keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Kuinka voitat epäuskosi?

Illalla saarnasin yllä olevan otsikon mukaan. Puhe nousi kyllä melkosen vahvasti tästä omasta kamppailustani epäuskon ja uskon välimaastossa. Olen nimittäin joutunut tunnustamaan, että melkoinen on se voima, joka yrittää todistella, että ethän sinäkään parane kun niin moni moni muukin on ollut rukousten kohteena saaden vahvoja vakuutteluja paranemisesta, mutta silti ovat vain kukin vuorollaan kuolleet.

Jos oikein rehellisiä ollaan, niin tämä epäuskoinen ajatus on tuttu ihan kaikille. Ainakin siinä vaiheessa se tulee tutuksi kun meidän hartaimpaan paranemisrukoukseen ei tulekaan myönteistä vastausta. Näitä kokemuksia minulla ainakin on matkan varella luvattoman monta. Nyt pyrin ottamaan kiinni tuosta epäuskoa syöttävästä ajattelijasta, kun tiedän ja kokemuskin sen todistaa, että Jumalan valtakunnassa asiat ovat toisin. Sielä ei ole meidän järjellisillä ja epäuskoisilla ajatuksilla mitään käyttöä. Ei Jumala meidän viisauttamme ja järkeämme tarvitse mihinkään.

Puhe tullee taas kuultavaksi muutaman päivän sisällää saarna.netiin.

Iltaan liittyi myös tietysti 55-vuotis kukittelua ja kahvittelua. Kiva oli saada pastoritiimiltä koko seurakunnan kukkatervehdys maljakon kera ja kuulla nyt viimeksi tulleiden pastoreiden lyhyttä luonnehdintaa meikäläisestä. Eihän ne kehut koskaan pahalta tunnu.

Väkeäkin oli taasen entiseen malliin, vaikka nuoret ovat aloittaneet kesän jälkeen omat Tukikohta-iltansa keskviikkoisin, joten heitä saattoi olla jonkin verran aiempaa vähemmän. Muutoin porukkaa oli tullut ainakin Tampereelta, Vetelistä, Kyyjärveltä, Jämsästä, Toivakasta ja muista ihan naapuripitäjistä. Vähän oli niin kuin juhlan tuntua. Omat voimani olivat selvästi rajallisemmat kuin aiemmin kesällä. Toki tiedän, että Hb pyörii jossain 110 seutuvilla, että eiköhän se selitä pientä väsymystä. Oli rohkaisevaa siunata ihmisiä. Ihan jäi tuntuma, että Jumala kohtasi joitakin armossaan.

Lääkäri soitteli myös eilen jatkosta. He ovat päätyneet asentamaan munuaisaltaasta suoraan yhteyden virtsarakkoon. Toimenpiteellä olisi tarkoitus päästä näistä "kylkipusseista" eroon ja saada siten tulehdusriskeihin nähden hieman turvallisempi ratkaisu nykyiseen ongelmaan. Leikkaus oli muistaakseni ensi viikon pe. 7.10.

Nyt vain jännittelen kuinka operaatio- ja hoito-ohjelmaani sopii 12.10 lupaamani tilaisuus Seinäjoen Helluntaiseurakunnan Sateet Lähetä iltaan. Sieltä en malttaisi olla mitenkään pois.

maanantai 26. syyskuuta 2011

Yllätyslounas!

Sunnuntain lähestyessä Anita alkoi puhumaan, että mentäisiin ulos lounaalle, jos jaksan. Laura tuli taas lauantaina käymään ja niinpä he yhdessä sunnuntai-aamuna valmistivat minua siihen. Kovin he olivat salamyhkäisiä kun iltapäivällä kahden aikaan alkoivat saatella minua Vesilinnaa kohden. Matkaahan ei ollut kuin 200-300 metriä.

Yllätys oli melkoinen ravintolaan ylöspäästyämme. Kaikki kuusi sirarustani puolisoineen olivat odottamassa, sekä meidän Laura ja Marja-siskoni Ann-Mari ja tietysti oma äitini. Me kaikki seitsemän olemme levittäytyneet Jyväskylä, Muurame, Jämsä, Mänttä-Vilppula, Porvoo akselille.

