta 2010

Antiandrogeeniä

Lääkärin vastaanotolla käytiin ja tulostakin taas tuli.
PSA-arvot jatkavat tasaista nousuaan, ollen nyt 2,00. Ei mikään katastrofi, mutta kyllähän tuo liki tuplaantuu tällä hetkellä parissa kuukaudessa. Juteltiin urologin kanssa aika pitkään ja sain aika paljon taasen vastauksia erilaisiin hoitovaihtoehtoihin pystyen niitä sit päättelemään päässään.

Hän määräsi pistoshoidon ohella päivittäin otettavaksi antiandrogeeni-tabeltin, joka tehostaa jonkun verran nykyistä hormoonihoitoa. Parantavasta lääkkeestä ei ole kysymys, sitä kun ei tähän ole kuuleman mukaan löydettävissäkään.
Mutta puoli vuotta, maaliskuulle, taasen mennään ja sitten nähdään pillerin tehot.

Ei muuta kuin voimia ammentamaan tulevaan ja kyllähän tuossa muutama työpuhelu muistuttelee olemassaolostaan. Eihän tämä elämää kummempaa.

torstai 14. lokakuuta 2010

Tavallinen torstai

Niin, ihan tavallinen syksyinen torstai.
Eilen vaihdatin talvirenkaat kun tiistaina oli aamusta sadellut ensilumen maihin.
Aikomukseni oli, että olisin tullut tänne vasta huomenna puolilta päivin kertomaan uusimat koetulokset, mutta miksipä en taas jakaisi tunnemuuria kanssanne.

Eli, kyllä se vaan uusien labratulosten odottaminen, edellisten, vähän huonompien perusteella on kokemuksena melkosen mielenkiintoista. Olen kuvannut joillekin, että sama ois kun täysillä juoksis edessä olevaan seinään. Seinä on ja pysyy, kuten vauhtikin ja ei kuin päin vaan. Rysähtää se ja kipeää tekee, mutta pysähtyä et voi - ajan kulku on armoton. Kuten niin monta kertaa olen vajaan parin vuoden aikana todennut, niin armoton on sisäisen ihmisen mittely, kun liikkumavaraa ei totisesti ole. Kasvattaa, vois arvella, mutta kun ei oikein siihenkään jaksa uskoa, kun tuloksena näyttäis olevan kiukku ja tuskanhiki.

Sain tänään sentään pari eteisen kattovalaisinta uusiksi, olivat vähän vaiheessaan alusta asti.

Työn toimet olen saanut aika hyvin katkolle, eli voin inventoida huomisen jälkeen mikä en terveyden sallima marssijärjestys.

Eipä muuta kuin huomiseen puoleen päivään. Silloin on osavuosikatsaus kuin pörssiyhtiöillä konsanaan.

torstai 7. lokakuuta 2010

Kohtalon koe

Raikkaassa aamussa laskeuduin Yliopistonkadun näytteenottokeskukseen - ties kuinka monennen kerran. Joka ikinen kerta tunne on sama, kun katselee näyteputkilon täyttymistä: "Tuolla tipalla sitä taasen kohtalosta päätetään." Ei mitenkään riemullinen olo. Totesinkin tytölle, että tällä kertaa on vähän enemmän pelissä.

Noh, viikko enää, kun tulokset saapi. Aika tasapainossa tällä erää, kun ei liikoja odota.

Eilen kävinkin ensikertaa tänä syksynä Syöpäyhdistyksen Heimo-veljissä. Sama rauhallinen rupatteluhetki kuin aiemminkin. Taidan vaan olla koko ryhmästä vaikea-asteisemman syövän kourissa, nuorinkin olen edelleen. Mutta olen päätellyt, että kaikkihan eivät vertaisryhmään hakeudu, vaan selvittelevät vaivojaan muuten.

Keskustelu ekumeniasta, tai enemmänkin nyt ekumenia-uutisoinnista näyttäisi jollain tasolla vielä jatkuvan. Itse koen nyt tällä erää sanomiseni sanoneeni ja hyvä niin. Katsotaan mitä jatkossa, jos taasen joku taho alkaa kysymyksillään pommittamaan, niin mikäpä etten vastauksia antaisi.

Nyt lähden Palokan työpisteeseemme viettämään koko seurakunnan vapaaehtoisten vastuunkantajien yhteistä iltaa. Kuuntelemaan palautetta ja luotamaan kohti tulevia vuosia, niin - kaikesta huolimatta.

Lauantaina on Keski-Suomi rukoilee tapahtuma yliopiston juhlasalissa. Olen avaamassa sitä yhdessä kaupunginjotaja Anderrsonin kanssa, kun toimin järjestelyistä vastaavan yhteisen työryhmän puheenjohtajana. Valkosen Kari, Luterilaisen puolen maalikko-aktiivi juontelee tapahtumaa ja muutoinkin ekumenia toteutuu taas käytännössä mitä parhaimmalla tavalla.

tiistai 5. lokakuuta 2010

Perusteita "boikottipuheille"

Laiton eilen aamulla oheisen blogitekstin Kotimaa24.fi sivulle. Halusin näin perustella hieman taustoja sille uutisoinnille mitä tämä samaa sukupuolta olevien parisuhteiden mahdollinen siunaaminen on synnyttänyt. Kotimaa-lehti tarjosi myös printtiversioonsa vastinetta viime viikkoiselle uutisoinnilleen, mutta totesin, että minulla ei ole siihen juurikaan mitään oikaisemista. Eilen soitteli myös TV2 toimittaja ja pyyteli haastattelua tämän illan Ajankohtaiseen kakkoseen, mutta äsken muisti tekstiviestillä ja valitteli kiireitään tehdä koko haastattelua. Näyttää heillä olevan ohjelmatiedoissa "homot kirkon puristuksessa". Lienee siihen halunut jututttaa, mutta hyvä näin. Alko jo ihan tympiä kun mokoman asian kanssa nyt kaikki pelmuuttavat. Se ei kuitenkaan ole meidän työmme ja evankelioimisen kärki. Tokihan periaatteita tulee linjata ja ne pitää selkeänä, mutta ei ole tarkoituksenmukaista synnyttää kuitenkaan tarpeetonta uutisointia uutisoinnin vuoksi.

Tässä tämä vastaustekstini:

"Toissa viikolla Ristin Voitto-lehteen antamani haastattelun johdosta minulta on eri yhteyksissä perätty tarkennuksia ja perusteita antamiini lausuntoihin.

Yritän taustoittaa jossain määrin ajatuksiani mikä sai minut lausumaan mitä lausuin ja mikä on sitten ollut tulkintaa lausunnoistani tahi luettua rivien välistä.

Sivusimme SHK:n (Suomen Helluntaikirkon) hallituksen kokouksessa 11.9 suhdettamme Evankelisluterilaiseen kirkkoon mahdollisen samaa sukupuolta olevien parisuhteiden siunaamisen ja vihkimisen saadessa yhä enemmän kannatusta. Totesimme tuossa yhteydessä, että kannassamme ei ole tapahtunut muutosta, koska kirkon virallinen parisuhdenäkemys ei ole myöskään muuttunut. Samalla totesimme, että vältämme puuttumasta toisen kirkkokunnan sisäisiin asioihin ja emme halua erilaisesta näkemyksestämme huolimatta julistaa asiassa ”uskonsotaa”. Päätimme antaa päivitetyn oman julkilausuman asiasta, koska viime aikoina parisuhdekysymykset ovat olleet eri medioissa näkyvästi esillä ja meidän kantaamme on toistuvasti myös tiedusteltu. SHK antoi aiemmin asiaan liittyvän julkilausuman Helluntaiherätyksen talvipäivillä tammikuussa 2009.

RV-lehden toimittaja Heikki Salmela soitti minulle kuitenkin parin päivän sisällä maanantaina 13.9 ja kertoi tekevänsä juttua Helluntaiherätyksen suhtautumisesta ekumeniaan ja lähinnä Evankelisluterilaiseen kirkkoon siellä samaa sukupuolta olevien siunaamisen lisääntyvän kannatuksen vuoksi. Olin hieman vaivautunut, koska olisin halunnut kieltäytyä haastattelusta, mutta se olisi ollut valintana yhtä kuin pään laittamista pensaaseen. Toisaalta tunsin johtajan vastuuni vastata asiasta kysyttäessä, joten suostuin haastateltavaksi tiedostaen samalla nyt esiin tulleen ristiriidan.

Ensinnäkin piispaboikotista voin todeta, että minun mahdollisesti esittämällä piispaboikotilla ei ole olemassa mitään merkitystä. Kukaan piispa ei ole tähän saakka joutunut kanssani vielä samaan neuvottelupöytään, vaikka olenkin heitä muutamia eri yhteyksissä tavannut. Luterilaisen kirkon piispat ovat Luterilaisen kirkon piispoja ja mahdollinen boikotointini ei taida heitä paljon hetkauttaa. Tämän tiedostaen en ole myöskään koskaan mitään boikottia ehdottanut.

Juttua koskevissa jälkiuutisoinnissa mainitaan viisi ”boikottilistalla” olevaa piispaa. RV.n artikkelin rakenteestakin on helppo ymmärtää, että toimittaja on itse omiin taustatietoihinsa luottaen liittänyt ko. piispojen nimet juttuun mukaan. Itse en ole tähän päivään mennessä vaivautunut tarkistamaan kuka piispa edustaa mitäkin kantaa. Toimittaja ei kysynyt minulta mitään ko. henkiöihin liittyvää.

Myöhemmin Kotimaa24.fi jutussa esiin nostettu samasta neuvottelupöydästä kieltäytyminen piispa Irja Askolan kanssa eteni seuraavasti:

Toimittaja Ijäs esitti minulle kysymyksen, ”Askola on nimetty Luterilaisen kirkon ja Helluntaiherätyksen yhteisen neuvottelukunnan vetäjäksi, istutko hänen kanssaan samaan pöytään?” Totesin hänelle, että olen vetäytymässä terveydellisistä syistä Helluntaikirkon hallituksen puheenjohtajuudesta marraskuussa ja voisin väistää tuon kysymyksen, mutta en halua. Sanoin, että veisin asian hallituksen päätettäväksi ja tällä tuntemuksella arvelisin, että hallitus ei olisi kovin innostunut asiasta.

Tämä voidaan arvioida boikotoimiseksi, mutta en ole missään vaiheessa antanut ehdotonta ei vastausta, vaan asia tulisi näin esitettynä harkintaan. Mielestäni boikotointi on tässäkin yhteydessä aika voimakas ilmaisu.

Viime viikon Kotimaa-lehti ihmetteli mm. pääkirjoituksessaan, minut nimeltä mainiten, kuinka tämä samaa sukupuolta olevien parien siunaamiskysymys voi olla isompi asia kuin aiemmin suurimpana erottava asiana pidetty kaste?

Kasteoppimme eivät ole varmaankaan teologisina kysymyksinä lähentyneet toisiaan. Mutta toistemme näkemysten kunnioittamisessa ja niiden ymmärtämisessä on menty eteenpäin.

Meidän on edelleen vaikea ymmärtää luterilaisen lapsikasteen syvintä merkitystä ja uskoisin, että yhtä vaikea luterilaisen on hyväksyä meidän suorittamaa uskovien kastetta jolla ”mitätöimme” heidän kasteensa. Ymmärtäisin, että nimenomaan ekumeeniset yhteydet ja yhteiset vuosien aikaiset oppikeskustelut ovat lisänneet ymmärrystä puolin ja toisin ja ovat synnyttäneet keskinäistä kunnioitusta muuttumattomista näkemyksistä huolimatta. Merkittävin suhteita edistävä asia on kuitenkin mielestäni uskon olemuksen ymmärtäminen. Molemmat osapuolet ovat oivaltaneet, että toisessakin leirissä on Kristusta Herrakseen tunnustavia uskovaisia ja näin koettu hengen yhteys on vaikeasta teologisesta eroavaisuudesta huolimatta ollut mahdollista. Voisiko kokemuksen kiteyttää: Luterilaiset kastavat ensin, uskon kuuliaisuus syntyy elämän varttuessa, kun taas helluntailaiset painottavat kokemuksellista uskon ratkaisua, kuuliaisuus vie kasteelle. Hienointa on ollut huomata, että toimiva rinnakaiselo on mahdollista.

Naispappeuskysymys ei ole ollut vielä missään vaiheessa esillä helluntailiikkeessä. Suurimpana selittävänä tekijänä siihen on meidän maallikkoliikemäisyytemme, joka korostaa yleisen pappeuden merkitystä.

Luterilaisen kirkon käymä naispappeuskeskustelu ei koskettanut meitä laisinkaan. Se koettiin luterilaisten omaksi asiaksi.

Samaa sukupuolta olevien parien siunaaminen tai mahdollinen vihkiminen tulee olemaan asia johon Helluntaikirkko ei tule suostumaan. Homoseksuaalisen elämäntavan hyväksyminen ei ole ainoastaan moraalinen kysymys, vaan se koetaan raamatun opetuksen vastaisena.

Tämän tähden mahdollinen ristiriita ekumeniassa, sekä toiminnallisessa yhteydessä on ihan ilmeinen.

Hyväksymällä homoseksuaalinen elämäntapa kyseenalaistetaan koko Jumalan kolminaisuuden olemus.

Isä, luojana loi sekä miehen, että naisen ja sääti heille yhteisen liiton ja antoi myöhemmin Pyhän lain elämän puhtautta varjelemaan.

Poika, Jeesus Kristus tuli vapauttamaan langenneen ihmisen tuomion alta. Hän kuoli syntiemme tähden ollen täynnä armoa ja totuutta. Antaessaan synnit anteeksi Hän mahdollistaa samalla vapauden synnin harjoittamisesta.

Pyhä Henki on lähetetty todistamaan Kristuksen sovitustyöstä osoittaen meille todeksi synnin, vanhurskauden ja tuomion. Uskomme edelleen muuttumattomaan kolmiyhteiseen Jumalaan.

On suorastaan järkyttävää ajatella, että ihminen on ottanut Jumalan paikan ja käynyt määrittelemään mikä on syntiä, mikä ei, kun Hän itse sen ilmoittaa sanassaan. Kuten Klaus Härö totesi hiljattain, että on surullista jos me ”revimme” raamatun lehtiä oman mielitekomme mukaan. Nyt joutuu kysymään, eikö nykyinen Luterilaisen kirkonkirkolliskokouksen hyväksymä raamatunkäännös pidäkään paikkaansa? Joutuuko totuutta kyselevän ihmisen opiskelemaan eri raamatun käännöksiä, voidakseen vakuuttua, että homoudella käsitettiin esim. eri asiaa ajanlaskun alussa kuin nyt? Kysymys ei ole enää raamatun tulkinnasta, vaan uskosta Jumalaan ja Hänen kirjoitettuun sanaan.

