Kuinka ihmisten psyyke kestää?

Nyt olen antanut ajatuksen virralle tilaa virtailla puroina sinne minne uomansa hakevat.

Kun olin muutamia vuosia sitten johtamisen erityistutkinnon selviytymisviikonlopussa Karstulan Lomakouherossa, niin teki hyvää kun sain erityismaininnan kouluttajilta luontaisista taidoistani johtajana, joka ei jätä heikointakaan selviytymään yksin. Kyse oli köysiradan joukkue tehtävästä, joka ei ollutkaan ihan helppo vetää kerralla lävitse, vaan se mittasi miestä, kun viime metreillä porukasta joku epäonnistui - ei muuta kuin koko lenkki alusta - jos mieli selviytyä kunnialla. Tunsin nauttivani venymisestä ja porukan tsemppaamisesta, oli vain niin luontaista.

Nyt olenmuutaman päivän ajan tullut pohtineeksi, kuinka ihmeessä kohtalon toverini klaaraavat tämän vaiheen elämässään? Miten ihmisten psyyke kestää tätä epätietoisuutta, ennen kuin lopullinen diagnoosi toimenpiteineen julistetaan? Niin kuin lapsena odotettiin kärsimättömänä mielihyvän valtaamana jouluaattoa tai jotain muuta merkittävää yli arjen olevaa tapahtumaa, niin käänteisesti tällaisessa tilanteessa on pakotettu kantamaan sisällään h-hetkeen kohdistuvaa, liki sietämätöntä painetta. Jos joku tämän prosessin lävitse käynyt muuta väittää, niin uskallan arvella hänen valehtelevan - ainakin osin.

Toki on mahdollista hukuttaa tuntemuksiaan työhön, harrastuksiin, ihmissuhteisiin jne. mutta on typerää yrittääkään eliminoida tunnetta, joka kuitenkin nostaa päätään heti kun se vain on mahdollista. Se kun vain on ahdistuksen ominaispiirre. Olen kokenut vapauttavana antaa sille tilaa, eli antaa ahdistuksen olla. Yrittää ottaa se syleilyynsä, nyt osana minua itseäni.

Tiedän selviäväni, olipa tulevan keskiviikon tieto mikä tahansa. Kiitos rakastavan perheen, huiman ihmissuhde verkoston, mielettömän haastavan ja mielenkiintoisen työn maailman parhaiden työkavereiden kera ja tietenkin ja ennen kaikkea uskoni Jumalaan. Lieventävänä tekijänä on merkittävästi vaikuttamassa myös se, että syöpäennusteeni on ennusteena parhaasta päästä - paperilla. Mutta sitä olenkin miettinyt, kuinka ylipäätään sellainen ihminen, jolta puuttuukin joku näistä elämää ylläpäpitävistä rakenteista, tai jopa ne kaikki, kuinka ihmeessä hän selviää? Ja kun syövän sijainti ja laatu saattaa olla jo alku tutkimuksessa ihan jotain muuta kuin minulla nyt.
Kun oman elämän päivät ovat vaa`assa, niin tämäpä osaakin olla henkisesti kova juttu. En ole löytänyt aihepiiristä tutkittua tietoa, mutta mielenkiintoista olisi. Tuntemukset pitäisi voida kirjata ylös nyt, juuri tässä hetkessä kun ihminen roikkuu tässä "löysässä hirressä". Nimittäin tilannehan muuttuu - arvelisin - välittömästi tiedon saannin yhteydessä. Jos tieto on tyly silloin alkaa selviytymistaistelu, jos taas vapauttava, niin lehti kääntyy unohduksen puolelle.
Kuinka ihminen käsittelee itselleen ja läheisilleen, jos ei ole kykyä puhua asiaa auki? Huh, oikein riipoo sisältä kun ajattelen. Jos olisin rakentanut elämäni luottamuksen vain omaan kykyyni, viisauteeni, voimaani jne. niin mites nyt? Paini olisi melkoinen kun yrittäisin epätoivoisesti saada kiinni arvoista jotka sairauden myötä ei olekkaan enää minun ulottuvillani, ainakaan jos tulos olisi synkin mahdollinen. Minua pelottaisi tosi kovaa. Miten ihminen, jolla ei ole ketään läheistä sukulaista tai ystävää? En osaa edes kuvitella, kuinka ja kenen kanssa hän tämän piinaviikon tai -päivät jakaa tuntemuksineen?
Ja kuinka paljon näitä kohtalon tovereita onkaa olemassa? Ihan alkaa sisin murtua kun antaa ajatuksen etsiä uomiaan. Annetaan kuitenkin ajan kulua, pakko antaa, kun en muutakaan voi.