Hetki oli aika herkistävä. Eihän sitä tavallisesti välivuosia juhlisteta, mutta sisaruskatraamme olivat haluneet erityisesti huomioida elämäni tilanteen täyttäessäni 55 -vuotta. Tämä oli yksi elämäni lämmittävimmistä yllätyksistä. Me emme ole sisaruksina sellaisia "joka päivä" soittelijoita, mutta melkoisen vahva yhteen kuuluvuuden tunne on ominaista. Jotain kertonee se, että en läheskään kaikkien sisarusteni kanssa tule edes soitelleeksi vuosikausiin, mutta kun tapaamme, niin edellisestä tuntuu olevan vain muutama päivä. Porvoossa asuvalle Marjalle totesin, että juhlitaan nyt samalla sinun viiskymppisiäsi, kun en tullut huomioinneeksi niitä silloin kolmisen vuotta ollenkaan. Ne vaan jotenkin unohtuivat. Marja totesi tapansa mukaan: "mitäs tuosta, itsehän lähdin juhlia pakoon". Sillähän ne sit oli kuitattu. Noh, kyllähän tuo unohdus nyt oli melkein anteeksiantamatonta, mutta ne sattuivat syksyyn, jolloin juuri syöpätutkimukseni käynnistyivät ja elin silloin muutoinkin elämäni hektisintä vaihetta.

Mutta herkistävää oli kuulla rohkaisun sanoja lähipiirin lausumana. Eleenä yllätys oli vertaansa vailla. Herkistihän tilannetta lisää, kun totesin, että valitettavasti ei voi mennä sanomaan, etteikö tämä saata olla meidän viimeinen yhteinen lounaamme, ellei Jumala erityisesti ilmesty. Kiitos teille äiti, Tarja, Terho, Arto, Marja, Anne ja Jarmo puolisoinenne.

Tänään lääkärin piti soittaman jatkohoidosta, mutta eipä ole puhelua kuulunut. Ehkä huomenna, tai ehkä ylihuomenna.

Jos vain voimat antavat myöden niin huomenna, varsinaisena syntymäpäivänäni juhlitaan kunnolla Uusi Elämä Voittaa merkeissä.

perjantai 23. syyskuuta 2011

Menipä haahuiluksi

Aamulla sain valitettavasti pienen kosketuksen sairaanhoitomme tai hoitolaitostemme epäjohdonmukaisesta potilasohjauksesta. Olenhan minä joskus joutunut odottelemaan pidempiäkin aikoja vastaanotoilla, mutta nyt alkoi turhauttamaan kun ei oikein tiennyt kuka päättää ja päättääkö kukaan mitään.

Kävi nimittäin niin, että eilen illalla Anitan puhdistaessa nefrostoomaa, niin vasemman puoleinen vuosi suolaliuokset juuresta ulos, joten ymmärsimme, että se ei ollut kunnolla enää paikallaan munuaisaltaassa. Soitin osastolle ja sovimme, että menen laboratoriokäynnin jälkeen näyttämään sitä osastolla. Eihän asialla sinällään kiirettä, koska vasen munuainenhan on ollut aika toimeton koko nefrostooman olemassa olon ajan.

Seikkailin aamulla labrojen jälkeen melkoista maanalaista ja -päällistä sokkeloa myöden Keskussairaalasta Sädesairaalan puolelle. Vastassa oli mitä ihanimmat hoitajat ja ylivertaisella tavalla potilaista huolehtiva lääkäri, Orilahti. Hoitaja putsaili nefrostoomaa uudelleen, mutta he lähettivät minut kuitenkin tutkimuksiin kirurgiselle poliklinikalle. Kun hetken arvuuttelin kyseistä polikilinikaa, niin he soittivat minulle jopa saattajan mukaan. Tämä palvelu oli ihan ruhtinaallista.

Ilmoittautuminen oli lopulta sitten samassa missä yleensäkin ensiapupoliklinikalle ilmoittaudutaan. Istuin sitten perimmäisessä odotusaulassa lähes tunnin syömättömänä (aamun kokeita varten ravinnotta), niin alkoi jo heikottamaan, eikä hoitohenkilökunnasta minkäälaista havaintoa. En voinut välttyä kysymykseltä, voiko tämä olla totta ja kuinka kauan tässä mahtaakaan mennä? Lopulta hoitaja tuli tekemään alustavia kokeita ja totesin hänelle, että oloni ei nyt ole kyllä paras mahdollinen. Hän saattoi minut vuodepaikalle, jossa makailin taas melkoisen tovin.

