Mässäilenkö tällä?

Ke. 11.2.09

Yö ei juurikaan valvottanut. Sen mitä valvoin, niin mietiskelin tulevaa nuorten Tukikohdan puhetta. Minulta kun oli pyydetty puhe ehtoollisesta.
Aamulla yhteydenotot muutamiin avainhenkilöihin, joille kerroin taas suoraan sairaudestani.
Auto huoltoon ja sen jälkeen kiireellä toimistolle johon olin varannut minulle, tai seurakunnan hoidon kannalta tärkeän tapaamisen. Alkoi harmittamaan kun sekin sattui nyt tähän saumaan, mutta pakko mikä pakko. Onneksi se menikin paremmin kuin olin ennakolta arvioinnut.
Iltapäivällä saarnan valmistelun lomassa tuli ensi kertaa hetki jossa saatoin arvioida suhtautumistani ihan aidosti tähän sairauteeni.
Syövän hurjan pelottava kaiku on ollut minulle yllätys, toki itsekkin oli monen tuntemansa kohdalla huomannut reakoivansa jokseenkin niin, että nyt kuolinkello on alkanut tikittämään viimeisiään.
Vai olenko itse alkanut ruokkimaankin ympärilleni kauhistelevien ihmisten massaa?...huh, huh.
Aika mielenkiintoinen havainto on se, että nyt jos tämä meneenkin simppelisti ennusteiden mukaan ohitse, niin minkä ihmeen tähden tallainen tabu on synnytetty mokoman sairauden osalle? Monin verroin pahempiakin juttuja on olemassa.
Mutta, mutta kunpa sen tietäis? Jaa, siinä se taitaakin olla - epätietoisuus. Nyt onnellisuudelle on laitettu katto. Olet epätietoisuuden kapselissa, jonka sisässä sinulla on lupa ottaa tunteita ja antaa tunteita, mutta epätietoisuus tulevasta peittää sinut.
Jatkotutkimuskutsu tulikin postissa jo nyt heti seuraavana päivänä. Minä ymmärsin, ettei tässä tallaista kiirettä pitänyt jatkon kanssa olla. Eli tarkoittaako tämä kuitenkin sitä, että syövän laatu onkin pahempi mitä annettiin ymmärtää ja ennusteet edellyttävätkin näin ripeää toimintaa.
Aika helposti sitä näemmä tarkkailee ja reagoi. Hyvän se vaan on, että pääsen heti perjantaina jo verikokeisiin ja loppukuusta luukartoitukseen ja maaliskuun alussa sitten kuuleminen ja hoitosuunnitelman laadinta. Ei voi mitään, mutta kutsu sädesairaalaan tekee pahempaa kuin osasin odottaa.
Tukikohta oli taas kerran huima kokemus. EU-parlamenttiehdokas Holmin Markku johtaa mainion porukkansa kanssa ylistystä ja 300-400 nuorta taas paikalla.
Saarnaan ehtoollisen nauttimisen merkityksestä Jeesuksen kuolemaan yhdistävänä asiana. Uskoon tuleminen, ehtoollisen nauttiminen osallisuutena Hänen urhikuolemaansa ja parannuksen tekeminen entisestä elämän tyylistä ja kaste ovat uudestisyntymisprosessia joka Jeesukseen totisesti uskovan ihmisen vain hyväksyttävä.
Salokankaan Lasse istuu vieressäni kirkon etupenkissä, oli ajanut kokoukseen suoraan Fidan hallituksen kokouksesta Helsingistä. Kerron hänelle uutiseni. Kun Lasse rukoilee puolestani tapahtuu jotain silmiä avaavaa. Rukous on sisällöltää samankaltainen jota itse ole suorittanut varmaan satoja kertoja vakavasti sairaan kohdalla. "Sinä ole Herra parantajamme. Se mikä on ihmisille, lääkäreillekin mahdotonta on sinulle mahdollista." Tältäkö se kuulostaa..ja nyt minä olen tässä tätä kuuntelemassa. Rukoilija on varmasti tosissaan, mutta rukoiltava ei kyllä nyt tiedä mitä sanois tai ajattelis. Osat ovat totisesti vaihtuneet.
Tuli villi ajatus, haluanko edes parantua? Eihän tämä oikeastaan kovin hullu olotila olekkaan. Etsinkö extriimiä, jossa jonkinasteinen kaaos tulisi olla jatkossakin läsnä.
Täytyy myöntää, että sisäiset palikat ovat vielä aika sekaisin. Syttyi ajatus avata blogi - liekö kovin viisasta.