Eri kommenteissa nyt noussutta mielipidekohua pidetään myrskynä vesilasissa, onttona tahi lapsellisena. Voihan se olla niinkin, mutta toivottavasti en joudu elämään itse aikaa, jolloin luopuisin raamatun muuttumattomasta, iankaikkisesta totuudesta."

torstai 30. syyskuuta 2010

Iso kirkko - pienet kirkot

Tämä ekumeniakeskustelu alkaa saada yhä mielenkiintoisempia, lähes surkuhupaisia piirteitä. Olen vieraillut muutamia kertoja minulle aiemmin täysin tuntemattomalla Kotimaa24.fi sivustoilla menneen viikon aikana, koska siteerasivat sielä tuota RV.lle antamaani haastattelua. Olen pärjännyt yli 50v.ilman moista foorumia, mutta katsotaan kuin aktiiviksi tästä herkiän, vai jatkanko sen suhteen yhtä onnellista elämää.

Eräs haastattelu innoitti minut ottamaan tämän asian esiin tavalla tahi toisella ja päädyin tänne omaan valtakuntaani. Nimittäin tuo kyseinen Kotimaa24.fi julkaisi eilen oululaisen pastorin Päivi Jussilan haastattelun. Ironista, että haastattelu oli julkaistu jossain: "Rauhan Tervehdys" nimisessä lehdessä. Rauhasta kun ei tuossa tervehdyksessä ole hajuakaan. Seuraavassa hänen siteerattu haastattelunsa:

"Suomen ekumeenisen neuvoston hallitukseen kuuluva luterilainen Päivi Jussila pitää piispojen boikotoinnista syntynyttä kohua myrskynä vesilasissa. Rauhan Tervehdyksen haastatteleman Jussilan mukaan boikotti ei pilaisi kirkkojen suhteita, koska ekumeniassa ei hänen mukaansa ole vuosikymmeniin tapahtunut muutenkaan todellista edistystä.

Oululaisessa Tuiran seurakunnassa pastorina työskentelevä Jussila tuomitsee piispojen homokannoista ponnistaneet boikottipuheet ontoiksi ja lapsellisiksi. Luterilainen kirkko ei Jussilan mukaan tarvitse pieniä kirkkokuntia, jotka pääsevät esille mediassa luterilaisen kirkon siivellä.

- Voi kysyä mikä vastahangan motiivi on. Suomen luterilainen kirkko kun pitää esillä kristinuskoa kaikkien kristittyjen puolesta, Jussila sanoo Rauhan Tervehdykselle.

Jussilan mukaan ekumenia polkee paikallaan ja sen piirissä vallitsee puhumattomuuden kulttuuri. Mielipiteet ovat hyvinkin erilaisia, mutta niitä ei uskalleta sanoa ääneen. Hän kuuluttaakin ekumeniaan rehellistä keskustelua.

Kristittyjen välinen yhteys on yhä ekumenian virallinen tavoite, mutta Jussilan mukaan siihen uskovat vain harvat.

- Uskon, että monen piispankin mielestä kirkkokuntien välinen rauhallinen rinnakkaiselo olisi jo ihan hyvä asia, Jussila sanoo."

Paljon olisi kommentoitavaa.
Ensiksikin kukaan ei tietääkseni ole esittänyt tähän mennessä piispaboikottia. Leif Nummela avasi hyvin eilen samaisella sivustolla oman pääkirjoituksensa aitoja vaikuttimia. Sitä kun ei vain suostuta uskomaan, että Nummelalla ja monilla muilla kirkon sisällä toimivilla papeilla ja vaikuttajilla on aito huoli ja syvä murhe nykymenosta. Toisaalta jos joidenkin piispojen tai pappien tarjoamat palvelut torjutaan, niin mitä sitten? Se lienee sitä boikottia ja kait sen kanssa voidaan jatkaa?

Itse tulin haastatelluksi kun toimittaja halusi saada vihdoinkin helluntailiikkeeltä jonkinlaista linjausta suhteessamme ekumeniaan ja lähinnä Luterilaiseen kirkkoon tämän homokysymyksen tiimoilta. Eli julkisuuden pyrkiryydestä on turha kantaa huolta. Jussilan heitto on kerrassaan naurettava. Jos tässä joku julkisuutta hakisi - kaikella rakkaudella - Luterilainen kirkko olisi varmasti viimeinen jonka aisan kannattajaksi tässä mielessä lähtisin. Se julkisuus mitä kirkko on viime vuosina saanut suurta yleisöä mielistelemällä homosuhde- ym. suvaitsevaisuuskysymyksissä on melko kyseenalaista julkisuutta. Siitä pysyn kaukana.

Olettaisin, että Jussila ei paljon kirjoituksistani piittaa, mutta siitä huolimatta totean, että minun elämäni perusta ja sisältö on ihan jossakin muualla kuin julkisuuden tavoittelussa. Kirkko kaatuu julkisuuteensa ennemin tai myöhemmin, arvelipa Jussila mitä tahansa. Hänen itsensä ulostulo tallaisilla lausunnoilla haiskahtaa enemmänkin tarpeelta päästä mukaan tunkiolle.

Asiasisällöllisesti kyseisessä haastattelussa on paljon puutteita. Ekumenian lyttääminen täysin tuloksettomaksi antaa ymmärtää, että Jussila on aika vihreä näissä asioissa. Itsekkään en ole ollut pitkään yhteisissä vastuissa mukana, mutta sen verran minulla on siirrettyä tietopääomaa varastossa, että arvostan suuresti maassamme viime vuosikymmenien aikaisia ekumeenisia saavutuksia. Valtakirkkojen; Luterilaisten,ortodoksien ja katolilaisten välisissä suhteissa on taatusti pitkät perinteet. Mitä tulee ns. vapaisiin kristillisiin kirkkokuntiin, niin eri tahojen kanssa mm. Luterilainen kirkko on käynyt vuosien mittaisia opillisia keskusteluja monien yhteisöjen kanssa. Kuinka Jussila SEN.n hallituksen jäsnenä voi päästää tuollaisia sammakoita suustaan?
Paikallisella tasolla toiminnallinen yhteys perustuu luottamukseen jota on vuosikymmeniä rakennettu tietoisena, että joistakin erilaisista opillisista näkemyksistä huolimatta on enemmän yhdistäviä tekijöitä, joka voi synnyttää aitoa ja kestävää yhteistyötä. Nyt Jussila mitätöi tämän kaiken???

Jos Jussila ja muut Ekumeenisen neuvoston jäsenet ovat sitä mieltä - ihan oikeasti - että Luterilainen kirkko ym. SEN.n jäsenkirkot eivät enää tarvitse meitä ns. pieniä kirkkoja, niin ok. Toivon, että se sanotaan yhteisesti julki, että emme turhaan roiku tarkkailijana tämän pidempään. Kyllä minulla ainakin riittää elämän haastetta ilmankin. Henkilösuhteita yli kirkkokuntarajojen tosin ei yksi Jussila taida kyetä katkomaan, vaikka kuinka lahkohenkinen onkin. En malta olla häntä muistuttamatta, että oman Suomen kirkon sisällä hän voi pullistella suuruudella, mutta onhan meillä akkunat maailmallekin. Sielä prostenttiluvut taitavat kääntyä Helluntai-karismaattisten hyväksi jopa 80-20.

Tulikohan takatalvi jäädäkseen? Noh, olen vapaapäivällä ja taidan mennä illalla taasen Huutokauppakamarille, sielä saa huutaa julkisesti, eikä vierustoveri kysele kirkon suuruutta.

lauantai 25. syyskuuta 2010

Suvaitsevaisuus - mitä se on?

Täytyy myöntää, että tallaisen tavallisen ajattelijan pää ja korvien väli alkaa pikkuhiljaa täyttyä tuosta joka puolelta syötettävästä "suvaistevaisuus-mössöstä". Ei niin, ettenkö ymmärtäisi mitä sillä tarkoitetaan. Eiköhän sen määrittely ole kutakuinkin seuraavanlainen: "Se on elämänmuotojen moninaisuuden kunnioittamista, hyväksymistä ja arvostamista. Lisäksi se on sen tosiasian hyväksymistä, että ihmisillä, jotka ovat luonnostaan erilaisia ulkomuotonsa, asemansa, puhetapansa, käyttäytymismuotojensa ja arvojensa puolesta, on oikeus elää rauhassa ja olla sellaisia kuin ovat."

Olen vain käynyt ihmettelemään mistä tämä kaiken hyväksyvä oivallus on viime vuosina tallaiset mittasuhteet ominut. Nykyisellään kaikki arvioidaan suvaitsevaisuuden kautta. Kun sitä vastoin neljä vuosikymmentä sitten pienessä maaseutuyhteisössä ei muuta ollutkaan kuin toistemme ymmärtämystä. Ei sellaista kulkijaa, tummaa, vaaleeta, kylähullua tai myllynkiventerottajaa löytynyt jolle ei olisi sapuskaa, juttuseuraa, ja tarvittaessa yösijaakin löytynyt. Siinä ympäristössä oppini imeneenä tämä höpötys tuntuu jotenkin vastenmieliseltä.

Rakkauden kanssa tällä nyky-suvaitsevaisuudella ei tunnu olevan mitään tekemistä. Tai on toki, mutta hyvin valikoiden. Kaikille ollaan just niin kauan suvaitsevia kun ovat valmiita olemaan kanssani yhtä mieltä, eli astumaan kanssani kyselemättä valtavirtaan joka kaataa menessään kaiken sen arvo- ja aatemaailman mitä menneet sukupolvet ovat rakentaneet. Oletteko muuten kuulleet näiden suvaitsevaisuus apostoleiden huulilta uskottavaa puhetta itsensä kieltävästä rakkaudesta? Olen ihan odottamalla odottanut, mutta turhaan. Niinpä olen tullut päätelmään, että suvaitsevaisuus korkeintaan kumartaa, ymmärtää, sanelee, kun sitävastoin rakkaus antaa.

Suvaitsevaisuus-ideologia tallaisenaan on kääntänyt jo aika päiviä sitten selkänsä todelliselle Jumalan rakkaudelle - liekö koskaan siitä kuullutkaan. Jumala on kaikkea muuta kuin kaikki-suvaitsevainen. Hän vihaa syntiä, olemalla silti täydellinen rakkaus. Jeesus tarttui jopa ruoskaan, veti puheensa päätökseen vaikka kuulijakunta hampaitaan kiristeli. Hän otti syntisiä vastaan, aterioi heidän kanssaan. Vapautti katuvan synneistään ja lähetti hänet muuttuneena matkaan. Rakkaus antaa aidosti anteeksi ja tekee jopa suvaitsemattomastakin suvaitsevan. Jumalan rakkaus ei valikoi ja niinpä meidän on myös helppo kristittyinä opetella elämään toisiamme kunnioittavaa elämää.

Olettaisin, että viime kirjoitusteni perusteella minua pidetään kaikkea muuta kuin suvaitsevaisena ihmisenä. En tiedä olenko sitä, mutta kaikkia ja kaikenlaisia rakastava olen.

Seurakuntamme tavoittaa viikkotasolla kutakuinkin tuhat ihmistä ja tiedän, että siihen porukkaan mahtuu jo kulkijaa laidasta laitaan, perusjuntteja/-juppeja suomalaisia, maahanmuuttajia, mustalaisia, heteroja, homoja, lesboja, narkkareita, sairaita ja terveitä jne. jne. ketään emme ole vielä kirkostamme pois käännyttäneet emmekä tule käännyttämään. Tiedän, että Jumala on laittanut meidät rakastamaan laajalla sydämellä kaikkia. Hänen armonsa ja totuutensa tekee kieroista ihmisistä vapaita ja onnellisia - kykeneviä rakastamaan toisiamme. Suvaitsevaisuus joka tulee Jumalan rakkauden vaikuttamana on itsestäänselvyys. Siksi sitä sanaa ei taida juuri kirkkomme käytävillä kuulua. Homma pelaa ja väkimäärä sen kuin lisääntyy.

perjantai 24. syyskuuta 2010

Ekumenian "takatalvi"

Olen taas pari päivää kummastellut, että kuka tätä ihmisen mielialaa ja psyykettä oikein säätelee? Olin useamman viikon melkosessa montussa noiden heinäkuisten tulosten myötä, kunnes tässä viikolla joku aamu pomppasin pystyyn niin kuin ei mitään ahtautta oliskaan.
Omalla tahdon voimalla tallasessa aallokossa ei paljon mielialoja ohjailla. Jos masentaa, niin masentaa - jos ei, niin sitten ei. Hormoonipiikit kun vielä tuntuvat sekoittavan miehen mieltä, niin ettei sitä kaikkina aikoina omakseen tunne. En olis vielä vuosi sitten osanut arvata kuin tuskallinen tämä pistoshoitokin osaa olla. Ehkä se ei kaikilla ole samanlaista, tietty toisilla vielä pahempaakin, kun jotkut sen joutuvat keskeyttämäänkin.

Eilen taisin johdella viimeisin HYRY:n (Helluntaiherätyksen yhteisten yhteisöjen palaverin). Jos ja kun en asetu Helluntaikirkon hallitukseen enää ehdolle, niin sen myötä saan luopua tuostakin puheenjohtajuudesta jota olen parisen vuotta myös hoidellut. Tuohon yhteyteen ehdin kuulua kaiketi seitsemän vuotta. Ehtipä tuossa ajasa jo porukkakin kummasti vaihua ja nuorentua.

Kuten viimeksi arvelin, niin RV:n antamani ekumenia-haastattelu tuli huomioitua ainakin luterilaisten päälehdessä Kotimaassa, tai ainakin sen verkkosivuilla, jossa ennusteltiin ekumenialle takatalvea kannanilmaisujeni vuoksi. Mutta aika kovin tuomitsevaksi olivat minun kannanottoni kirjanneet. Haluni oli kyllä ilmaista ihan aito murheeni kansankirkkomme tilasta. Joku kommentoija sielä vaati myös "päätäni vadille" käyttämästäni "luopumus" sanasta. Kommentoija ei ollut ilmeisesti lukenut koko haastatteluani, koska tarkasti ottaen totean: " Näen nämä uutiset vakavana askeleena kohti luopumusta. Olemme helluntaikirkon hallituksessa kuitenkin todenneet, että koska luterilaisten virallinen parisuhdenäkemys ei ole muuttunut, ei meilläkään ole mitään syytä muuttaa virallista suhdettamme kirkkoon yhteisönä." Noilla askeleilla tarkoitin kyselyjen tuloksia jossa muutamat piispat ja papit ovat ilmaisseet valmiutensa siunata ja vihkiä homopareja.