Kun pääsin sisälle toimenpidehuoneeseen ja venäläistaustainen lääkäri tuli tekemään ulraäänitutkimusta, niin hän totesi ensi sanoikseen: " Tämä tutkimus ei kyllä ole tarkka. En tiedä saammeko selville onko nefrostooma paikallaan vai ei?" Vajavainen Suomen kieli vähän lisäsi epävarmuutta. Ja lopputulema oli: " Kyllä se johto ultrassa näkyy, mutta en voi varmuudella sanoa onko se munuaisaltaassa oikessa paikassa vai ei?" Kun putsailin geelejä vatsasta ja selästäni, niin päättelin pikkasen kiukkusena, että tämänkö uutisen tähden kannatti nuokkua pari tuntinen nälkäisenä? Ei mitään käsitystä kuin tästä eteenpäin.

Avustava nuori mieshoitaja kehotti minua palaamaan takaisin sädesairaalan osastolle ja keskustelemaan lääkärini kanssa. Noh, sielä sovittiin, että lappu ja teippi päälle ja kotia. Jos vielä tulee ongelmia, niin sitten osastolle takaisin ja katsotaan kierros uudestaan. Onneksi sain matkaani jo aamun verikoetuloksista tiedon. P-Krea oli tullut jo 125.n ja maksa-arvotkin olivat hyvät. Kutina ollee nyt jotain ihan muuta.

Kun ehdin kotiin soffalle, niin toinen lääkäri soittaa kirurgiselta poliklinikalta ja kyselee, että missä minä olen? Alkuperäisen suunnitelman mukaan ultratutkimuksen tiedot olivat menossa hänelle ja hän olisi tehnyt niiden perusteella yhteenvedon ja päättänyt, että tarkemman tuloksen saamiseksi oltaisiinkin putkiin laskettu varjoaine ja näin saatu ratkaisu ongelmaan. Pyyteli kovasti tiedonkatkosta anteeksi ja sovimme, että tarvittaessa palaamme ensiviikolla asiaan. Onneksi kyseinen munuainen on poissa pelistä, eikä synnytä kipua, eikä tarvetta pikaisempaan toimintaan.

torstai 22. syyskuuta 2011

Kutinaa

Nyt menee odotteluksi.

Lääkärikunta oli eilen pohdiskellut jatkohoitoani. Asennettujen Nefrostomien mahdollisesti aiheuttama infektioriski sytostaattihoidossa on siksi suuri, että etsivät ilmeisesti vielä jotain ratkaisua niiden varalle. Ehkä löytyy, ehkä ei? En tiedä. Mietintäajan mahdollisesta pituudestakaan ei tässä vaiheessa ole mitään tietoa.
Tämä voisi jo alkaa hermostuttamaan, mutta olen päättänyt, että tulipa mitä tuli, niin siihen tyydyn.

Menen toki huomenna aamulla taasen verikokeeseen kun yläkorpassa on ollut muutaman päivän sellanen kutka, ettei meinaa kaksi kättä riittää. Lääkäri laittoi maksa-arvot syyniin ja kirjoittelee jo valmiiksi reseptiä kutinalääkkeelle. Eli saapi nähdä miten maksa jakselee tässä mylläkässä?

Yksi tässä näyttää tosi riemulliselta. Olen joutunut perumaan kaikki aimmat tässä kuussa sopimani Uusi Elämä Voittaa -tilaisuudet. Mutta tällä menolla ensi tiistaina olisin melko vapaa avaamaan keuhkot seurakunnassamme pidettävässä tapahtumassa. Se kun sattuu vielä meikäläisen 55-v päivälle, niin en taida ihan pienen vastuksen takia sitä kipata. Tulkaapa koko "blogi-seurakuntakin" kuulolle. Eihän siinä voi muutama satakilometriä olla esteenä, jos mua ei tautikaan pidätä:) Eiköhän se Uusi Elämä Voita!

Teitä muuten onkin viime aikoina ollut täällä sivustolla ihan ennätysmäärä, koko blogini olemassa oloon nähden. Parhaimpina päivinä kun tein viime viikolla kuolemaa, niin seuranta-ohjelma tunnisti liki 600 kävijää vuorokaudessa ja eipä se ole viidensadan alle sitten laskenutkaan. Eli kiitoksia aktiivisuudesta.

tiistai 20. syyskuuta 2011

Palauttelua

Muutama päivä on vierähtänyt koti-oloissa, mitä nyt välillä olen käynyt osastolla antamassa verinäytteitä arvojen seuraamiseksi.

