keskiviikko 30. syyskuuta 2009

Näin on kirjat

Tulin juuri paikallisesta Hotel Aleksandrasta, Näin on kirjat- tapahtumasta. Kyseinen tapahtuma on kirjavälityksen ja eri kustantajien kirjastonhoitajille, kirjakauppialle ja muille alan ammattilaisille järjestämä vuosittainen kiertue. Kiertueella esitellään kustantajien uutuustuotteita.

Oli ihan etuoikeutettua saada olla mukana ammattikirjoittajien joukossa. Ilta mudostuu ruokailusta, kirjaesittelyista, sekä kirjailija haastatteluista. Minun haastattelu osui tietenkin ihan ensimmäiseksi. Haastattelijana toimi pitkään aikoinaan Kotimaan katsausta juontanut toimittaja Eila Tiainen.
Hän esitti muutamia kysymyksiä, kirjan synnystä, uskostani ja jatkosuunnitelmista. Kovinhan tuo oli lyhyt hetki, mutta olihan meitä jonossa melko monta haastateltavaakin.

Järjestyipä minulle taas yksi mielenkiintoinen tapaaminenkin. Tapasin nimittäin neljänkymmenen viiden vuoden jälkeen nyt jo pitkään kirjailijana mainetta niittäneet Harri Tapperin. Hän oli lapsuudessani Saalahden kyläkolulla opettajana muutamia vuosia. Ei tosin minulla, mutta ainakin vanhemmalla siskollani. Sanoipa vielä muistavansa Tarjan ja kyseli kuulumisia. Oli sykähdyttävää vaihtaa muutama ajatus hänen kanssaan. Muistelisin, että jo silloin häneltä oli tainnut ilmestyä joku teos. Hänen veljensä akateemikko Kain Tapper tunnetaan taasen kuvanveistäjänä. Saarijärvellä asuessa tulin tietoiseksi, kuinka Tapperin veljessarjaa kaiken kaikkiaan kotikylällä muistettiin.

Huomenna onkin päivällä taasen Jyväskylän kristillisten seurakuntien pastoreiden yhteispalaveri Vapaakirkossa. Ehdin käydä moikkaamassa veljiä ja suuntaan sitten Lahteen, jossa odottaa samanlainen vastaava kirjallisuustapahtuma.

maanantai 28. syyskuuta 2009

Sykettä mittaillen

Vietinpä eilen tuplajuhlia, taas kerran. Minä kun olen sattunut syntymään Vesan päivänä. Liekö vanhempieni mielikuvituksen puutetta, vai muutoinko Vesa vain ollut heidän mielestään nimistä ykkönen, kun keksivät nimen valita pojalle syntymäpäivän mukaan.

Lapset lähettivät jo muutamaa päivää aiemmin iskän lenkkeilyharrastuksen innoittamana sykemittarin synttärilahjaksi. On muuten tämän päivän sykemittarit sellaisella tietomäärällä ja namiskoilla varustettuja, että eipä niistä ota insinöörikään selvää, ilman paksua ohjekirjaa. Kerran aiemmin sain jostakin esittelystä samaisen kapineen, joka jäi kaappiin, kunnes kirpputorilla myimme eteenpäin. Onneksi tällä kertaa mukana oli todella hyvät käyttöohjeet, joten pääsinpä aika vähällä tuskailulla kuntoani tarkkailemaan.

Alku oli muuten melkoinen sokki, kun soffalta nousi ja teki pihalle lähtöä, niin mittari piippaili jo toisella sadalla. Juoksut taitaa nyt olla juostu, tuli paluu ihan alkutekijöihin. Luulin minäkin jonkinlaisen kunnon omaavani, mutta mitä vielä.
Kyseinen laite lukee voinnin ihan sielun sopukoita myöden, onko tressiä vai ei? Ensimmäisen päivän pidin vyötä rinnuksilla ja leposyke taisi olla lähempänä sataa kuin kahdeksaakymmentä. Kyllä minä itselleni kunto-ohjelman tason koneesta löysin ja sen mukaan olen nyt päivittäin lenkkiäni tepastellut. Senhän me kaikki tiedämme, että tärkeintä kunnon kohentumisen kannalta on sopivassa rasituksessa liikkuminen. Mutta vaikeaa oli vain alkuun uskoa, että puolireipas kävely on se mikä nyt riittää. Minä kun ehdin jo vetäistä muutaman kunnon juoksulenkin, varovasti toki, mutta silti niiden jälkeen vesi valui, tai virtaili, pitkin kroppaa.