Jos minun huoleni noilla sanakäänteillä ilmaistuna tuomioksi tuomitaan, niin mieluumin sen tuomion kohtaan kuin, että vaikenisin ja kerran joutuisin Jumalani edessä vastuuseen tuudittaessani osaltani kansaa kauhistuttavaan syntiin. Tässä on kysymys todella vakavasta asiasta ja kuinka siihen kukin suhtautuu. Ei ole kyse enää jostain vähäisestä raamatun tulkinnasta, vaan sen totena pitämisestä. Eikö Paratiisissa aikoinaan käyty vähän tämän sisältöinen keskustelu saatanan ja ihmisen välillä? Onko Jumala todellakin sanonut..? Eli mikä on syntiä, mikä ei ja missä aikakaudessa joku synti on ollut tuomittavampi kuin toisessa. Aivan naurettavaa, mutta niin pöyristyttävää.

Suvaitsevaisuudessaan ihminen kieltää Jumalan. Kysehän ei ole siitä, etteikö kaikki synti ole kauhisttavaa. Minun syntini ovat olleet ja ovat edelleen kauhistuttavia. Itse kauhistun tekemiäni asioita tämän tästä. Siinä ei suvaitsevaisuus auta, edes itseään kohtaan. Onneksi on olemassa armo syntinsä tunnustavalle ja katuvalle. Mutta se, että me käymme kansakuntana ja uskon miehet ja naiset etunenässä joukolla puolustamaan julkista synnin harjoittamista on kerrassaan käsittämätöntä. Hyysääjien joukko sen kuin kasvaa. Eikö se, jos mikä ole luopumusta? En aio seistä siinä rivissä, kun armoakin syntiselle voi tarjota. Noh, nyt meni paatoksen puolelle, mutta enhän helluntaisaarnaaja oliskaan.

Sain muuten ensimmäisen palautteen RV-haastattelusta sähköpostilla valtakunnallisesti merkittävältä Luterilaisen seurakunnan aktiivijäseneltä samalla kun lähetti erästä palaverimuistiotamme arvioitavaksi. Hän totesi mm. " Minusta nostit hyvin ja ymmärrettävästi esiin mihin asioiden kärki suuntautuu", eli se siitä. Yhteyttä on ja vielä samanmielisyyttäkin löytyy.

Valitettavasti RV-lehden verkkosivut seilaa jossain menneisyydessä, mutta Kotimaan aihetta käsittelevät uutiset löytyvät os.

http://www.kotimaa24.fi/uutiset/437-helluntaijohtaja-luterilainen-kirkko-matkalla-luopumukseen
http://www.kotimaa24.fi/uutiset/441-ekumeeninen-takatalvi-edessa
http://www.kotimaa24.fi/uutiset/449-askola-rauhoittelee-piispaboikottipuheita

maanantai 20. syyskuuta 2010

Avoimuuden rajat

Viime viikot ovat vierähtäneet tuttuakin tutummin työn ja vapaan yhteensovittamisessa. Muutama reissu on tullut heitettyä akselilla, Keuruu-Jyväskylä-Helsinki ja tällä viikolla niitä olis taas lisää.

Mutta lupaukseni luottamustoimien purkamisesta on toteutumassa. Viime viikolla ilmoitin Suomen Helluntaikirkon hallitukselle, että en erovuoroisena enää asetu ehdolle yhdyskunnan syyskokouksessa marraskuussa. Sen myötä tippuu muitakin työryhmiä mukavasti pois. Ihan on kuin tyhjiä taskujaan kaivelis, helpottaa.

Tein menneellä viikolla aikalailla RV.n toimittajan Heikki Salmelan kanssa töitä kun hän tuli tiedustelleeksi minun ja Helluntaikirkon suhtautumista Evankelisluterilaiseen kirkkoon tässä nyky-murroksessa homouteen nähden. Ihailla täytyi taas kerran noiden toimittajien terävyyttä. Heikki teki minusta paljon viisaamman mitä olenkaan, laittamalla suuhuni sellaisia repliikkejä, että oikein sai olla ylpeä itsestään.

Huomenna juttu tulee ulos - tullee synnyttämään keskustelua yli kirkkokuntarajojen. Minun raamattuni kun ei tunne mahdollisuutta hyväksyä homoseksisiin suhteisiin hyväksyvästi ja niitä raamatulla puolustavia hengellisiä johtajia. Jumalan sana on siinä muuttumattoman ehdoton.

Sairaus on välillä vetänyt mielialaa aika alas, toki sekin selittynee pääosin lähestyvästä kontrollista. Ihan olen joutunut pohdiskelemaan tässä suhteessa avoimuuteni rajoja. Mitä tiukemmalle tauti kiristää, sen hiljasemmaksi mies käy, kun piinapenkissä istuu lopulta kuitenkin ihan yksin. Ja turhaanpa sitä sisimpänsä vellovia voimia kaiken aikaa maailmallekaan jakaa. Vierellä kulkija kun ei pääse tunteisiin kiinni ja jatkuva taudilla mässääminen on kuin pilviverhoa muassain kuljettais. Joten tyytykäätte näihin blogeihin mitä nyt tässä vaiheessa ulos saan.

sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Loma lopuillaan

Viimeisiä lomapäiviä viedään. Keskiviikkona pitäs virallisesti aloitella työt. Olen toki ihan joitakin valtakunnallisia palavereita joutunut jo hieman varmistelemaan kun ensimmäisille työpäiville pukkaa kokoontumisia ja pakko katsoa vähän asioita ennakkoon.

Olin viikon alkupäivät piilopirtissä kuten suunnittelinkin. Sotkamon erämaajärven rannallahan tuota tuli rantasaunaa lämmiteltyä ja "sinisiä ajatuksia" metsästettyä. Tosi vapauttavaa oli viettää edes lyhyt tovi kaksin ajatustensa kera. Matkassa mulla oli Ruhomäen Joukon uusi Johanneksen kirjeitä käsittelevä kommentaarikirja: "Pysykää Kristuksessa". Se oli hyvää luettavaa sille hengelliselle etsinnälle johon mieltäni halusin ohjailla.

Ei sais liikaa valitella, mutta on se vaan totinen tosi, että ei näin vakavan taudin kanssa lomakaan ole enää lomaa. Millään et pysty heittämään entiselläs paineita olalta. Työmurheet ovat pieniä murheita, eikä niistä ole ollut minkäänlaista huolta koko kesänä. Aika monta yötä ja päivää meni ihan ahdistuksessa kun synkinpien ennusteiden valtaan joutui.

Kun tulevaa syksyistä työkautta osaltani ounastelen, niin mitä todennäköisimmin tulen lopettamaan valtakunnalliset lentoni kokonaan. Hallitusten ja työryhmien vetoon kun tarvitaan jatkuvaa innovatiivista ja vahvaa visiota. Mielen tulisi olla kirkas ja niin kovin moniin asioihin ja haasteisiin pitäis pystyä paneutumaan ytäaikaisesti. Se kun vaatii välillä ihan yli-inhimillisiä ponnisteluja jo tän nykyisenkin hoidon kanssa, saatika sit jos eteen tulee vahvemmat hoidot.
Noh, se jää nähtäväks. Äijä tietty innostuu kun lomat loppuu.

Jarkko on kirjoitellut Englannista suht ahkeraan. Hyvinhän heillä on sielä alkanut. Kovin täytyy ihmetellä brittien teknistä- ym. kehitystä. Vaikka onhan noita tarinoita ennenkin kuullut, mutta hitaasti sielä tuntuu vain asiat etenevän. Heillä vaikuttaa olevan elämään hiukan erilainen lähestymistapa kuin meillä suomalaisilla - tehokkuuden perikuvilla.

perjantai 27. elokuuta 2010

Fuengirolassa










Okko-isäntä, sekä Marika ja Iisa Fuengirolan keskustan puistoisissa maisemissa



















Muutama kommentoija tuolla ehtikin jo kaipailemaan kun en ole hetkeen kirjoitellut. Vähän aktiivilukijoita kohtaan huonoa käytöstä, mutta en halunut etukäteen laittaa mitään mainintaa, että olemme lähdössä lomamatkalle Espanjaan. Se kun on tänä päivänä sama kuin ilmoittaisi julkisesti asuntovarkaille, että tervetuloa kämppämme on tyhjänä parin seuraavan viikon ajan.

Tosiaan ensimmäisenä lomapäivänäni suutasimme auton keulan kohti Tamperetta ja sieltä samantien Ryanairin koneella Espanjan Fuengirolaan. Olimme varanneet ennakkoon Tupas-asuntovälittäjän kautta kerrostalohuoneiston Los Bolichesista. Hyvä ja kätevän matkan päässä kaikkesta, ennen kaikkea rannasta jossa tuli myöhemmin paikalle lentäneen Marikan ja hänen lastensa kanssa käytyäkin muutamia kertoja meren tyrskyistä nauttimassa.
Marika tuli Iisan ja Okon kanssa seuraksemme seuraavana sunnuntaina, ollen sitten viikon ajan.

Aika vierähti toisaalta kuin siivin, mutta toisaalta ympärivuorokautinen kuumuus oli ottaa ihan voimille. Mennessämme lämpö kävi jopa 38C-asteessa ja koko pariviikkoisen aikana se ei tainut tulla kuin hetkittäin alle 30.n asteen.

Merellä ja asuintalomme uima-altaiden lisäksi lasten kanssa tuli piipahdettua Mijaksen, Parque Aquático de Mijas vesipuistossa. Kokemus oli huima ja nautinnollinen. On muute hyvä kohde koko perheelle. Muutama eirilainen allas ja melkoisen monta toisistaan erilaista liukumäkeä. Niistä laskettelin Iisan kanssa, sekä huimimmista Marikan kanssa kilvan. Aikaa olisi puistossa vierähtänyt vaikka kokonainen päivä. Toinen melko kiva kohde oli Benalmadenassa sijaitseva lintupuisto, jossa erilaiset. lähinnä kana- ja vesilinnut tepastelivat ja uivat vapaasti turistien kuljeskellessa muutoin viihtyisässä puistossa.

Pari-kolme markkinakäyntiä Feria-alueella, sekä päiväkäynnit Malagassa, sekä Miramar-ostoskeskuskuksessa antoivat jonkilaisen kosketuksen paikalliseen turistihuumaan ja siihen tarjontaan mitä lähistöltä löytyi. Malagan ja Fuengirolan välinen juna oli mielettömän toimiva ja kätevä kulkuneuvo liikkumiseksi.

Jonkin verran vietimme aikaa muutaman pidempään paikalle asettuneen tuttavamme kanssa. Sjöstrandin Jari, kollega Kuopiosta on viettämässä vuorotteluvapaataan puolisonsa Eijan kanssa aina joulukuulle asti. Heidän kanssaan istuimme pari iltaa.

Täältä Jyväskylästä menneen kesän aikana Hostel Nevadan isäntäpariksi asettuneet Niinisen Paula ja Enkka ovat seurakuntamme jäseniä ja luonnollisesti tuli piipahdettua heidän hostellissaan, sekä myös kotona. Yksi ilta vierähti heidän opastuksellaan historiallisesti vanhassa Mijaksen kaupungissa. Oli hienoa katsella korkealta kukkulalta Fuengirolaa upeassa iltavalaistuksessa.

Paluumatkalla satuin vielä lentokoneessa tamperelaisen taiteilijan Olli Joen viereen. Meille sukeutui todella hieno ja rakentava keskustelu. Vaikka lento oli aikaisin aamusta ja edellinen yö oli mennyt melkeinpä kentälle siirtymisissä odotuksineen, niin siksi värikäs oli meidän ajatuksenvaihto, että ei tullut mieleenkään vaihtaa sitä uneen.

Ihan kelpo on ollut lomani alkupuolistko. Nyt olen mietiskellyt vetäytyä muutamaksi ajaksi ihan piilopirtiin jonnekin päin Suomea, joten voi olla, että menee taaskin tovi kunnes tänne palailen.

Muuten aiemmin mainitsemani Kaj Aallon tekemä haastattelu on luettavissa norjalaisen Korsets Seierin nettilehdessä, jos vain norskin kieli taittuu. Juttu löytyy seuraavasta os. http://www.k-s.no/nyheter kun selailet lehden sivua vain tarpeeksi alas.

lauantai 7. elokuuta 2010

Pienessä usvassa

Viimeisten syöpätulosten jälkeen elämäni on kulkenut jonkinvahvuisen usvan keskellä.
Paljon on tapahtumia, mutta aika vähän muistissa merkintöjä. Olotila on jotain sellaista jonka haluaisin osata purkaa sanoiksi, mutta nyt just en löydä avainta kuinka usvani viipaloisin.

Ilmeisesti hormonien vaikutus muovaa miehestä tietyllä tavoin tuntevan, herkän, mutta sisältä melko tunteettoman olion. Itku tulee kun jotain kaunista katsoo, mutta sisällä ei liikahda mikään vaikka joku viereltä kuolisi.

Minua oikein hävettämällä hävetti kun olin viime sunnuntaina kirkkoherra Jukka Keskitalon läksiäsimessussa Taulunmäen kirkossa ja juhlan päätteeksi kirkon puistoon järjestetyssä kahvihetkeeä Jukkaa hyvästelin. Itkuksihan se meikäläiseltä meni niin, että juurikaan saanut sanoja suustani. Noh, onneksi meillä on Jukan kanssa vuosien mittainen toistemme tuntemus ja hän on ollut yksi niitä joka on omannut parhaimpia myötäelämisen taitoja myös suhteessani sairauteeni. Mutta tuossa hetkessä oikein konkretisoitui tämä hormoonien tunneaalto. Suututtikin, en sentään ihan pelkkää parkua ole.

Viikolla kävimme Helsingissä. Vuosien takainen toimittajatuttavani Aallon Kaj, joka asustelee nykyisin Ruotsin puolella teki tarinastani haastattelua joka tullee lähiviikkoina ulos niin, ruotsalaisten kuin norjalaistenkin helluntailiikkeiden "pää-äänenkannattajissa". Tämän lisäksi ilmeisesti myös suomalaisessa Sana-lehdessä.