En malttanut pysyä perjantai-iltanan kotosalla, vaan työntäydyin muiden mukana seurakuntaan, kun tuleva Helsingin Saalem seurakunnanjohtaja Mika Yrjölä oli sielä opetusvastuussa. Vedin Nefrostoma-pussit tarralla sääriini farkkujen alle ja näkymättömissä pysyivät. Vähän työläämpi on valmistautuminen, mutta kohtalaisesti olen alkanut niiden kans pärjäämään. Kotioloissa kanneksin niitä puolukan punaisessa sangossa.

Liki päivittäin luonani on poikennut joitakin ystäviä lähempää tai kauempaa. Olen pystynyt itse aika hyvin säätelemään, minkä verran pystyn ja jaksan antaa vierailleni aikaa.

Eilen P-Krea arvo oli tullut jo 151, eli lähestytään viitearvoa (60-100). Lääkärikunta on pitänyt neuvonpitoa jatkohoidoistani ja tämän hetkinen viesti on, että odotellaan ainakin torstaihin asti ja annetaan munuaisten palautua kovasta rääkistä mihin joutuivat. Onhan tämä tietty aika jännä vaihe, kun tauti ilmeisesti etenee joka hetki ja toisaalta hiipii epävarmuus, että käyneekö niin, että päätös tuleekin olemaan, että hoitoja ei enää pystytä jatkamaan. Vaikka en ole ihan tarkaa epikriisiä nähnytkään, niin olen ymmärtänyt, että syövän levinneisyys on jo aika pahaa luokkaa. Miksipä lääkärikunta ei poihtisi myös koko hoidon jatkamisen mielekkyyttä niin hurjilla aineilla, kuin mitä viimeiseksi olen saanut?

Perästä kuuluu. Huomaan kyllä kuinka kunto kohenee melko hyvin, kun ei tarvitse olla "myrkytettävänä" ja elimistö saa ihan oikeasti palautua.

Olen käyttänyt aikaani lukemalla Arto-veljeltäni ja hänen Anne-vaimoltaan saamaani kirjaa "Pyhän Hengen voitelu", joka kokoelma helluntaipioneeri Smith Wigglesworthin saarnoja. Eipä voi kuin hämmästellä Jumalan kaikkivoipaisuutta.

perjantai 16. syyskuuta 2011

"Ei enää ihmisarvoista"

Puranpa nyt tuskaisimpia tuntojani.
Eilinen iltapäivä meni hienosti. Minua kävi tervehtimässä HS-konferenssista Tossavaisen Markku, Sopasen Tapio, Launosen Leevi, Sjöstradin Jari ja Waldenin Pentti. Hetki meni siivillä kun monta miestä on äänessä ja kaikilla kovasti asiaa.

Aika vaikuttava kokemus, kun viestit konferenssista olivat huiman rohkaisevia. Noin vuosi sitten istuimme herätysliikkeemme yhteisellä päätöksellä perustetun Seurakunta jokaiselle 2020 työryhmän kokouksessa, jonka puheenjohtajana toimin vielä tämän vuoden keväälle asti. Tuossa palaverissa pohdimme nyt meneillään olevan konferenssin ohjelmarakennetta. Jossakin toisessa yhteydessä oli varovasti nostettu toivetta saada Seurakunnan Luontainen Kehitys (SLK) perustajan ja johtohahmon saksalaisen Christian Schwarz joskus Suomeen. Tein mielestäni aika rohkea esityksen, kun ehdotin, että jos Schwarzilta vain liikenee aikaa, niin ei kun tulevaan konferenssiin luennoimaan. Nyt olemme saaneet isännöidä kyseistä "gurua", jonka toimesta seurakuntien kasvun menestystekijöitä on tutkittu kymmenissä tuhansissa seurakunnissa erilaisissa olosuhteissa eri puolilla maailmaa.

Nyt paikalla on muutama sata eri herätysliikettä edustavaa pastoria ja aktviivityöntekijää. Tuntui ihan hyvältä.

Mutta olipa tällä kaikella eilen illalla kääntöpuolensa. Kun illan mittaan yritin askaroiroida ja liikkua huushollissamme, niin tuskastumiseni meni ylitse kun olin koko ajan kahta puolin sidoksissa reilun metrin mittaisilla muoviletkuilla inhottaviin muovipusseihi, joita asettelin milloin mihinkin tuolin karmille tai kaapiston ovenkahvoihin. Kerran jo kirpasi hermosta niin, että ei ollut kaukana, ettenkö temppassut koko rensseleitä sisuksistani.
Parahdin Jumalalleni: "Tämä ei ole enää ihmisarvoista elämää, en tule kestämään tätä!" ja jatkoin huokauksella, "miksi et ottanut minua jo pois kärsimästä?"