Tuo leposyke selittynee tällä olotilallani, kun pieni hiki on melkein aina päällä, niin pakkohan siinä on pulssinkin olla koholla. Vähän aikaa piti vaan tehdä itsensä kanssa taas psyykkausta, missä mennään? Ihan se ahdisti, kun tajusi, että pumppu käykin koko ajan ylikierroksilla. Tulihan se lepopulssikin sitten "tressittömässä" tilassa liki seitsemänkymmenen, mutta onpa tuo joskus terveinä päivinä ihan muutakin ollut.

Taitolaji tämä eläminen ja itsensä kuntoon saattaminen, mutta eiköhän tämä tästä.

torstai 24. syyskuuta 2009

Voimat palautumassa

Edellisissä kirjoituksissani olen huokaillut enemmän tai vähemmän jaksamiseni kanssa. Mutta nyt tilanne vaikuttaa valoisammalta - paljon valoisammalta.

Jo toista viikkoa sitten väsymys, joka oli kuin usva, välillä liki lävitse pääsemätön, alkoi vain kummasti hellittämään. Kun nyt tiistaina kävin tk.ssa hakemassa taas tuon säännöllisen hormonipistokseni, niin eipä tarvinnut enää miettiä lääkärille ajan tilaamista, vaikka siitä oli edellisellä viikolla hoitajan kanssa puhetta.

Itse tykönäni olen pohdiskellut, että mitä todennäköisimmin tämä vain kuuluu taudin-, tai paremminkin sanottuna, saamani hoidonkuvaan. Toivottavasti pahin sen suhteen on nyt ohitettu. Jos olotila pysyy tallaisena, tai vielä petraantuu, niin eihän tässä kohta enää muista syöpää sairastaneensakkaan. Tämän kaltaisen mielenlaadun tehdessä pesäänsä, tuntuu tosi hyvältä, sillä uskoisin, että juuri tämä toivekkuus ja elämisen halu on kullan arvoista itse toipumisen kannalta. Tätä sitä on ainakin minulle toitotettu.

Alkuviikko onkin mennyt taas tiiviisti työn touhussa. Olen tavattoman kiitollinen, siis todella kiitollinen, että voimat ovat palautuneet ja tunnistaa saavansa jotakin ihan aikaseksikin. Olen saanut antaa taas panostani tulevan talvikauden toiminnan suunnitteluun. Olen tavannut ihmisiä suruineen ja iloineen, käynyt keskusteluja enemmän kuin aikoihin.

Usein palaan kuitenkin ajatuksissani menneeseen talveen ja kevääseen. Liioittelematta voin vakuuttaa, että melkoisen syvä nöyryys täyttää mielen. Elämäni tilanne voisi olla paljon, paljon huonompi, kuin miltä se nyt näyttää. Kun julkisuudessa on uutisoitu taas joidenkin tunnettujen henkiöiden yllättävistä sairastumisista, kyllä ne vain nostavat omakohtaiset ensitunnot pintaan. Syvällä ne eivät totisesti ole. Mieltäni on lämmittänyt mm. Tommy Tabermanin avautuminen kokemuksistaan tuon yllättävän sairauden, aivokasvaimen, kanssa. Avoimuus, vaikka kipeäkin on tosi hoitavaa näin samoja tunteita kahlanneelle. Samaistuminen on herkistävän koskettavaa.

Ensi viikolla olisi edessä täällä Jyväskylässä ja Lahdessa kirjatapahtuma, joihin pitäisi mennä kustantajan pyynnöstä esittelemään omaa kirjastani. Ihan mielenkiintoisia kokemuksia varmasti laillaan.

perjantai 18. syyskuuta 2009

Näky-päivä

Sairastumiseni ensiviikkoina kirjoittelin tänne blogiini kuinka minulla olikaan vaikeuksia keskittyä syksyllä odottavan seurakunnallisen Näky-päivän suunnitteluun.

Aika rientää ja tekee tehtävänsä. Huomenna kyseinen leirikeskus-päivä seurakunnan johdon kanssa on edessä. Sain juuri tallenneltua ja tulosteltua omat PowerPoint alustukseni. Ja ihan täytyy todeta, että tulevaisuuden ajatukset innostaa ja valtaa kummasti mieleni.