Samalla olimme koko perhekuntanana pitkästä aikaa ihan yhdessä koolla Jarkon luona. Vietimme viimeistä yhteistä iltaa ennen kuin hän matkustaa Annikan kanssa loppukuusta Englantiin raamattukouluun. Oli hieno ja mieluisa yhteinen ilta.
Oli muuten aika sykähdyttävää lukea tämän viikon RV-lehdessä seurakunnallisissa ilmoituksissa viereiseltä palstalta oman pojan nimi Helsingin Lähetysseurakunnan puhujavastuissa.

Edessä on nyt mielenkiintoiset pari kokoustilaisuutta ennen kesälomalle jäämistä. Chauncey ja Deborah Crandall Floridasta vierailevat seurakunnassamme laulaja Eija Merilän kanssa huomenna aamupäivälla ja tiistai-iltana. Eija on tutustunut kyseiseen pariskuntaa omassa kotikirkossaan ja on suositellut heitä vierailulle tänne Suomeen. Chauncey toimii kirurgina paikallisessa sairaalassa, mutta kristittynä miehenä rukoilee aina työnsä ohessa ja kaikkien hämmästykseksi Jumala on käyttänyt häntä yliluonnollisella tavalla joissakin yksittäistapauksissa. Näistä tapauksista on uutisoitu myös joitakin vuosia sitten Amerikan mantereen valtamedioissa. Eijaa kuultuani ja hänen arvioon luottaen odotan ihan mielenkiintoisia kokouksia.

tiistai 27. heinäkuuta 2010

Tukiryhmä Facebookissa

Tänään urologi teki arvion tilanteestani. Virhemarginaalitkin huomioden hän päätteli, että syöpä ei todellakaan enää olisi remissiossa. Hän kuitenkin ammattimaiseen tapaan osasi ottaa asiaan aikalisää, kuten itsekin jo ennalta arvioin.

Seuraavassa lokakuun kontrollissa katsotaan sitten mitä tuleman pitää. Hän pohdiskeli valmiiksi, että kehityssuunnan ollessa tämä niin seuraavassa vaiheessa pistosten ohella tulisi otettavaksi päivittäisen tabletin muodossa Casodex antiandrogeeni lääkettä. Sen vaikutus on kuulema estää vielä tehokkaammin luonnollisen androgeeni, miessukuhormoonin, syöpäkasvua edistävää vaikutusta. Sivuvaikutuksiakin kuulema löytyy, mutta niihin on taas sitten olemassa omat hoitomenetelmänsä. Eli kyllähän tässä myrkystä ja koneesta toiseen taidetaan loppuelämä hypätä. Noh, ei tietenkään kannata myydä mieltään ennen kuin päivä tulee kohdalle. Ainahan arvojen tilapäiselle vaihteluillekin on sijansa olemassa. Virhemarginaali liikkuu kuulema 20-30% välillä suuntaan jos toiseen.

Olen oikeasti itsekin taas hieman ihmetellyt kuinka levollinen ja ihan puuhakaskin olen ollut. Vesi valui norona kun liki kolmenkymmenen asteen helteessä innostuin juuri kaivamaan taas työvehkeet esiin ja ruuvailin muutaman viikon keittiön nurkassa sojottaneen rullakaihtimien paikalleen.

Seurakunnassa on taas arkirutiini ikäänkuin palautunut kun toimistosihteerimme Anniina palaili jo kesälomiltaan. Hän laittaa ihan sopivasti minuunkin ryhtiä. Pöydälläni seisovat asiat nytkähtävät näin eteenpäin.

Kirkkorakennuksen ala-kerran remontti on pahimmillaan. Tällä viikolla kaatuu muutama metri kunnon jykevää betoniseinää kun salin menoaukkoa hieman muutellaan. Se homma oli muutaman päivän myöhässä ja pahimmoilleen hieman hankaloittaa Neste-rallin aikana toteutettavan Amazing Grace eli AG on palvelutempauksen kokoontumisia. Mutta onneksi varatilat saatiin muualta käyttöön.

Lauramme avasi muutama päivä sitten Facebookin Eturauhassyöpäpotilaiden tukiryhmän. Itse en ole suostunut ainakaan vielä antamaan aikaani tuolle hurjalle Facebook-verkostolle. Ryhmän tarkoitus on toimia syöpään sairastuneiden, heidän omaistensa ja läheistensä sekä muuten vain asiasta tietoa hakevien keskustelu- sekä toisaalta myöskin vertaistukiryhmänä. Ihan hieno idea kuopukselta. Toivottavasti te facebookilaiset osaatte myös ko.sivuille, samallapa pääsette tutustumaan minunkin lähipiiriini joita sielä taitaa tällä hetkellä jo olla useampia mukana.

sunnuntai 25. heinäkuuta 2010

Mitä loppuelämällä?

En malta olla pikaisesti pistäytymättä. Haluan vaan tallentaa tunnetilaani myöhempiä aikoja varten.

Muuten teille tiedoksi joiden kanssa olen s.postikirjeenvaihdossa, että vastaukseni tulevat, mutta nyt valitettavasti vain ajatusten kokoaminen ottaa vielä muutaman päivän. Samoin täällä kommentissa esitettyyn kysymykseen kuoleman jälkeisestä olotilasta olen tekemässä vastausta ja jo monta kertaa olen sitä ollut kirjoittamassa, mutta aina sekin vain on siirtynyt. Tulee kyllä...uskon niin.

Niin, tunnetilastani. Reilu vuosi sitten kuvasin parantumattoman syöpäsairaan kohtaloa löysässä hirressä roikkumiseksi. Se oli yksi niistä oikeanlaisista kuvauksista. Nyt tunnelma on tiivistynyt. Ei niin, että joku kiristäisi kaulan ympärillä, mutta se lieka, naru, mikä lie on tuntuvasti lyhentynyt. '

Vuosi on katseltu elämää ympärille vielä aika uteliaana, mutta tämän viikkoisen tiedon jälkeen tunnemaailma rajaa askeleet aika yksioikoisesti yhteen suuntaan. Harrasteistani ja elämästäni en ole jättänyt yhtäkään juttua pois, mutta niiden merkitys on nyt ihan toinen. Nautin, mutta uskaltaisinko sanoa, että en ole missään kiinni. Olen vain, tasapainossa, kysellyt yhtä ainoaa asiaa: mitä teen loppuelämälläni?

Tämä on tosi huima ja mielenkiintoinen kokemus. Näennäisesti terve, mitä nyt fyysiset voimat jonkun verran pienemmät, tuskaisuutta ym.ym. mutta ne eivät suinkaan estä elämästä. Huimaksi tämän tekee se, kun pystyy kirkkaalla järjellä funtsimaan mitä minä ihan oikeasti haluan vielä elämässäni saada aikaan, kun se näyttäisi jonkinlaisten rajojen sisälle tällä tietoa rajautuvan.

Minua ahdistaa - ja ei ahdista. Henkikö se lie, joka nauttii oikeastaan tästä olotilasta, miettii vielä maan valloitusta - siis hengellisesti.

Jäi tämä nyt vähän torsoksi kuvaukseksi, mutta eiköhän näitä tuntemuksia nyt riittäne kuvattavaksi myöhemminkin paremmalla aikaa, jumalanpalvelus kun odottaa.

Olipa muuten täällä jyvässeudulla kesän kovin ukonilma viimeyönä. Herätti irrottelemaan piuhat irti seinästä. Vettäkin tuli nyt näillä erää taas kunnolla. Lämpimänähän tuo kuulema keli muuten jatkuu.

lauantai 24. heinäkuuta 2010

Rakkautta etsimässä

Kävin illalla Keuruulla Isossa Kirjassa pidettävässä Iso Soitto gospeltapahtumassa. Vuorossa kun oli Hallikaisen Joelin konsertti. Hän on esiintynyt joitakin vuosia yhdessä kirjailija-terapeutti Seppo Jokisen kanssa eri tavoin teemotetuissa tilaisuuksissa. Tällä erää heidän iltansa rakentui otsakkeen "Rakkautta etsimässä" alle.

Kun tein iltapäivällä lähtöä Anitan valmistautuessa yövuoroon, hän totesi ihan hyvällä: "Jo on aikoihin eletty, kun sinäkin oot lähdössä musiikkia kuuntelemaan". Tuohon totesin, että tarkoitukseni on tavata Hallikaista. Niinpä niin, Joel oli kevät-talvella vastaavan kaltaisessa konsertissa seurakunnallamme ja olemme sen jälkeen silloin tällöin viestitelleet kuulumisiamme. Jostain syystä olen tykästynyt hänen suurenmoiseen, herkkään, mutta niin kovin miehiseen tyyliinsä avata ihmisen arpista elämää.

Onneksi meille järjestyikin taasen parinkymmenen minuutin tapaaminen, kuin sattumoisin ennen konserttia. Ehdimme päivittää jaksamiset. On muuten mielettömän hieno "työpari" Hallikainen ja Jokinen. Jokaisen suomalaisen pitäis ainakin kerran elämässään käydä kuuntelemassa heidän sanomaansa.

Joelin konsertin alkuosassa esittämä laulu: "Minä tulin sinua varten" oli niin läpimurtava, että itkuksihan se väkisellä meni. Mutta väliäkös sen, terapiaa kaikkinensa. Oli hieno ilta.

Eilen aamulla sain vaihdettua jonkun sanan kirugisen poliklinikan sairaanhoitajan kanssa, urologit kun sattuvat lomailemaan. Vähän pohdiskelimme PSA-lukemien marginaalista muutosta, kuinka erehtymätön tuo nouseva lukema voisi olla? Vastausta vaille taisimme jäädä kumpikin. Sain kuitenkin ensi viikolle lomilta palaavalta urologilta soittoajan. Noh, se tuskin paljon uutta tuopi tullessaan. Syksyllä mitä todennäköisemmin taasen testaillaan ja sen perustella tehtäneen ratkaisuja. Vielä hieman toivonkipinää kuitenkin pitää, jospa nousut meneekin jonkinasteisen heilahtelun piikkiin. Mutta jotenkin on sellainen fiilis just nyt, että eipä ole tainnut syöpä elimistöstä kadota. Tämähän se oli diagnoosin jälkeinen ennuste alkujaankin. Sen verran olen julkaisuja selaillut, että aika herkillä muutoksilla kehityssuuntaa pystytään seurailemaan. Toisaalta on myös kokemus, että samapa tuo. Sairashan tässä on oltu jo kohta kaksi vuotta ja menosuunta selvä.

Enkä ole edes masentunut.

keskiviikko 21. heinäkuuta 2010

Vähän huolestuttaa - arvot nousussa

Pikakäynti P-Karjalan anoppilassa sujui mukavasti Jarkon kanssa. Oli kiva kun sai kerrankin koko matkan olla vain vieressä istujan osassa.

Vierailimme Jarkon mummon, sekä tädin ja enon luona. Jarkolle, kuten meidän muillekin lapsille, Rääkkylän maisemat ovat lapsuuden kesistä tavattoman rakkaat. He viettivät kesälomistaan useita viikkoja kesäisin mummon ja ukin hyvässä hoidossa.
Melkoinen haikeus oli tietty nyt ilmassa, kun ei taasen tiedä milloin poika ehtii Englannista mummolaan asti piipahtamaan. Asentelipa tuo enon koneelle Skypeä ja muita yhteydenpito-ohjelmia, joten eihän tänä aikana tarvitse ainakaan tiedonkululta motissa olla.

Kävin eilen aamulla ennen lähtöämme mainitsemassani "välilabrassa". Eli mittautin ihan omaehtoisesti lähinnä PSA-arvojani. Toiveena, oli mm. jospa voisin päästä jo syksyllä eroon tästä kiusallisesta hormoonipistoshoidosta. Toisaalta halusin hiukan keventää lokakuuhun asti jatkuvaa jännitystilaa mokomien tulosten odotuksessa.

Mutta eipä nuo tulokset oikein lohdullisa olleetkaan. Hb. ja munuaisarvot olivat ihan ok. mutta varsinainen eturauhas-syöpäläisen kompassi PSA, olikin koholla. Arvo oli toki vasta 1.1, mutta se, että lukema on kahdessa kuukaudessa melkeinpä tuplaantunut 0,6.sta, niin vakavaksi veti.

Maalikollekin kohonnut arvo kertoo sen, että syöpä ei ole enää remissiossa, eli pysähtyneessä tilassa. Pakko on vain alkaa henkisesti valmistautua seuraaviin hoitotoimenpiteisiin. Yritinkin jo tavoitella hoitavaa urologiani, mutta palailee lomalta viikkojen kuluttua, joten ratkaisut jäänee niiltä osin lokakuulle.

Kyllähän tässä taas kesken kesähelteen pudotettiin - tai ainakin yritettiin pudottaa - lähtöruutuun.

sunnuntai 18. heinäkuuta 2010

Kesäistä arkea

Helteet ovat vain jatkuneet. Toisille hyvä - toisille ei. Parempi tämäkin kuin jatkuva kolea vesisade.

Meillä oli parin päivän riemu pitää taasen pikku-iipatteja vieraana. Marika oli IIsan ja Okon kanssa torstaista lauantai-aamuun. Laura tuli kans Lahdesta torstaina ja vei heidät sit mennessään.

Taisipa olla tämän kesän huippuhetkiä: Pystyttää etupihan varjoon pikkuteltta, seurata trampoliinihyppelyä. Hienointa oli unohtaa aika ja lotrata Iisan kanssa Tuomiojärven rantavedessä. Tyttö säteili auringon kans kilpaa kun kelluminen onnistui apukellukkeilla. Syntyihän niitä hiekkakakujakin papalta. Ei kellään toisella oo niin suloisia lasten lapsia- eihän?

Eilen piipahdettiin Kuopiossa asuntomessuilla saarijärveläisten Paanasen Markun ja Meimin kans. Jonkilainen vuosittainen tapa. Kovin ovat Kuopiolaiset panostaneet saaristokaupunkiinsa. Upeat maisemat ja upeita oli taasen talotkin.

Olen ajatellut pistäytyä tiistaiaamuna PSA-kokeissa. Pyysin TK.sta lähetettä kun sen verran ylärajoilla toukokuiset lukemat olivat ja hormonipistosten vaikutus toisaalta tuntuu aina vain kiusallisemmalta. Nilkat ja muutkin nivelet turvoksissa. Jalkapohjan kipu jatkunut jo parisen kuukautta, mikä lie mistäkin johtuu? Unet taitavat toki karata helteestäkin. Ajattelin, että tuloksen jännittäminen ei olis ihan yhtä rankaa puolen vuoden tauon jälkeen, kun otattaa näin välilläkin kokeen, mutta eipä tuo kovin helpoa ole nytkään. Taustalla on sekin ajatus, että kaiken ollessa ok. voisin ihan vakavissani ehdotella urologilleni pistosten ottamisessa ainakin taukoa. Saa nähdä mitä tulokset sitten kertovatkaan.