Samanaikaisesti tiesin monien kollegoitteni imevän uusia ideoita serakuntaansa ja omaan henkilökohtaiseen elämäänsä. Onneksi ei varvitse olla itse elämälle, eikä Jumalalle katkera, kun tiesin mielessäni oman roolini kyseisenkin konferenssin mahdollistamisessa. Mutta näyttäytyipä vaan inhimillisyyteni raja raadollisuudessaan.

Yöllä jo sitten mietiskelin kuinka ja minkälaisen telineen rakentelen, että saan putket vedettyä samalle puolelle punkkaa niin, että vielä mahtuisi jopa kääntyilemään. Olen kyllä luovuuttani saanut toteuttaa joskus mielestäni merkityksellisemmässäkin projektissa, mutta tämä on nyt minun maailmani.

Munuaisarvot ovat edelleen onneksi laskeneet. Viikonlopun voin viettää nyt kotona ja maanantaina tarkistelemme puolilta päivin seuraavan kerran veriarvoja - ellei yllätyslähtöjä tule.

torstai 15. syyskuuta 2011

"Voi ressukkaa!"

Työnnyin aamulla huoneestani osaston käytävälle molemmin käsin pissapussia roikottaen. Oven takana tuli vastaan sairaalan hoitohenkilökuntaan kuuluva seurakuntamme jäsen tyhjää pyörätuolia työntäen. Tokaisin hänelle tervehdyksenä: "Täältä se seurakunnan johtaja tulee!" Kyllä oli spontaani, naurun pyrähdys: "Voi ressukkaa!" Mahdoin olla totta toisesti näky sairaalakamppeissani.

Tänään onkin ollut jo paljon valoisampi päivä jaksamisen suhteen. Munuaisarvot tulevat kokoajan alaspäin,lupaavasti. Pääsin puoliltapäivin kotiin taasen illaksi, mutta aamulla menen verikokeisiin ja kuulemaan niiden tulokset. Ehkä ensi viikolla päästään tosiaan jatkamaan sytostaattihoitoja.

Yksi ilahduttavimpia vierailuja tapahtui myös sairaalaruokailun yhteydessä, kun istuin sängynlaidalla ikkunapaikalla selin oveen päin. Yks kaks kuulin tervehdyksen. Ikääntynyt ja korkealle arvostamani saarnaajaveteraani Juhani Kuosmanen asteli varovasti luokseni. Hän oli Keruulta asioimassa sairaalassa, mutta halusi tervehtiä samalla minua ja suorittaa lyhyen rukouksen puolestani. Aikaa ei varmaan vierähtänyt täyttä kymmentä minuuttia, mutta kokemus oli mitä siunaavin. Se vaatimaton, mutta sydämellinen rukous paljon kokeneen veljen huulilta jäi loppuelämäksi mieleeni.

On ollut ilo tulla kotiin kun Laura, sekä Jarkko ja Annika ovat täällä vielä Anitan kanssa. Jouduimme hälyttämään Jarkon ja Annikankin Eglannista alkuviikolla, kun näköpiirissä oli se tosiasia, että nämä päivät olisivat mahdollisesti elämäni viimeiset. Nyt sisimpään on hiipinyt pientä toivekkuutta - ehkä elämä jatkuukin. Sille ei toki voi mitään, että ellei Jumala pian ilmesty radikaalisti, niin syöpä saattaa saada mikä hetki taasen yliotteen jostain kohden ja silloin ollaan taas kuoleman kanssa silmätysten ihan reaaliajassa.

Seurakunnassamme alkoi päivällä muutaman päivän mittainen valtakunnallinen evankelioimiskonferenssi. Odottelen sieltä HS:n hallituksen delekaatiota pistäytymään. Kiva on tavata monen vuoden aikaisia työtovereita.

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Lisäaikaa

Kiitos taas muistamisista kaikille!

Muutama päivä oli todellista piinaa kohoavien munuaisarvojen kanssa. Eilen aamulla lukemat olivat jo 473. Olen viettänyt perheeni ja lähipiirini kanssa jäähyväistunnelmia, sillä maalikkoymmärryksellä olen käsittänyt, että ei kenenkään kroppa kestä tuollaista kehitystä montaa vuorokautta.