Näinä viikkoina olen kyllä ollut, kuten on tullut täällä todettuakin, tosi väsynyt, mutta paremmalta näyttää. Tiistaina varailin ensi viikolle terveyskeskuksesta aikaa seuraavaan hormoonipistokseen, niin ystävällinen sairaanhoitaja kyseli hoitojeni onnistumisia. Kun kerroin tuntemuksiani, hän ehdotti heti samalla päivälle ajanvarausta lääkärille. Kieltäydyin vielä tarjouksesta, jospa tässä jaksettaisiin. Noh, tiistaina menen piikille, niin täytyy harkita asiaa taas hänen kanssaan uudelleen, mutta jos vireystaso pysyy vielä tallaisena, niin elämä voittaa.

Sairauslomalle vetätytyminen, lyhyellekin, on kaksipiippuinen juttu. Elimistön pitäisi saada levätä, sen ymmrrän, mutta toisaalta tarpeetonta syövän mahdollista yliotetta korvien välissä pitää pystyä eliminoimaan. Työn sopivalla mielekkyydellä ja sen tarpeettomilta kuormituksilta säästyen tulisi onnistua. Sitä tässä nyt harjoittelen. Itse olen arvioinnut, että uupumukseni ei ole "syöpäpeikon" synnyttämää masennusta, vaan hoitojen yhteisvaikutus yhdistettynä työni haasteisiin. Ninpä olen tiedostanut myös sen, että loma saattaisi olla yksinomaan tervetullut katkos elimistön hyvinvoinnin kannalta. Toivottavasti en joudu joskus katumaan tätä sinnittelyäni.

Anitalla on vapaapäivä ja niinpä lähdemme piipahtamaan Jämsässä ikääntyvää äitimuoriani tervehtimässä, sitä ennen apteekin kautta, noutaen tuo ensi viikon pistos valmiiksi.

On muuten ollut hieno omena- ja luumusyksy. Kel onnellisella onkaan myös pari luumupuuta pihassansa.

lauantai 12. syyskuuta 2009

Uusi elämä

Minua alkoi ahdistamaan tämä jatkuva väsymys ja sain idean hypätä kadun toiselle puolelle pururadalle. Eikös lenkki-intoilua ja säännöllisen kuntoilun aloittamista kutsuta uuden elämän aluksi? En ole sitten nuoruuteni päivien -pois lukien kolmea Vuokatin vuottani - juurikaan panostanut ns. kuntoliikuntaan.

Lapsuudessa sain kasvatuksen, että kunnon raavas työ on se jota, mies kaipaa. Kun naapurin urheilua harrastavat nuoret miehet juosta lipusuttelivat pimenevässä syysillassa, niin isäni tuhahteli, että "eikö noillakaan talossa muuta työtä riitä?" No en nyt toki ihan noin ole asiaan suhtautunut, mutta enemmän on tullut pidettyä fysiikkaa yllä aina jotain pientä tai suurempaakin askaroidessa. Mutta nyt on taloonkin liittyvät rakentelemisest olleet pari viime vuotta levossa, niin päättelin, että taitaapi kunto päästä rapistumaan. Siksi pistin pari päivää sitten lenkkitossut jalkaani ja olen nyt kiertänyt Harjun pururataa ihan kunnon hikeen asti. Kylläpä tekeekin hyvää. Saa nyt nähdä kuinka monta kierrosta jaksan.

Tämä yleisväsymys on kyllä kieltämättä käynyt hieman voimille. Soittelinkin jo joillekin kohtalontovereille ja kyllä sieltä ihan samankaltaisia kokemuksiakin löytyi. Sädehoidon aikana tai sen jälkeen on tullut joillekin ihan samanlaisia soffanpohjakokemuksia. Olen rautakuurilla, kun Hb-arvoni laski sen verran alas ja samalla on tullut hiukan kiinnitettyä enemmän huomiota tuohon terveellisempään ruokavalioon. Eikä tämä liikunnan lisäyskään varmasti vointiani pahenna.

Tänään olin suorittamassa Korpilahdella entisen naapurin emännän, liki 90 vuoden ikään ehtineen vanhuksen, hautaan siunaamisen. Hänen metsätilansa oli kotipaikkani rajanaapurina ja useampana kesänä kävimme häntä auttelemassa maatalon töissä. Oli taas hienoa tavata samalla tuttuja vuosikymmenien takaa, hänen lapsiaan ja muita tuttavia.