Jarkon kanssa on tarkoitus pistäytyä myös tulevan viikon aikana Rääkkylän mummolassa. Poika kun on siirtymässä Annikansa kanssa Englantiin, jossa aloittaa raamattukoulu-opinnot syyskuun alussa. Halusi, että käymme moikkaamassa vielä mummoa ja muita sukulaisia ennen kuin pakkaavat laukkunsa.

tiistai 13. heinäkuuta 2010

Miksi Jumala ei paranna?

Edellisen blogini anonyymi kommentoija tiedusteli minulta vastausta ongelmaan: Miksi Jumala ei paranna sairauksista, vaikka Jeesus on vienyt ne ristille, samoin kuin syntimmekin?

On kiva saada tallaisia tekstiehdotuksia. Tämä onkin jo toinen näin peräjälkeen, kiitos teille kyselijöille.

Valitettavasti en uskalla luvata, että voisin ja kykenisin vastaamaan kovinkaan tyhjentävästi esitettyyn kysymykseen, parhaani yritän. Toki tämä on tallaista aika "vapaalentoista", eikä niinkään teologinen oppituokio aiheesta.

Ensinnäkin tuo ajatus, että Jeesus vei sekä syntimme, että sairautemme ristille vaatisi yleisessä puhekielessä hieman tarkennusta. Jeesus kuoli ennen kaikkea sovitaakseen kaikkien ihmisten synnit Pyhän Jumalan edessä. Näin langenneella ihmisellä on mahdollisuus siirtyä Jumalan tuomion ja vihan alta anteeksiantamukseen ja armon kokemiseen.

Mitä tulee sairauksiin, niin Jeesus ei suinkaan kuollut sovittaakseen niitä, sillä ainoastaan synninteko tarvitsi sovituksen. Sairaus on ensimmäisen ihmisen syntiinlankeemusta seuranneen kirouksen tulos. Jumala kirosi maan, jonka oli taidollisesti luonut. Hän oli itse ihastellut kättensä työtä. Ihminen veti kirouksen ja turmeluksen tuon luomistyön ylle. Kun ajattelemme ihmisen kärsimyshistoriaa, johon sairauskin kuuluu, niin sen alkujuuri on tuossa kirouksessa. Luoja kirosi maan, jonka mullasta hän oli hetkeä aiemmin muovannut omalle kuvalleen asumuksen, ruumiin. Ihmisen ruumis palaa kuolemassa tomuksi - lähtötilaansa - eli se on yhtä kuin kirottua maata.

Meidän tulee ymmärtää, että ei tässä kirotussa kropassa oikeastaan täydellistä terveyden hetkeä ole olemassakaan. Olen ymmärtämässä, että vajavaisuus, johon kuuluu olennaisena osana sairaus on oikeastaan aika luonnollinen olotilamme. Tähän on vain tyytyminen, muutama kymmenen-, liki sata vuotta. Osa meistä on hieman enemmän kipeitä, toiset eivät tiedä olevansa ja terveinkin on parhaimmillaankin vailinainen ja sairauksille altis.

Jeesus kärsi ja kantoi ruumiissaan meidän sairautemme. Hän oli kärsinyt ja kiusattu kaikella tavalla. Se, että Hän suostui Jumalana ottamaan asunnokseen tämän kirouksen alaisen ihmisruumiin tarkoittaa sitä, että Jumala tuli fyysisesti ja konkreettisesti osalliseksi ihmistä kohtaavista kärsimyksistä. Jeesus oli altis ihan tasavertaisesti kivulle ja sairauksille kuin kuka tahansa Hänen aikalaisistaan. Vaikka Raamattu ei sitä meille kerro, niin todennäköisesti Hän kärsi tulehdukset ja kuumeet siinä kuin muutkin sisaruksensa.

Kuolemassa ja sitä seuranneessa ylösnousemuksessa Hän näytti toteen sen, että tämä tomusta synnytetty ruumis on ainoastaan tätä aikaa varten. Jumalan ylösnousemusvoima herätti Jeesuksen kuolleista ja Hän sai osakseen odottamansa kirkastetun ylösnousemusruumiin. Kuoleman voittajana Hän oli kantanut raaimman mahdollisen tuskan ruumiissaan mitä ihminen voi vain osalleen saada. Tähän Hän suostui myös sen tähden, että me voisimme olla osallisia terveydestä täällä maanpäälisessäkin elämässä. Hänen ristinkuolemansa ja ylösnousemuksensa merkitsevät sielun iankkaikkisen pelastumisen ohella meille myös uuden taivaallisen ja katoamattoman ruumiin osallisuutta. Tuo ruumis on Hänen kärsimyksensä, kuolemansa ja ylösnousemuksensa tähden sairauksista vapaa. Uudessa elämässä ei ole sairautta, itkua eikä tuskan olotilaa.

Jeesus paransi paljon sairaita. Joissakin yksittäisissä hetkissä ja tilanteissa kerrotaan, että Hän paransi jopa kaikki sairaat. Mutta Hän ei suinkaan parantanut kaikkia sairaita kaikkialla. Hän vetäytyi joskus jopa pois kansanjoukon luonta, vaikka he olivat kokoontuneet siinä toivossa, että Hän parantaisi heidän sairaansa.

Jeesus oli riippuvainen Hänessä vaikuttavasta Pyhästä Hengestä. Se tulee esille mm. siinä, että Hänen tunnustekojensa määrään vaikutti ihmisten vastustus ja epäusko, kuten esimerkiksi Hänen kotikaupungissaan kävi. Jeesuksen toiminnan ydin oli toteuttaa lähettäjänsä, taivaallisen Isän tahtoa. Tämän vuoksi Hän vietti paljon aikaa yksin rukoillen ja Isän kanssa keskustellen. Sairaiden parantaminen ei ollut itse tarkoitus, vaan Isän tahdon täyttäminen kokonaisuudessaan oli Hänen ruokansa.

Jeesus antoi seuraajilleen käskyn parantaa sairaita. Heidän tuli odottaa ennen tuohon työhön ryhtymistä Pyhän Hengen täyteyttä. Jumalallinen sairaiden parantantuminen tapahtuu yksinomaan Jeesuksen nimessä Pyhän Hengen vaikutuksesta, kuten Jeesus myös maan päällä eläessään teki. Pyhässä Hengessä vaikuttavat armolahjat ovat "työvälineitä" joiden vaikutuksesta Hän toimii käyttäen hyvinkin vajavaisia ihmisiä.

Miksi paranemista ja näkyvämpiä voimatekoja tapahtuu niin kovin vähän? Minulla on olemassa siihen vain yksi selitys. Se on Jumalan läsnäolon vähäisyys. Tälläkin hetkellä sielä missä ihmiset ovat suuresti riippuvaisia Jumalan avusta ja läsäolosta tapahtuu päivittäin yliluonnollisia ja hämmästyttäviä ihmeitä.

Valitettavasti Suomi, niin kuin valtaosin koko Eurooppa on tällä hetkellä maalistuneipia osia maailmassa. Hyvä elintaso, suhteellisen rauhaisat ja vakaat olot ovat tehneet meistä itseemme tyytyväisiä ja yltäkylläisiä - hengellisesti penseitä. Meillä on hyvä terveydenhoito, tarve jumallliseen parantumiseen on kaukainen asia. Jumala ja Hänen voimansa on ollut aina muuttumaton. Ongelma ei ole Jumalan tahdossa parantaa, vaan ihmisten tahdossa tarvita Hänen apuaan.

Olen pohtinut tämän oman sairauteni myötä tätä esittämääsi kysymystä enemmän kuin koskaan aiemmin elämäni aikana. Olen havahtunut siihen todellisuuteen josta tuo kysymyksesikin nousee. Jumalan seurakunnan ehdottomasti tärkein tavoite on saavuttaa sellainen elämä, jossa Jumalan läsnäolo on todellisuutta. Minun pitkäaikainen haaveeni on ollut saada elää seurakunnan keskellä, jossa toimii ympärivuorokautinen rukouspaikka. Paikka, jossa uskovaiset viettävät aikaansa Jumalaa palvoen, siunaten ja suorittaen esirukouksia taukoamatta. Olemme seurakunnassamme mahdollistamassa tämän kaltaista jatkuvaa "rukouspysäkkiä" tulevan syksyn aikana. Ymmärrän, että tämä on ainut vastaus esittämääsi hämmentävään kysymykseen, joka on niin tavattoman monen Jumalaan uskovan ja ei uskovan huulilla.

Toivon, että kysymys muuttuu pikaisesti huuodoksi: "Jumala parantaa - ihan oikeasti!"

tiistai 6. heinäkuuta 2010

Kuinka suhtautua homouteen?

Edellisen blogini kommentoija kyseli mielipidettäni homoudesta ja lesboudesta.

Ensinnäkin tiedostan sen, että aihepiiri on nykyisellään "kuuma" ja oman näkemykseni ollessa poikkeava yleisestä suvaitsevaisesta mielipiteestä, niin tulen varmaankin osin myös väärinymmärretyksi. Tästä huolimatta yön yli nukuttuani palaan antaamaani lupaukseen.

Se mistä taipumus homouteen syntyy ei ole minun arvioitavissani, siihen en osaa vastata. Todennäköisesti on olemassa monia yksittäisiä tekijöitä, jotka ovat edesauttamassa asiaa. Joitakin toistuvia seikkoja olen toki pannut merkille tavatatessani ja tutustuessani homojen itsensä kertomiin tarinoihin.

Taipumus homouteen ei ole synti, eikä edes niin kovin ihmeellistä tässä kaikin tavoin epätäydellisessä ihmiskunnassa, koska sitä on esiintynyt lähes niin kaun kuin tämä asuttu maaplaneetta on ollut olemassa.

Siihen miten samaan sukupuoleen kiintymistä kokevan ihmisen tulisi käyttäytyä tunteittensa ja hallitsevan halunsa kanssa Jumalan Sana raamattu antaa yksiselitteisen vastauksen. Jumala antoi aikoinaan Israelin kansalle Mooseksen välittämänä kymmenen käskyn lain ja siihen liittyvät lukuisat säädökset. Nämä käskyt ovat olleet tähän saakka kristillisen moraali-, ja ihmiskäsityksen horjumattomat tukipilarit. Niinpä lainaan noita ohjeita: "Älä makaa miehen kanssa niin kuin naisen kanssa maataan, sillä se on kauhistuttava teko."(3Ms.18: 22). Uuden Testamentin puolella asia vahvistetaan mm. "Ettekö tiedä, että vääryydentekijät eivät saa omakseen Jumalan valtakuntaa? Älkää eksykö! Jumalan valtakunnan perillisiä eivät ole siveettömyyden harjoittajat eivätkä epäjumalien palvelijat, eivät avionrikkojat, eivät miesten kanssa makaavat miehet"(1Kor.6: 9).

Jo näiden raamatun kohtien perusteella ymmärrän, että homo-/lesbosuhteet ovat väärin. Mielipideilmasto voi olla kuinka myönteinen ja suvaitsevainen tahansa, niin se ei voi muuttaa tai ohittaa Jumalan itsensä kirjoituttamaa ilmoitusta. Ongelmahan onkin nykyisellään siinä, että ns. raamatun tulkinta on mieltynyt erittäinkin liberaaliin ja ihmislähtöiseen ajatteluun. Tulkinnoissa pyritään kyseenalaistamaan ihmisen omille mieltymyksille kielteiset asiat. Todellisuudessa Jumala antoi mm. kymmenen käskyn lain ihmisen suojaksi ja turvaksi, jotta hän voisi elää tervettä ja Jumalalle erotettua ja suojattua elämää. Hänen Sanansa voima on ihan sama ja muuttumaton, jos ihmisellä on vain halua uskoa siihen.

Olen itse sielunhoidollisissa keskusteluissa pyrkinyt aina lähtemään liikkeelle ihmislähtöisesti ihan perimmäisessä mielessä. Eli ihminen on Jumalan ainutkertainen luomistyö. Hän rakastaa jokaista yksilöä yksilönä. Se, että raamattu osoittaa mikä on syntiä jne. ei tarkoita, sitä että meidän tulisi paukutella ihmisiä "raamatulla päähän". Tehtäväni on pyrkiä osoittamaan Jumalan täydellinen armo ja anteeksiantamus, sekä voima ns. puhtaaseen Hänen mielensä mukaiseen elämään. Itsessämme me olemme kaikki ihan samalla viivalla. Jokaisella meillä on halumme ja himomme jotka vievät miestä ja naista jos sikseen on. Ilman Kristuksen länsäolevaa voimaa ja sen kokemista olemme auttamattomasti kadotettettuja poloisia ihan kaikki.

Vapautuminen Jumalan tahdolle vieraasta elämäntavasta ei ole suinkaan helppo prosessi, jos kyse on vielä pitkällisesti itselle hyväksytyksi tulleesta mallista. Se edellyttää ensinnäkin sen armon, että ihminen ymmärtää ja hyväksyy itselleen, että kysymys on Jumalan ilmoituksen mukaisesti synnistä. Tiedän henkilöitä, jotka ovat mm. omassa homoudessaan tämän tunnustaneet. Sen jälkeen he ovat erinäisten prosessien kautta selviytyneet Raamatun mallin mukaiseen parisuhde-elämään.

Nykyisen kovin kovin suvaitsevaisen ilmapiirin nopea esiintulo on suorastaan "järkyttänyt" minua. Se mikä ennen oli hävettävää on nykyisin kerskattavaa ja likimain ihailtavaa. Olen sitä mieltä, että tämänkaltaisen ilmapiirin syntyminen ei ole ihan pikkujuttu joka saisi meidät vain kohauttamaan olkapäitään ja toteamaan, että kaikilla on oikeutensa ja vapautensa. Niinhän toki on, mutta tämä kertoo minulle Jumalan palvelijana tosi vakavaa kieltä siitä, että kyse on hengellisen moraalin rappiosta. Haluaisin katsoa asioita hengellisestä maailmasta käsin, en yksinomaan tästä näkyvästä, inhimillisestä ajattelusta. Sellainen suvaitsevaisuus joka nousee raamatun kirjoitusta vastaan on aina sielunvihollisen saatanan aikaansaannosta. Kyse on siis meille "näkymättömien" voimien, henkivaltojen vahvasta vaikutuksesta, joka todennäköisesti vain voimistuu. Tämä minun kirjoitukseni olkoon yksi pieni taistelujulistus tätä kehitystä vastaan.

sunnuntai 4. heinäkuuta 2010

Lämmintä on

Tänään taidetaan tehdä kuluvan kesän lämpöennätyksiä monilla paikkakunnilla. Ainakin siksi helteiseltä tunnustaa. Yötkin ovat kääntyneet aika lämpöisiksi, ihan pitää tuuletusräppänät auki nukkua ja silti pyörittää sängyssä.