Oikeanpuoleiselle munaiselle toimenpide olikin huomattavasti kipeämpi kuin aiemmin toiselle puolelle suoritettu asennus. Johtuneeko puudutuksesta vai munuaisen paremmasta kunnosta. Leikkaava lääkäri kun totesi, että vasen munuainen on oikeastaan syövän tuhoama, joten se ei välttämättä "suntin" asentamiseenkaan reagoinnut samalla tavalla.

Elimistöstä alkoikin tulla nestettä eilen tuon uuden pussin kautta ulos ihan kunnolla. Elopainoni oli noussut muutamassa päivässä liki tasan 100 kiloon. Tänä aamuna se olikin jo sitten lähempänä normaalia 94. Melkosia vaihteluja kehossa tapahtuu. P-Krean arvotkin olivat pudonneet jo aamulla muistaakseni 325, eli lupauksia paremmasta näyttäis olevan ilmassa. Kyllä se vaan kummasti helpotti. Tietohan vaan antaa odottaa, että ehkä pääsen jo ensiviikolla "nauttimaan" niistä hirvittävistä solusalpaajista. Siis jos kehitys jatkuu tallaisena ja kuntoni muutoin sen kestää.

Tiedän, että puolestani on jälleen laitettu erinäisiä rukous- ja paastoketjuja kokoon. Kiitos, mutta älkää hellittäkö rukoustukeanne. Odotan Jumalan todellista ihmettä tapahtuvaksi ja siihen tarvitaan meitä kaikkia.

tiistai 13. syyskuuta 2011

Tästä se viikko alkaa

Sain illalla pari pussia verta kehooni (ensi keraa elämässäni). Hb. oli pysytellyt jo muutaman vuorokauden lähellä 90. joten päättivät tankata kun seuraavana toimenpiteenä kokeillaan samanlaista "sunttia" toiseenkin munuaiseen. Jollakin aina vain kohoava P-Krean arvo kun pitäisi saada alenemaan. Eilen aamulla se taisi olla jo 430 tai jotain.

Veritankkauksen jälkeen olo koheni huomattavasti. Jaksoin tulla jopa teitä tervehtimään. Näin tiukana paikan tullen sen taasen huomaan kuin mielettömästi niitä ystäviä ja rukoilevia kanssamatkaajia onkaan. Kiitos taas kerran kaikille.

Kyllä mulla lepo on säilynyt ja elämän mielenkiinto on yllä edelleen. Vaikka kyllähän sitä on pohtinut, että uskaltaako tätä ihan oikeasti kutsua mielenkiintoiseksi kun panoksena ei ole vähempää kuin oma elämä. Mutta kait tämä silti voi olla mielenkiintoista. Muutoinhan tähän päivän arkeen ei kuulu juuri muuta kuin hoitotoimenpiteen odottaminen, siinä oleminen ja taas osastolle siirto jne. Muutaman päivän olen kantanut yhtä virtsapussia mukanani, mutta tästä päivästä lähtien todennäköisesti kahta. Kuinka monella muuten on kaksi "avanne"pussukkaa vyöllä??..heh.

Olin jo aiemmin kuullut kehuja Jyväskylän Säderairaalan erinomaisuudesta. Nyt täällä muutaman vuorokauden majailleena, täytyy yhtyä tuhon palautteeseen. On aivan huippua, kuinka meitä täällä palvellaan. Olo on kuin hotellissa, eikä ihan missä tahansa Omenassa.

Laura, Marika ja lapset ovat täällä vierailleet Anitan kanssa. Oli piristävää Iisan ja Okon hyppelehtiminen papan sängyllä, vaikka muutoinhan nämä vierailut ovat olleet vähän "jäähyväishenkisiä", mutta tämähän se on elämän reaaliteetti. Muutama Keskus-Sairaalassa työskentelevä seurakuntalainen on piipahtanut myös sängyn vierellä moikkaamassa.

Palaillaan.

sunnuntai 11. syyskuuta 2011

Inhimilliset mahdollisuudet loppuvat

Kiitos muistamisista. Monet olette laittaneet tänne kommentteja ja sen lisäksi taas on tullut teksiviestejä ja soittoja.