Olen monena iltanana mietiskellyt, että kuinkahan pitkälle tv-katsojat antavat tuon mokoman BB-örvellyksen mennä? Jos et ole moista Big Brotheria Sub-kanavalta nähnyt, niin pyydän, että viisi minuuttia edes kurkistat, niin näet millä tasolla Suomi-maassa mennään. Hävettää, siis todella hävettää. Kuinka on mahdollista, että syksystä toiseen rahalla ja kyseenalaisella maineella houkutellaan ihmisiä moiseen "lasikaappiin" esittämään mitä lapsellisinta ja ala-arvoisinta sikailua? Nyt sentään netissä kiertää adresseja, jossa vedotaan tuotantoyhtiöön, että se vetäisin ohjelman pois. Sen tiedon mukaan näin olisi mm. Englannissa jo tapahtunutkin, mutta mehän olemme ilmeisesti täällä pohjolassa tuota konservatiisista saarivaltiota edistyksellisempiä. Toivottavasti syntyisi jonkunlainen kansanliike moista soopaa vastaan.

tiistai 8. syyskuuta 2009

Israel- ja juutalaistyön valiokunta

Olen lupaillut karsivani näitä kasvaneita vastuita eri yhteisöjen luottamuspaikoilla. Hitaasti, mutta kumminkin aloitteen tehden olen asiassa nyt edennyt. Kesällä jätin joitakin hallituskokoontumisia väliin. Nyt vihdoinkin sain sanottua itseni irti lähetysjärjestö Fidan Internationalin Israel- ja juutalaistyön valiokunnasta, jossa ehdin olla puheenjohtajana viitisen vuotta.

Luovuttaminen ei ollut helppo, koska valiokunta sinällään tekee ihan sitä ydintä mitä voimme yleensä lähetystyössä ajatella. Israel on raamatun mukaan Jumalan ns. omaisuuskansa ja kaikki se mitä me voimme tuon kansan parhaaksi ja juutalaisten ohjaamiseksi Messiaansa tuntemiseen tehdä, on tosi arvokasta.

Viiden vuoden aikana saimme rakenneltua Fidalle juutalaistyön strategian, joka myötäilin järjestön kokonais-strategiaa. Davar-yhteistyö Fidan, Avainmedian ja Israelin raamattukassan kanssa oli merkittävä rakenteellinen askel. Mielestäni ihan tärkeimpiä oli saada alkamaan ns. Davar-koulutus Isossa kirjassa. Koulutuksen kautta Israelin historia ja juutalainen kulttuuri tulee tutuksi. Isrelissa tehtävän työn lisäksi saimme olla synnyttämässä Budabestiin paikallista seurakuntaa, sekä avaamassa toimintaa Baltiassa. Lähinnä sielä toiminta suuntautuu Latvian juutalaisten keskuuteen.

Henkilöinä saan antaa huimaa tunnustusta erityisesti työmme koordinaattorille Harri Krögerille. Hän jos kuka tuntee kyseisen kansan ja maan. Harri on tehnyt maassamme Israelin tunnetuksi jo vuosikymmenien ajan. Hänen kanssaan oli hienoa olla yhteistyössä. Soittelimme ja pohdimme eri tilanteita joskus ihan viikottain. Kokoukset sujuivat loistavasti. Hilkka Puputti oli myös mitä mainioin ja ahkera sihteerimme, kiitos Hilkalle. Fidan puolelta muistelen kaiholla apulaistoiminnanjohtaja Rauno Mikkosta, hän vieraili suht säännöllisesti valiokunnassamme ja otti kantaa linjauksiimme silloin kun sen aika oli.

En suinkaan unohda valiokuntaa, enkä varsinkaan Israelia ja sen juutalaista kansaa, mutta nyt elämäntilanteet ohjaavat päätöksiäni ja tämä on yksi niistä.

sunnuntai 6. syyskuuta 2009

Peurunkaa ja pari juorua

Perjantaina menin lupaukseni mukaisesti Laukaan Peurungassa pidettyyn Keski-Suomen miesten iltaan. Ilta oli järjestyksessään kymmenes ja n.1600 miestä oli lehden mukaan paikalla. Lähdin mielenkiintoisella ajatuksella, miltä tuntuu olla miesmassan keskellä ihan yksin? Niinpä maltoin tällä kertaa olla soittelematta ketään kaveria matkaan. Makkara-, perunasalaatti- ja kahvitarjoilun jälkeen vetäydyinkin tavoitteeni mukaisesti salin lehterille ja ihan toiseksi viimeiseen penkkiriviin omiin oloihin. Muutaman tutun toki ehdin matkalla moikata, mutta se ei millään tavoin rauhaani häirinnyt.