Loppuviikolla kiiri tieto tunnetun runoilijan, kansanedustajan Tommy Taabermanin kuolemasta. En toki lähemmin häntä tuntenut, mutta kerran siteerasin hänen blogiaan myös tänne omaanikin. Vuosi sitten hänessä todettu syöpäkasvain toi hänet kuitenkin kohtalonomaisesti lähelle. Nyt kun ajatus vähänkin palaa häneen, niin sellainen lopullisuus on mukana. Muistan kuinka hän ensimmäisissä haastatteluissaan sairauden toteamisen jälkeen sanoi, että kyllä tämä sairauden peto on jouluksi nujerrettu, mutta valitettavasti toisin kävin. Hyvin nöyrästi hän vaikutti suhtautuvan sairauteensa kyseisestä lausunnostaan huolimatta. Kuten joskus mainitsin, niin hän sai ihailuni taitavana tekstintuottajana. Ehdottomasti yksi maamme parhaita, on nautinnollista lukea, kuinka joku pystyy sanomaan paljon kahdella sanalla.

Helteestä huolimatta aikani on vierähtänyt tänään aikalailla sisätiloissa. Huomenna minulla on taasen seuraava RV-lehden pääkirjoituksen deadline ja aamulla ei ollut vielä ajatuksen harmaintakaan siivua mistä olisin kirjoittanut. No, onneksi se on tuossa päivän mittaan kahvia ja limua hörppiessä alkanut kirkastua. Kirjoittelin otsakkeella "Hyvä kesäloma". Eli mitä se kesäloma oikeastaan onkaan, tai kuinka sen osaisi paineettomasti viettää niin, että siitä olisi jotain hyötyä vielä seuraavanakin keväänä.

Mutta ehkä tässä olisi tarvetta käydä nautiskelemassa hieman viilenevästä (toivottavasti) kesäillasta.

sunnuntai 27. kesäkuuta 2010

Sellainen konferenssi

Niin, yksi juhannus taas juhannuksista takana.
Se meni kuten monet edeltäneetkin meidän osalta Keuruulla Isossa Kirjassa. Neljänä päivänä tuli käytyä, tänään keskityttiinkin sitten jo kotona huilailemiseen. Toki Anitalla alkoi jo työt iltavuorolla.

Minun osaltani juhlien kohokohdaksi muodostui torstaipäivä, jolloin olin alustusvastuussa, sekä mukana keskustelupaneelissa. Aiheenahan oli, kuten on tullut täällä todettua: Koskettaako Pyhä kun sairaus kohtaa. Alustimme aihetta yhdessä lääketiet.tri Irmeli Schuzin kanssa. Mielestämme onnistuimme jo alustuksissa pääsemään aika kivasti asian ytimeen, sillä jotenkin väestä oli aistittavissa, että keskusteluosiota odotettiin melkoisella mielenkiinnolla. Väkeä olikin jo paikalla muutama tuhat henkeä, vaikka oltiin vasta juhannustorstain iltapäivässä, jolloin monet poistuivat vasta niihin aikoihin työpaikoltaan juhannuksen viettoon.

Paneelissa oli Irman ja minun lisäksi mukana Martti Kallionpää, pastori Seinäjoelta, Pasi Parkkila, rehtori Isosta Kirjasta, Laila Laaksonen, omaishoitajana Multialta ja viime aikojen julkkiskirurgi Sakari Orava Turusta, puheenjohtajana toimi pastori Kari Ketoja Kotkasta.

Ensiksi pohdimme mitä Pyhyys merkitsee meille itsekullekin elämän eri tilanteissa, mutta varsinkin miten ymmärrämme Jumalan läsnäolon silloin kun sairaus tulee kohti. Oli tosi mielenkiintoista puhua asioita ihan oikeilla nimillä auki. Toisessa keskusteluosiossa Kari puheenjohtajana ohjasi meidät hienosti miettimään sitä, miten koemme tuon Jumalan Pyhän vaikutuksen silloin kun kyse on lähimmäisten sairaudesta tai vaikeuksista ja miten voimme olla välittämässä tuota kosketusta osaltamme eteenpäin. Minusta oli koskettavaa kuulla esimerkiksi Laaksosen Lailan arkea omaishoitajan raskaasta osasta, se kosketti tosi syvästi.
Irmelin esittämä ajatus, että jokaisessa meissä - vakavastikin sairaassa - on olemassa terve osa, eli terveyttä. Kunpa muistaisinkin nähdä aina sairauden lävitse, enkä koskaan unohtaisi tervettä ihmistä, vaikka hän kuinka sairas olisikin.

Uskoisin, että tuo iltapäivän onnistunut teema sai puhkaistua ainakin joidenkin mielissä auki asioita, joista ei välttämättä ole todellakaan rohjettu puhua rehellisesti.

Tarkoituksemme ei ollut - ei minunkaan - kritisoida väärällä tavoin Jumalan Pyhää kosketusta, vaan päin vastoin halusimme vilpittömästi ravistella hieman eteemme tulleita ylilyöntejä ja sairaiden ihmisten esineistämistä rukouskohteiksi. Jeesus jätti onneksi ihan toisen kaltaisen esimerkin ihmisläheisellä toiminnallaan.

Muutoin juhannusjuhla menikin sitten taas totutun kaavan kaltaisessa hulinassa tuttuja moikkaillessa. Toki, saimmehan pitää parin yön verran samalla Marikan perhettä, sekä Jarkkoa ja Annikaa yövieraana. Valitettavasti pallopelit jäivät Iisan ja Okon kans vain muutamaan tuntiin.

perjantai 18. kesäkuuta 2010

Mitäpä tänään?

Oli taasen kiva heräillä viiden maissa katselemaan mitä uusi päivä tuopi tullessaan. Odottelen Anitaa tulevaksi yövuorosta.

Päivä tullee vierähtämään kauppareissussa ja sen jälkeen jos säät sallii on tarkoitukseni sipaista taka-pihan raja-aidan maalaus loppuun. Ihanien seinänaapureittemme lasten lapset aloittelivat alkuviikolla aidan maalausurakan omalta puoleltaan ja niinpä tuli "sosiaalinen paine" jatkaa homma loppuun meidän omalla sisäpihallakin. Ei vain, ihan muutenkin aita oli jo maalauksen tarpeessa. Mitä eilen hetken sitä maalailin, niin kylläpä puhtaan valkoinen on aina puhdas - kuin uusi.

Näin vapailla ollen vilkas mielikuvitus tekemisiin nähden vilkastuu entisestään. Minulla ei ole ikinä ollut harrasteisiin nähden tekemisen puutetta. Eräissä viimeisimmissä haastatteluissaan Keskisen Vesa, kyläkauppias Tuurista, totesi että hänellä riittää innovaatioita takataskussa moneen kymmeneen ideaan. Joku toteutuu ja kaikki ei ehkä koskaan. Kuulosti jotenkin tutulta, liekö Vesa nimenä jotenkin innoittava.

Aamusta tuossa pohdin vakavasti, että milloinka saisin aikaa, tai lähinnä itsestäni irti, että alkaisin vihdoinkin pengastaan sukujuuriani. Se kun on vielä kokeilematon harraste ja siihen aina aika-ajoin tulee kipinä päälle. Aikoinaan, eikä kovinkaan kauan sitten Pylvänäiset olivat vielä verrattain pieni suku Kangasniemen kylillä. Merkittävimpiä mielenkiinnon kohteita on presidenttimme UKK. Hänen äitinsä kun oli nimenomaan Kangasniemen Pylvänäisiä.
Ehkä tämä kipinä tuli nyt siitä kun jokin aika sitten sain poimittua täältä netistä Kekkosen itsenä varhaisemmassa vaiheissaan kokoaman sukukartan.

Katsotaan nyt kuinka monen vuoden päähän tuo projekti vielä siirtyy. Sen verran sukututkintaan kaivautuneita tunnen, että on melkoisen aikaa viepää puuhaa ja siksi aloittamisen kynnyskin asettuu melkoisen korkeaksi.

Eilen olin kirjeenvaihdossa tulevan perhepastorimme Tedderin Samun kanssa. Samu ja Helena ovat pakanneet tavaransa kontteihin Kanadassa ja ovat lomaillen matkassa Kaliforniassa, josta ensi viikolla matkaavatkin sitten tänne Suomeen. Elokuun alusta Samu tuleekin sitten uutena pastorina vahvuuteemme, pääkohteenaan kehittämään edelleen serakuntamme perhetyötä. Odotan innolla - ai niin olinkin vapailla.

torstai 17. kesäkuuta 2010

Vuodessa 27600

On ollut nautinto tehdä töitä parin piirun verran hitaimmilla kierroksilla. Kesä-aika kun tosiaan laskee seurakunnassa, kuin noissa valtakunnallisissakin luottamuselimissä, hieman tahtia. Onneksi kansalaiset lomailevat.

Kirkkorakennuksessamme ei tällä erää arkisin kuulu paljon muuta kuin toimistosihteerin ja siistijöiden askeleet, sekä remonttimiehen pora. Remonttimme onkin ihan hyvässä mallissa, joskus olen "piällysmiehenä" pistäytynyt. Urakkamiehemme sattuikin olemaan entisiä armeija-ajan kavereitani. Olemme olleet palveluksessa kolme kuukautta yhtä aikaa Keuruulla ja syksy oli tuolloin 1976.

Vaikka toiminta temppelillä hieman rauhoittuukin, niin juuri tämä alkukesä on lapsi- ja nuorisotyöstä vastaavien pastoreiden ja vapaaehtoisten toimijoiden kiireisintä aikaa. Taitaapi nousta muutamaan sataan se lasten määrä joka telmuaa näinä viikkoina Toivakan leirikeskuksessamme erimittaisilla leireillä. Huima juttu.

Eilen televisio ja tänään lehti uutisoivat, että rintasyöpä on noussut Suomessa yleisyydessään eturauhassyövän ohitse. Tuon jutun yhteydessä esiintyi tilastojakin ja kyllä se vain hätkähdytti, että 2008 vuonna 27600 ihmistä sai tiedon sairastavansa syöpää. Iso on kohtalontovereiden määrä - 75 sokkia päivässä.
Viikonlopulla viimeksi sain taasen puhelun eräältä kymmenen vuoden takaiselta tuttavaltani, joka halusi tukea valmistautuessaan hoitoihin. Oli saanut joku aika sitten tiedon samaisesta vaivasta. Aika usein tulee tunne, onko mitään mieltä vielä silloin tällöin kirjoitella tänne jotain sairauteeni liittyvistä kuulumisista, mutta en vain sais unohtaa vuoden takaista arkeani, aika monella se on vasta alkumetreillä - kysymysten tuntemattomuus.

Maanantaina kävinkin muuten taasen hakemassa napapiikin, sillä mennään näillä näkymin syyskuulle. Kovasti vain tekisi mieli jättää hetkeksi pistokset pois. Olemme Anitan kanssa lueskelleet viime viikkoina erästä blogia, sekä kirjaa, joissa kirjoitetaan melko vahvasti sen puolesta, että näitä pistoksia ei saisi jatka yhtään pidempään kuin pakko on, sillä syöpä kun tulee "immuuniksi" ja on kykenevä muuntautumaan. Uudelleen aloittaminen kun on, tarvittaessa, väittämän mukaan hyvinkin varteenotettava vaihtoehto. Toki ymmärrän, urologini huolen, agressiivinen laatu kun on ärhäkkää jos on edetäkseen.

Kolmena aamuna olen tällä viikolla seuraillut tästä ikkunastani mitenkä legendaariselle Harjun urheilukentälle luodaan nurmea, kuinka nurmipaaleja on trukilla purettu rekan lavalta ja siirrelty stadionin suojiin. Nopeasti taitaa tulla uutta pintaa, mutta eipä tuokaan ihan vaivaton, tai ilmeisesti ainakaan kovin halpa vaihtoehto ole. Kuukauden päästähän JJK.n pitäisi remontin jälkeen potkia palloa vihdoinkin omalla kotikentällään.

Jalkapallosta puheenollen, kuka ois voinu välttää meneillään olevia MM-kisoja? Minä olen onnistunut siinä aika hyvin, mitä nyt päivittäin joku intoilija selittää posket hehkuen Afrikan mantereella tapahtuvaa tulista laukausta, tai muuta elämää suurenpaa harhautusta, tai yläriman kilausta. En ole jalka(potku)pallon vihaaja, en suinkaan, mutta en vain vieläkään osaa istua kahta tuntia paikallani, jotta keskittyisin edes yhden ottelun verran. Ehkä sitten kun mitalipelit lähestyvät.

keskiviikko 9. kesäkuuta 2010

Kesävaihteella

Nyt on rauhallisesti viikko vierähtänyt. Toki viimeisen kontrollikäynnin jälkeen on sisäinen vakavuusaste sairaustilan käsittelyssä ollut asteen pari huolestuneenpi. Ei voi mitään, etteikö tauti nyt hiukka paina mieltä, mutta toisaalta elämisen ja työn tekemisen halu on ollut ihan ennen kokemattoman hieno, joten se on tasapainottanut kummasti.

Sain tapetit kunnialla Lauran ja Mikun seinälle. Mikun isä oli toisena mestarina matkassa ja kiva oli yhdessä hetki hääriä. Saimmekin homman hoidettua yhtenä päivänä, mutta jäin kuitenkin heille yöksi ja ajelin seuraavana aamuna takaisin, kun Marikan, sekä Iisan ja Okon suunniteltu käyntikään ei sitten onnistunut.

Seurakunnan alakerrassa olemme laittaneet remonttia käyntiin. Tai lähinnä se on vielä purkuvaiheessaan. Itse olen enemmänkin ollut henkisenä starttaajana ja hyvinhän tuo näyttää tuossa alkavan. Pitäis vaan lyhyen kesän aikana saada WC.n ja ruokasalin osalta pinnat ja kalusteet kokonaan uusittua. Toivottavasti ei veny kovin pitkälle syystyökauden päälle.

Maanantaina taloyhtiömme piti vuosikokoustaan ja niinhän siinä kävi kuten arvelin, että uutena asukkaana hallitukseen laittavat ja vielä tietty puheenjohtajaksi. Olin kyllä vakaasti aikonut olla hetken sivussa, mutta kun monet asukkaat ovat meikäläistä vanhempia ja pitkään jo vastuissa olleita, niin tulipahan luvattua.