Tilanteeni on ajautunut todella ahtaalle. Munuaisarvot ovat kohonneet edelleen joka päivä. Tänä aamuna ne olivat jo yli 400. Päivystävä lääkäri oli antanut arvion, että ilmesesti munuaiset ovat viottuneet, koska tehty "suntti"leikkaus ei ole tuottanut toivottua tulosta. Tämä tarkoittaa sitä, että jos arvot eivät asetu normaalitasolle, niin aiottu hoito joudutaan lopettamaan heti alkuunsa. Ja eikä muitakaan hoitoja enää taida olla valittavissa.

Olen juuri nyt käymässä kotosalla kun Laura, sekä Marika tulee lastensa kanssa moikkaamaan. Eilen jouduin keskeyttämään vastaavan kotiloman kun kuumetta alkoi nousta iltaa kohti. Saa nähdä kuin tänään käy.

Juuri äsken lähi kolme vanhimmistoveljeä ja minua tuuraava pastorimme Jorma Niittynen. Pyysin heitä rukoilemaan puolestani ja voitelemaan öljyllä niin kuin raamattu meitä opettaa. Edelleenkin haluan rakentaa elämäni Jumalan sanan varaan kävi miten kävi.

Muistakaa todellakin minua totisella sydämellä. Voimme "vaatia" Jumalan ihmettä tapahtuvaksi minun elämäni kohdalla. Haluasin vielä juosta hänen asioillaa vuosia.

Jatketaan taas josku..

torstai 8. syyskuuta 2011

Terveiset osastolta

Tänne sitä sitten jouduttiin.
Munuaisarvot olivat päinvastaisista odotuksista piittamatta vain kohonneet. Eilisen aamun välitön määräys oli syöpätautien vuodeosasto. Onhan tämä taasen uusi vaihe, kun sairaaloissa ei ole tarvinnut montaakaan vuorokautta elämässään viettää.

Odottelen nyt pääsyä munuaisaltaasta johdettavan "suntin" asennukseen. Kyseisellä apuvälineellä saadaan virtsa tyhjenemään suoraan ja näin on odotettavissa, että munuaisarvotkin palaavat melko nopeasti kohdalleen.

Lääkärin kierrolla sain hieman lisätietoa toissa päivänä otettujen ct-kuvien tuloksista. Eihän ne mitään hyvää lupaa. Syöpä on edelleen jatkanut etenemistään. Sehän tietty oli tiedossakin, että Taxotere ei riittänyt sitä pysäyttämään ja Jevtana ei ole varmaan vielä yhdellä kerralla voinut näyttää osaamistaan.

Mutta on tämä tietty jo aika vakava paikka. Ilmeisesti kuitenkin pääsen viimeistään viikonlopulla kotiin harjoittelemaan uuden "lisälaitteeni" kanssa.

Valitettavasti jouduin jo perumaan ainakin ensi viikon loppupuolelle lupaamin tilaisuudet Espoosta. Katsotaan nyt kuinka käy muiden lähitulevaisuuteen lupaamieni kokousten kanssa.

Kiitos muuten muistamisesta. Kun tieto jollain tapaa sairaalaan joutumisestani oli levinnyt, niin sain illalla aika monta puhelua tai tsemppaustekstiviestiä.

Palataan asiaan, taas jossain, joskus. En uskalla nyt luvata mitään päivälleen.

tiistai 6. syyskuuta 2011

Elämä - taidetta!

Olen muutaman päivän naureskellut kovien hoitojen tiimellyksessä, että hengissä pysymisestä on tullut taidetta.

Nyt panta kiristy vielä muutaman momentin verran, kun hoitaja soitti lääkärin terveiset. Munuaisten toimintaa mittavat P-Krea-arvot olivat pompanneet yli 180, kun aiemmin ovat pysytelleet sadan pinnassa. Tämä tietää vain sitä, että jos yksi yö ei arvoja ratkaisevasti muuta, niin kyseistä hoitoa ei sellaisenaan pystytä jatkamaan.

Nyt pitää tankata itsensä nesteellä sen mitä kroppa ottaa vastaan ja aamulla ennen hoitoyritystä tehdä vielä uusi yritys labraan.

Eli elämästä ja hengissä pysymisestä taitaa tulla tätä menoa ihan todellista syvätaidetta. Onneksi rauha ja lepo sen kuin taas tiivistyy tallaisten viestien tullessa kohti. Eiköhän tämä jotenkin hoidu - jos ei, niin sitten ei. Huomiseen.