Vaivuin vahvan virren veisuun aikana syviin mietteisiini, annoin aistimani tunteen hoidella sieluani. Juonto, esilaulanta ja kaikki pelasi aivan loistavasti. Karstulalalaisen metsäkoneenkuljettajan haastattelu meni vielä tunnelmoidessa, mutta ministeri Iiro Viinasen puhe aktivoi kummasti kuuntelemaan. Mielestäni hän pitäytyi hyvin oman roolinsa mukaisessa asiassa, eli rahaministeri rahaministerinä loppuun asti. Poliittisten päättäjien moraali, huolettoman lainanoton hinta, kansakunnan ahkeruus ja rehellisyys itseä ja kanssamatkaajia kohtaan oli hänen puheensa ydin.
Kuinka tarpeeseen tämän kaltaiset puheet tulevatkaan, mutta kun taitavat mennä aikalailla kuuroille korville, kun on kyseessä ne, joilla on vaikutusvaltaa asioista päätettäessä.

Emerituspiista Jorma Laulaja jatkoi hyvin samoilla linjoilla Viinasen kanssa. Hän johdatteli raamatun teksillä illan teemaan "Toivoa on". Hänen mielestään toivoa taitaa olla enemmän elämän alatilanteissa kuin silloin kuin olemme sielä ylhäällä, voiton hetkissä. Hän muistutti myös vastuistamme mm. aviomiehinä.

Lähdin ennen ruuhkaa ajelemaan kohti kotia tosi hyvillä, mutta ihan vaikutetuin mielin.

Menneellä viikolla olemme saaneet ampua alas pari juoruakin, jotka ovat koskeneet minun sairauden tilaani.
Maanantaina äitini oli soittanut Anitalle saatuaan sisareltaan Vaajakoskelta puhelun, jossa hänen ystävänsä oli totena puhunut minun joutuneen sairaalahoitoon. Noh, Anitan oli siihen helppo todeta, että kyllä Vesa aloitti kuitenkin nyt työt kesäloman jälkeen.

Sain itse eilen tarkistussoiton Toivakasta kun sielä joku vanhempi naishenkilö oli tiennyt, että syöpäni olisi levinnyt päähän. Siihen oli hyvä vastata, että sitä ei ole ainakaan lääkäri vielä todennut, enkä itsekään ole sellaisesta tietoinen. Jatkoinpa toki hiukan sarkastisesti, että kumpaako päätä täti lie tarkoittanut?

Tallaiset juorut ovat toki melko vaarattomia ja niiden esiintyminen aika luonnollistakin, mutta totesin kyllä heti senkin, että parinkin tullessa saman viikon aikana vastaan, niin niillä saattaapi heikkona päivänä olla ihan oikeasti masentavakin vaikutus. Jäin pohdiskelemaan, että mistä ja miten ylipäätään tallaiset ihan tuulen vietävät jutut syntyvät ja saavat elinvoimansa? Ilmeisesti synnyttävänä kipinänä on jonkinlainen väärinymmärrys jonkun hoitotoimenpiteen tms. suhteen. Mutta tallaisten tietojen totena eteenpäin levittäminen onkin sitten jo aika vastuutonta.

Kun tuolla työhönpaluublogissani valittelin voimattomuuttani, niin kyllä se vielä muutaman päivän ajan sen kuin syveni. Energiavarastot oli aika tiltissä, mutta sitten puolessa viikkoa mieliala seestyi aika nopeasti ja näin ajatusmaailma alkoi taasen kirkastua. Samalla otteellisuus työn haasteisiin selvästi terävöityi, mutta melko lyhyillä askelilla tässä nyt sipsutellaan.