Kesäaika on seurakuntakuvioissakin hiukan rauhallisempaa ja sen jo työn määrässäkin selvästi huomaa. Yksi ja toinen aloittelee lomakauttaan ja niinpä toimintakin on hieman kevennettyä. Otin lomani vasta elo-syyskuulle, jolloin kesä alkaakin olla jo lopuillaan.

keskiviikko 2. kesäkuuta 2010

Elämä jatkuu

Eilen illalla seurakunnan rukousillassa oli Yhdysvalloista Oral Robertsin yliopistosta nuorten musiikkiryhmä esiintymässä. Olipa hyvä porukka ja saimme kivan illan aikaan.

Tänään oli pari palaveria taasen Keuruulla. Olemme rakentelemassa Suomen Helluntaikirkolle ns. palvelukeskusta, jonka kautta etsimme säästöjä eri yhteisöjen kanssa päälekkäisten toimintojen uudelleen järjestelyistä. Homma on alussa ja vähän työlästä suunnittelua, mutta tänään jäi hyvä tuntuma, että asiat taitaa sittenkin nytkähdellä eteenpäin.

Toinen työryhmä kokoontui kanssa ihan ensimmäistä kertaa. Olemme hyväksyneet yhteisesti herätysliikkeelle strategian, jolla on kunnianhimoinen tavoite, että kaikille suomalaisille olisi tarjota seurakuntayhteyttä ihan kotikorttelissa vuoteen 2020 mennessä. Olen kyseisen työryhmän koollekutsuja. Saimme siinä myös hyvän startin, josta on mukava syksyllä jatkaa toteutusta.

Sain juuri tuskailemani puheenrungon juhannuskonferenssiin Isoon Kirjaan lähtemään. Ei muuta kuin juhannustorstaita tekstien kanssa odotellen ja hautoen.

Nyt olenkin pakkaillut tavaroita, kun pitäisi aamulla lunastaa lupaukset ja lähteä pariksi päiväksi Lauran ja Mikun luokse Lahteen tapiseeraamaan. Kiva viettää vapaat yhdessä nuorison kanssa askaroiden, kun vielä ilokseni kuulin, että Iisa ja Okko tulevat Espoosta pappaa avustamaan - työ sujunee.
Ajelen toki aamulla Riihimäen kautta jossa Ev.lut.kirkon Kotimaa- lehden toimittaja on vastassa tehdäkseen vähän kattavamman haastattelun. Enpä vielä tiedä mitä kaikkea aihepiiri tulee käsittelemään, mutta enpä taida sanattomaksi jäädä.

Lauantaina sitä sitten taas juhlitaankin monessa kodissa koulujen päättäjäisiä. Tällä erää meille ei satu ainakaan sukuun kuin nuorimman veljeni Jarmon tyttären lakkiaiset Mänttä-Vilppulassa.

sunnuntai 30. toukokuuta 2010

Raamatut pornolehtiin!

Iltasanomat uutisoi 28.5 omalla verkkosivullaan seuraavasti:

"Helsingin Vapaa-ajattelijat järjestää tempauksen, jossa uskonnollista kirjallisuutta vaihdetaan pornolehtiin.
Tapahtuman Facebook-kutsun mukaan vaihdettavaksi kelpaavat Raamatut, Koraanit ja muut "pyhät" kirjat. Vastaan otetaan myös kaikenlaista uskonnollista kirjallisuutta ja lehtiä.

Vapaa-ajattelijoiden mukaan tapahtuman tavoitteena on "arvostella erityisesti kristinuskon ja islamin seksuaalikielteisyyttä ja tuoda esiin tervehenkinen vaihtoehto uskonnolliselle kirjallisuudelle".

Seksualistin päiväkirja -blogin, Hustlerin ja Jallun tukema tempaus järjestetään 4. kesäkuuta kello 14-18 Kolmen sepän aukiolla Helsingin keskustassa"

En käy päivittelemään maailman pahuutta, enkä Vapaa-ajattelijoiden ajattelemattomuutta, vaan soisin nyt jos koskaan kristittyjen ihmisten Suomessa havahtuvan.

Kun lueskelin ko.uutisen yhteydessä olevaa keskustelusivustoa, niin monet mielipiteensä ilmaisseet odottavat Islamilaisilta voimakasta reagointia moiseen Koraanin häväistykseen, syystäkin.

Mutta mitä tekevät kristityt, vai tekevätkö mitään? Tarvitseeko tehdä? Jumala sotii aivan varmasti oman Pyhyytensä puolesta. Kysymys kuuluukin, hyväksymmekö me omalla mahdollisella vaikenemisellamme aina vain pahenevan rienaamisen, eli olemmeko me osa suomalaista suvaitsevaa kansaa?

Henkilökohtaisesti minun totuudentuntoni ja Jumalan pelko laittaa ottamaan kantaa ja siksi haastankin kaikkia suomalalaisia jolla on vähänkin Jumalan Sanan kunnioitusta totiseen rukoukseen, että Hän, Pyhä Jumala saa itse osoittaa voimansa tavalla tahi toisella mokoman häväistyskampanjan järjestäjille.

Näin pitkälle menevää Jumalan pilkkaa en ole hetikään kohdannut. Nyt jos koskaan on aika antaa äänemme ja rukouksemme kuulua. Jumala ei itse tarvitse puolustajia oman Sanansa puolesta, mutta on varma, että meiltä kysytään uskommeko me Kaikkivaltiaaseen Israelin Jumalaan, vai olemmeko valmiit mukautumaan tähän.

Siis, vaikka et olisi rukoillut omaa rukousta vuosiin tai koskaan vielä tähän mennessä, niin pyydä nyt Jumalaa pysäyttämään maatamme valtaava ateismin ja Jumalan pilkan vyöry.

lauantai 29. toukokuuta 2010

Vuorokausimasennus

Eilen olin kattanut - kuten teksteistäni sai lukea - taasen loppuelämäni pöydän kerralla. Miksikö en olisi kattanut, sillä siksi ahdistavalta elämän realiteetit näyttäytyivät lääkärin suusta kuultuna. Oli olotila jossa ymmärrän syntyvän kapinan elämää, ihmisiä, Jumalaakin kohtaan - jos on syntyäkseen. Miksi olenkaan joutunut tähän kapenevaan, elämä nimiseen, kuiluun? Teki mieli pistää paikkoja päreeksi ja rikkoa puristavat valjaat.

Mutta onneksi, niin, taas onneksi kysymys olikin taas minulle tyypillisestä yhden päivän masennuksesta. En nimittäin muista murrosiän jälkeen olleeni kahta perättäistä päivää ala-vireessä.

Illalla nukkumaan mennessä oli synkkää ja vielä aamulla ennen viittä sängystä noustessakin tuo apina roikkui selässä. Mutta kappas vaan, ihan päivän lehteä asuntopörsseineen alakerran sohvalla lukiessa tunnistin, kuinka kirkastui ja kaikki olikin taas niin kuin joskus pari vuotta sitten.

Nämä elämänhallinnan kysymykset lienee sellaisia sisäsyntyisiä juttuja. Mieliala nousee jos on noustakseen, tai sitten se ei nouse.

Pidänkin nyt viikonlopun vapaata, toki täytyy värkätä tuo juhannuskonferenssin puheenrunko eteenpäin lähetettävään kuntoon, järjestäjä kun tarvitsee tekstejä ennakkojakeluunsa ja deadline on jo 4.6. Pakko huomenissa tehdä, kun sit taas alkava viikko hiukka pyörryttää jo etukäteen. Mutta osaan nauttia näistä vapaista hetkistä ihan satasella.

perjantai 28. toukokuuta 2010

Tilanne ennallaan

Tulin juuri urologin tapaamisesta, jossa olimme Anitan kanssa yhdessä.
Kyllä oli taas kaikkinensa totisen jännittävä hetki.

Mutta tilanne oli toisaalta hyvä, mutta toisaalta hoidon jatkuminen ennallaan harmittaa. Tuo kohtalonmittari PSA oli nyt 0,6 kun syksyllä se oli 0,4, mutta arvo on kuitenkin ns.mittaamattomissa lukemissa, joten todellista muutosta ei liene juurikaan olemassa.
Olisin halunut, että tämä kiusallinen hormonipistoshoito olis voitu edes hetkeksi keskeyttää, mutta kyllä lääkäri piti tiukasti kiinni kannastaan ja totesi, että sen keskeyttäminen saattaisi olla vielä tässä vaiheessa liian suuri riski. Arvot pomppaisivat mahdollisesti hetkessä ylös.

Oli vähän lohdutonta kuunnella hänen toteamuksensa, että tämä kaikki on vain viivytystaistelua. Nyt katsotaan kuinka pitkälle pistokset auttavat ja kun niiden vaikutus päättyy, niin siirrymme sytostaatteihin. Hän pitää kohdallani tautia voittamattomana, hoidoilla vain lisätään vuosia. Hieman surullista - ainakin näin sateisena päivän.

Nyt riennän kuitenkin Luterialaisen seurakunnan vanhaan pappilaan johtamaan Jyväskylän kristillisten seurakuntien yhteistyötoimikunnan (JKSY)kokousta.

torstai 27. toukokuuta 2010

SVKN ja romanikerjäläiset

Aamulla lähdimmekin taas Anitan kanssa ihan ajoissa tienpäälle. Ajoin Espoon kautta, jättän Anitan Marikan perheen tykö. Iisa ja Okko olivatkin jo ulkona posket hehkuen vastassa, voi niitä sydänten murskaajia. Minun piti kuitenkin jatkaa välittömästi Helsingin keskustaan SVKN.n hallituksen kokoukseen. Onneksi on navigaattorit kehitetty (miten sitä onkaan kaksituhatta luvulle ilman sitä selvitty?) kun nytkin yritin samalla puikkelehtia liikenteessä ja kolme puhelua jouduin matkalla hoitelemaan. Jäi oikein harmittamaan, kun annoin yhtä haastattelua puhelimitse ja taisin puhua ihan höpöjä kun samalla seurasin navigaattorin komentoja. Noh, onneksi teksti tulee vielä tarkistukseen.
Kokous oli Pelastusarmeijan päämajassa Uudenmaankadulla. Paikalla oli puheenjohtajana Portaankorvan Jari Babtistikirkosta, Helmisen Atte ja pääsihteeri Loukkolan Virpi Advettikirkosta, Virtasen Timo Metodisteista, Hirvosen Hannu Vapaakirkosta, sekä Arja Laukkanen emännöiden Pelastusarmijasta ja minä Viinikkalan Petrin kanssa Helluntaiherätyksestä. Uusi ja hieno kokemus taas tämän kaltaisesta yhteistyöstä, toki olinhan joitakin hallituksen jäseniä muutoin tavannut eri yhteyksissä. Sopivan pitkä oli asialista. Aika paljon löytyy yhteisiä haasteista yhteiskunnan, sekä meitä yhdistävistä kristillisistä tarpeista.

Marikalla kuppi kahvia ja tihkusateessa kotiin.

Tuolla kommenteissa anonyymina joku tiedusteli mielipidettäni romanikerjäläisiin. Annoin lausuntoni kysyttäessä joitakin aikoja sitten täällä jyväskyläläisessä paikallislehdessä. Mutta ilmeisesti kysyjä ei ole paikkakuntalaisia.

Kristillinen peruskäsitys odottaa meiltä sitä, että me emme kulje yhdenkään lähimmäisen ohi, se on lähtökohta. Mutta nyt esillä oleva romanikerjäläis-asia on hiukka moniselitteisempi. Olin jonkin aikaa 2000 -luvun puolivälissä lähetysjärjestö Fidan Romanityövaliokunnassa hallituksen edustajana. Tuona aikana osallistuimme suomalaisen avustajaryhmän tukemiseen, jotka vierailivat Romanian romanien kylillä. Olosuhteet olivat aivan karmeat, epäinhimilliset suorastaan. Kaikki apu oli tarpeen. EU.n ja kaikkien mahdollisten humanitääristen ja kristillisten yhteisöjen tulisi tehdä kaikkensa auttaakseen näitä kurjuudessa eläviä ihmisiä. Nähdessäni romanikerjäläisen Jyväskylän kadulla en voi välttyä kysymykseltä, kuinka hän on tänne kulkeutunut? On perin mahdoton ajatus, että niistä köyhyyden olosuhteista voisi matkustaa ihan omillaan tänne saakka. Pelkästään matkarahojen takaisin keräämiseen menisi monta vuotta. On suuri todennäköisyys olemassa, että joku taho kuljettaa näitä lähes avuttomia ihmisiä mm. tänne jälleenrahastaakseen heidän kerjäämillään tuloilla. Tämän tähden on aika kaksijakoista antaa heille rahaa, joka saattaa hyvinkin kulkeutua ihan joihinkin muihin käsiin ja he itse ovat mahdollisesti vain räikeän lähes rikollisen toiminnan välikapaleita tai uhreja. En suinkaan voi mitenkään vahvistaa käsitystäni, mutta tämä on minun tuntemukseni asiasta - tämä tästä.

Huomiseen.

keskiviikko 26. toukokuuta 2010

Ahdistuksen selättämistä

Ylihuomenna, perjantaina on seuraava urologin tapaaminen edessä.
Tuo kuntoutuskurssi Härmässä päivitti tiedon sairauden kokonaisvaikutukset aika hyvälle tasolle. Hyvä niin, mutta tieto myös lisää tuskaa - ja jos missä niin tässä.

Joko minä en enää muista kuinka kovin sisäistä pinnaa ennakkoon onkaan kiristänyt aiemmat urologin "tuomiolla" käynnit, tai sitten olen ehtinyt laskeutua terveiden siviiliin sen verran hyvin, että taudin kohtaaminen ahdistaa. Mutta nyt perjantain odottaminen ottaa tosi lujille. Tässä on tietty ihan järjellinenkin tietoisuus taustalla. Sädehoidon päättymisestä on kohta yhdeksän kuukautta ja tiedän sen vaikutuksen kestävän useampia kuukausia, ehkä puoli vuotta tai jopa sen yli. Mutta nyt siitä on jo sen verran pitkälti aikaa, että jos syöpäsolukkoa on jäänyt kehooni, niin ne saattavat hyvinkin siitä antaa merkkejä. Todennäköistähän on, että saamillani hormonipistoshoidoilla mahdolliset syöpäsolut saadaan pysymään hallinnassa, mutta siinäpä se jännitysmomentti onkin. Lataus perjantaihin on suuri. Taas kerran käännetään lehteä johonkin suuntaan, ainakin jonkin verran. Hyvä oisi pitää itsensä koko ajan pessimistinä, ettei tarvitseis pettyä, mutta kun taitaa olla niin, että pessimisti se vasta pettyykin, kun on valmiiksi jo maansa myynnyt ja sitten jos sen ihan oikeasti joutuukin myymään, niin eipä olekkaan enää myytävää - ainakaan henkisesti. Sellaiselle mielelle kun ei vastaavasti hyväkään sanoma ole enää hyvä. Parempi kait se on näin olla elämässä kiinni - tai ainakin yrittää olla.