Tänään sainkin nauttia harvinaisesta herkusta, olla jumalanpalveluksessa ihan yksinomaan kuulijan, eli saajan paikalla kun pastoritoverit hoitivat vastuut toisella puolella. Asettauduin omassa roolissani, näin lomien jälkeen, toivottelemaan seurakuntaväkea kätellen sisälle temppeliin. Taisin uhmata mokomaa sikainfulenssaa, toivottavasti en sitä kovin kuitenkaan levitellyt.

torstai 3. syyskuuta 2009

Elämän kirjoa

Eilinen ilta piti kiireenä harrastusten parissa. Aloitin iltani Sepänkeskuksessa filatelistiseuran tapaamisessa. Sain yhden uuden jäsenenkin puhuttua mukaan, pitkän linjan harrastelijan. Sieltä fillaroin lämpimässä illassa läpi kaupungin, Gummeruksenkadulle syöpäyhdistyksen heimoveljien kokoontumiseen. Vähemmän oli nyt jäseniä syksyn avauksessa paikalla kuin viime kevään tapaamisessa, jossa ehdin käydä kerran mukana. Mutta eiköhän syksy taasen vilkastuta toimintaa. Ihan oli taas kiva kuunnella kesän kuulumisia ja kuinka kukin on vaivansa kanssa selviytynyt. On yhteys, jota ei teoriassa tehdä.

Olen lueskellut Eturauhassyöpäyhdistyksen toiminnanjohtajalta Hannu Taviolta saamaani kirjaa. Kyllä täytyy todeta, että kovin on samankaltaiset, yksiin menevät kokemukset. Vaikka en tiennyt tätä blogia aloittaessani kyseisen miehen olemassa oloa, saatika hänen kirjaansa, niin melkeinpä omaa elämäänsä lueskelee kun hänen kuvauksiinsa asettautuu. Oikein nauratti monessa kohti. Erittäin hyvä on myös kirjoittajana. Eli sallittakoon pieni markkinointi. Kannattaa hommata hänen kirjansa: "Kutsumaton kumppani", olipahan tauti tai tuska mikä tahansa.

Kai Antturi, Suomen Helluntaiherätyksen yksi tunnetuinpia johtajia kuoli reilu viikko sitten. Hän johti vuodet 1971-1989 maamme suurinta helluntaiseurakuntaa Helsingin Saalemia. Olen sen verran nuorempaa sukupolvea, että en ehtinyt kovin monissa yhteyksissä olla hänen kanssaan tekemisissä. Oli hän viikko-opettajana vuona -77 kun kävin raamattuopistoa. Joillakin seurakuntavierailuilla ja seminaareissa sain häntä kuunnella. Mutta hän oli oivallinen kirjoittaja ja melkoinen tulevaisuuden näkijä. Hän uskalsi laittaa alulle mm. radiotyötä jo 1950 luvulla, joka on nyt laajentunut laajaksi TV-ja Internet-toiminnaksi. Hän toimi myös muutamia vuosia kustannusyhtiö Ristin Voiton hallituksen puheenjohtajana. Minulla on ollut kunnia olla ko.yhdistyksen viimeinen puheenjohtaja, ennen kuin se vuodenvaihteessa sulautettiin Kotimaan työstämme vastaavaksi Hyvä Sanoma ry:ksi.

Kun lueskelin muistokirjoitusta hänestä RV-lehdestä, niin kylläpä vain elämän katoavaisuus todentui. Niinpä me menemme kukin aikanamme. Antturin lempeä hymy, määrätietoinen ja tarmokas olemus on meidän monen mielessä, mutta muistoihin se vain paraskin elämä siirtyy. Totesin myös, että hän oli pari vuotta isääni vanhempi, mutta kuolinpäivä likimain sama, mutta isälläni vain tasan neljäkymmentä vuotta aiemmin. Miltä olisikaan tuntunut saada pitää oma isä näinkin pitkään voimavarana matkassa.

Huomenna olisi Laukaan Peurungassa miesten-ilta. Ilta joka on koonnut jo monena syksynä peräjälkeen suuren mieslauman yhteen kuulemaan arjen kokemuksia ja veisaamaan virsiä. En valitettavasti ole yhteensattumien vuoksi vielä koskaan päässyt mukaan, mutta nyt on ihan vakaa aikomus mennä. Erityisesti minua kiinnostaisi kuulla entistä valtionvarainministeri Iiro Viinasta. Mielestäni hän oli mies paikallaan omine vakavine vetoomuksineen ja tiukalla linjallansa valtion kirstunvartijana edellisen laman aikana. Olen pitänyt hänen asialinjastaan aina. Hänen esiintymisensä tässä taannoin Tv:ssä sairautensa tiimoilta oli vaikuttavaa kerrontaa. Nyt hän pitää Laukaassa viimeisen julkisen esiintymisensä ennen kuin vetäytyy omien sanojensa mukaan hiljaisuuteen ja perheen pariin.