Olen toki ollut nyt välillä sen tunteen vallassa, että syövän mahdollisesti antaessa merkkejä etenemisestä vetäytyisin muutamaksi ajaksi ihan omaan yksinäisyyteeni - pakoon - käsittelemään tautia perusteellisesti itseni kanssa. Mutta katsotaan kuin kaikessa käy.

Eiliselle päivälle sattui pari puhelinlehtihaastattelua. Olen aiemminkin kirjoittanut Keuruun juhannuskonferenssissa olevasta tilaisuudesta joka muodostuu psykiatri Irmeli Schuz ja minun alustuksestani ja jatkuu sitten paneelikeskusteluna. Aihaana on sairauden kohtaaminen. Nyt halusivat jo ennakkoon tehdä tuosta tapahtumasta juttua.
Kotimaa-lehti oli taas puolestaan kiinnostunut meidän kirkkokuntamme kehitysvaiheesta.

Olen sopinut tänään iltapäivälle tapaamisen pitkäaikaisen ystäväni Thorleif Johanssonin kanssa. Mies jolla on aina joitain ideoita elämässä. Tusse, kuten hänet tunnetaan, oli aikoinaan RV-lehdessä toimitussihteerinä, aikoihin jolloin minäkin aloitin kirjoittelemisen. Sittemmin hän palveli pitkään Kotimaa-konsernia ja kehitti ihan ensimmäisenä maassamme kristillista verkkoporttaalia -tulevaisuuden mies ollut aina. Nyt jo eläköityneenäkin hän on puuhannut aktiivisesti kristittyjen yhteistä uutisportaalia. Tämänkertainen tapaamisemme ei kyllä liity mediaan millään muotoa. Teimme parisen vuotta sitten myös yhteisen onnistuneen ryhmämatkankin Patmos-saarelle, joka on Tusselle kuin toinen kotimaa.

Huominen päivä meneekin Helsingissä Suomen vapaakristillisen neuvoston (SVKN) hallituksen kokouksessa. Kokous on minulle ensimmäinen laatuaa. Pesti tuli tämän Helluntaikirkon puheenjohtajuuden myötä. Noh, ihan mielenkiinnolla odotan pääseväni sisään myös tähän hieman laajennettuun ns. vapaiden herästyliikkeiden yhteiseen kenttään.

maanantai 24. toukokuuta 2010

Säpinää riittää

Eilinen päivä olikin taas tilaisuuksineen melkoista hässäkkää. Aamupäivän jumalanpalvelukseen oli "ruuhkautunut" kahden kirjan ja yhden äänitteen julkistamistapahtumat. Seurakuntamme jäsenet, Keski-Suomen poliisipäälikkö Markku Luoma, sekä sivistystoimentarkasta Matti Kangasoja ovat yhdessä Oulun seurakunnanjohtajan Markku Tossavaisen kanssa kirjoittaneet kirjan; Matkalla uudistavaan seurakuntajohtamiseen. Seurakuntamme pitkäaikainen johtaja, edeltäjäni, Toivo Haapala on puolestaan kirjoittanut helluntaioppia käsittelevän kirjan; Siksi uskon. Musiikkivieraaksi olimme saaneet Kanadan suomalaisia edustavan Päivi Salokarin. Päivi oli julkaissut puolestaan juuri äänitteen, joten tilaisuus muodostui melkoiseksi kukitteluksi kun kustannusyhtiö Aikamedia muisti kirjoittajiaan ja artistiaan. Juontelin tapahtumaa ja siinä olikin melkoinen yhteenkutominen, mutta aivan loistava ja hieno kokonaisuushan tuosta syntyi.

Tämän jälkeen pistäydyin pikaisesti kotona syömässä, jonka jälkeen siirryin Taulunmäen kirkkoon, jossa meillä oli alueen kristillisten seurakuntien jo perinteeksi muodostunut Helluntaijuhla. Itselläni ei toki ollut edustamisen ohella kuin rukousvastuu loppuhetkessä. Puheen pitänyt kirkkoherra Keskitalo jätti kuulijoilleen jäähyväisiä näissä merkeissä. Jukka siirtyy kesän aikana Kirkkohallituksen kansliapääliköksi.

Kävimme tänään lounastamassa kaupungilla pitkäaikaisen lähetystyöntekijäämme Esa Salokangasta juhlien. Esa on ollut yhdistyksemme työntekijänä yhtäjaksoisesti täydet 40 vuotta. Se on melkoinen työrupeama. Tuosta ajasta Esa on puolisonsa Marja kanssa viettänyt suurimman osan Etelä-Amerikassa eri maissa lähetystyössä, tehden toki välillä työjaksoja täällä kotiseurakunnassakin. Nyt heillä on alkamassa toinen ja viimeinen vajaan parin vuoden työjakso Japanissa, joka on ollut Marjan alkuperäinen lähetyskohdemaa. Tuon jakson jälkeen Esaa odottaakin jo mahdolliset eläkepäivät.

Piti pikaisesti kirjoittaa seuraavaan seurakuntamme jäsenlehteen pääkirjoitus. Tekstit piti olla tänään taitossa ja tiedonkulussa kun olikin katkoksia. Lehti oli jäädä vaille pääkirjoitusta, mutta aika lyhyellä varoitusajalla sain jutunjuuresta kiinni ja laitoin juuri tekstiä eteenpäin.

Olen siirtänyt ja siirtänyt erään kirjan käsikirjoituksen arviointia aina vain eteenpäin. Tekstit olivat minulla mukana Härmässäkin, mutta miten ollakaan, unohdin läppärini laturin kotiin ja niinpä kone pysyi visusti kiinni - toki eipä tuo kuntoutusohjelma olisi sitä sallinutkaan. Nyt on tarkoitus käydä keskittymään ennen kuin tulee kiire, lupaamani takaraja kun on 30.5.

lauantai 22. toukokuuta 2010

Sokerit pois!

En olis ihan heti uskonut, että meikäläinen joutuu ihan tosissaan miettimään liikakiloja. Painoindeksi on läpi elämän pysytellyt kuta kuinkin ruodussa. Armeija oli sen verran automiehelle löysää aikaa, että kiloja oli peräti 86, mutta ei sekään 187 senteissä paha ollut.

Viimeisen puolen vuoden aikana on ihan huomaamatta tullut tuohon viisi kiloa lisää. Muutoinhan tuollainen nousu vain pönkittäisi itsetuntoa, mutta kun kuntoutuksessa seurasin kavereita, jotka joutuivat tosissaan taistelemaan hormonihoidon tuottamia liikakiloja vastaan, niin laittopa minutkin miettimään. Tällä menolla satanen rikkoutuis jo tämän vuoden puolella ja mitä sitten?
Hormonipistoshoito kun kuulema sivuvaikutuksenaan kasvattaa ruokahalua ja jos sitä ei tule tarkkailtua ja liikuntaa lisättyä, niin vyötärö venyy kokemusten mukaan kuulema muutamassa kuukaudessa niin, että takaisin pudottaminen on liki mahdoton tehtävä, kun hoito on vielä samaan aikaan päällä.

Niinpä minä suosiolla heitin jo aamukaffeesta käyttämäni 2-3 sokeripalaa veks. Tästä meille oli myös ravintoterapeutti Härmässä saarnaamassa. Nyt on ilmeisen pakko hieman katsoa mitä suuhunsa laittaa.

Aiemmin omakotitalossa asuen hyötyliikuntaa tuli liki päivittäin sen verran mitä kroppa kaipasi, mutta sitäkään ei nyt enää tule, joten senkin tähden laiskistumisen ja pulskistumisen vaara on mitä ilmeinen.

Eipä tässä muu auttane kuin dieetille!

perjantai 21. toukokuuta 2010

Huimaa yhteyttä!

Palailimme juuri Anitan kanssa Härmän kuntokeskuksesta viiden päivän mittaiselta Kelan myöntämältä etureuhassyöpäpotilaiden parikurssilta.

Kaikki sitä ihmisiä yhdistääkin - ja kuin huimalla tavalla. Tuo muutaman kymmenen gramman kokoinen syöpäinen elin (toki kaikilla sitäkään ei enää ollut) ryhmäytti tuon 20 hengen porukan vajaan viikon aikana erityisellä tavalla yhteen. Ennen viime maanantaita kukaan meistä ei tainnut tietää toistensa olemassa olosta yhtikästä mitään. Eri puolilta Suomeahan meidät oli sinne valittu.
Toisilla vaiva vasta alullaan, eikä ihan niin vakava kuin taas joillakin toisilla. Hoitovaihtoehtojakin löytyi likimain kaikki tarjonnassa olevat.

Kurssi tarjosi tosi paljon tietoutta sairaanhoitajien, fysioterapeutin, psykologin, lääkärin ja muiden ammatti-ihmisten kautta. Ehdittiinpä vesi- ja kuivanmaan jumppaankin.

Olettaisin tulkitsevani liki kaikkien osallistujien tuntoja, että saamamme tiedollisen tiedon lisäksi yhteisen vaivan synnyttämä yhteys kaikkine kavipöytä-, käytävä-, ja saunalaudekeskusteluineen oli ihan omaa luokkaansa. Näin muutaman tunnin peiliin katsomalla tulee aivan uskomaton olotila, kuinka vahvan tunnekokemuksen yhdessä tunnistettu ja omaksuttu vakava sairaus voikaan luoda.

Porukassa ei mitattu miestä ammatin, arvon, omaisuuden, iän eikä pärstäkertoimen mukaan, vaan se oli se sairauskokemus joka jaettiin, fantastista.

Se, mitä tästä kaikesta jääpi lopulta käteen onpi vielä arvoitus, mutta jääpi mitä jääpi, niin jo nämä muutamat päivät ovat antaneet jaettavaa omalle sielulle ihan kyllälti. Keskinäinen huumori liki tabuina tunnetuista asioista oli aivan hulvatonta. Jokahinen sai vuorollaan nauraa vedet silmissä jutuille, jotka kumpusivat tavalla tai toisella yhteisestä vaivastamme. Tämän viikon jälkeen tulen puhumaan entistä ponnekkaammin vertaistuen ja tallaisten kuntouttavien kurssien puolesta.

Ei muuta kuin kotoisaan saunaan. Aamulla on kiva mennä hetkeksi kiertelemään Sepänaukion kesäkirppikselle, joka onkin nyt tuossa aivan ikkunani alla.
Sunnuntai onkin sitten Helluntai-sunnuntai, joka on meille helluntailaisille nimemme merkityksen mukaisesti leimaa-antava juhlapäivä. Meillä onkin täällä Jyväskylässä viime vuosina vietetty aina Helluntaina kristillisten seurakuntien yhteistä tapahtumaa Taulunmäen kirkossa ja sinne sitä tullee nytkin mentyä palvelukseen.

sunnuntai 16. toukokuuta 2010

Hikeä ja kuntoutusta

Kesä tuli kerralla!

Meitä kevätihmisiä tallainen lämpöaalto herättelee ihan oikeasti eloon. Olen nauttinut taas sydämeni kyllyydestä kun aurinko helottaa ja koivut ovat saaneet hetkessä lehdet auki. Uuden asuntomme pihapiiri alkaa näyttättäytyä myös hienolta. Uteliaana saa odotella mitä mistäkin idusta kasvaa.

On tässä meikäläiselle se kiusallisempikin puoli. Hoidon vaikutus on ilmeisesti viime kesää huomattavasti pidemmällä, mitä sivuvaikutuksiin tulee. Nimittäin jos talvella sai hiki-aaltoja, niin nyt se ei ole enää aaltoa vaan pinta on vesimärkä kuin nahkiaisella. Lisäksi hiemankin vaativampi tilanne yhdessä tämän lämmön kanssa saa aikaan sellaisia lämpöaaltoja, että paita on tiskirättinä. Eihän sillä muutoin merkitystä, mutta kun on muutaman kerran päässyt yllättämään yleisön edessä. Ammattimieskin meinaa sekoilla sanoissaan. Viimeksi eilen, ollessani Oulussa Suomen Helluntaikirkon vuosikokouksessa esittämässä puheenjohtajan katsausta, niin eiköhän mitä, niin vesi alkoi virrata norona. Äkkinäistä hermostuttaisi. Onneksi sen on oppinut tunnistamaan, kun hallitsee hermonsa, niin kohta aalto menee ohi samalla tavalla kun alkoikin. On näitä luontaisetuja.

Lähdemme aamulla aikaisin Anitan kanssa Härmän kuntokeskukseen Kelan myöntämälle eturauhasyöpäpotilaiden parikurssille. Ohjelmasta ei toki ole vielä paljon tietoa, muuta kuin kokoontuminen ja lounas, mutta ihan odottavaisella mielellä tulee lähdettyä. Toiveena on saada joitain lisäeväitä taudin arkihallintaan ja uskoisinkin toiveen täyttyvän.

Toki taas elän puolivuosikatsauksen piinaa. Viime maantaina kävin labrassa ja kuukauden lopulla olisi taas kerran urologin vastaanotto. Jännittäähän se, uinuuko tauti vai ei. En voi mitään, mutta kyllä eilen otti pitkästä aikaa lujille. Tätäkö tämä sitten on loppuelämä. Elämä joka mitataan kuuden kuukauden janassa. Niitä tulee sitten niin monta kuin sallittu on. Tulosten odottaminen on todella, todella piinallista. Olen asiasta aiemminkin kokemuksia lukenut, mutta nyt sen kanssa on pakko elää. Puolessa vuodessa kun ihminen ehtii vapautua melko hyvin ahdistavista ajatuksistaan, mutta kontrollikäynteihin valmistautumiset ovat kuin elämäsi kiristettäsiin umpisolmuun, joka kiristyy ja kiristyy. Itse olet siinä solmussa ja odotat kärsivällisesti vapautetaanko se vai jäätkö siihen pinteeseen lopullisesti.

Annetaan nyt kuitenkin auringon helliä meitä, kun mielikin sen vielä suo.